Kategoria: aitous

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu

Minä olen niin paljon kuin sinä sanot.

ElinaKommentoi

”Minussa on niin paljon onnellisuutta kuin tohdin elämältäni ottaa vastaan.”

Sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran otin vastaan sinulta, teiltä, omalta elämältäni yleensäkin, en sitten tohtinutkaan enää palauttaa. Se päivä, kun ymmärsin alkaa ottaa vastaan, oli kaunein pitkään aikaan – ehkä koskaan. Sillä torjumatta jättäminen valaisi minua sisältäpäin uudella tavalla; tarjotun, juuri minulle tarkoitetun, vastaanottaminen teki minuun vaikutuksen. Sitä hämmästyin. Miten elämä muuttuikaan hetkessä anteliaammaksi, monin tavoin rikkaammaksi.

Niinä päivinä, kun tarjosit sanoja tai silloin, kun elämäni tarjosi onnistumisia, mikään ei itse asiassa ollut koskaan yksinkertaista. Eikä sitä, mitä saamisen olisi pitänyt minussa synnyttää. Kiittäminen tai edes tarttuminen ei tarkoittanut, että olisin oikeasti osannut ottaa vastaan. Nuo tavat olivat oikeastaan vain pyyhkäisyjä, joiden avulla pakenin osaamattomuuttani.

Sillä kyllä tajusin: ellen osaa ottaa vastaan edes sanoja, elämän kauneus, kuten rakkaus, on väistämättä liian suuri pala – vastaanotettavaksi.

IMG_20161228_143226.jpg

Sinä päivänä, kun kerran onnistuin vastaanottamaan vilpittömästi tarjotun, ymmärsin, etten myöskään pysty antamaan sinulle, teille tai omalle elämälleni mitään aitoa, jos en ensin itse käsitä, mitä saaminen todella on. En voi tarjota mitään sellaista, jota en itse ymmärrä.

Enkä minä vain vastaanota antaakseni takaisin. Sinä päivänä nimittäin tajusin, kuinka hyvältä tuntuu todella uskoa sitä, mitä sinulta, teiltä ja elämältäni saan.

”Minä olen niin kaunis kuin sinä sanot.”

aitous · joulu · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki

Joulun nougat eli itsetehdyistä lahjoista.

Elina3 kommenttia

Vähän samaan tapaan kuin mä pikkuisena ajattelin aina säälien, että miten äiti-parka ei nyt ymmärrä sen kukan nimen olevan oikeasti hyväsintti. Niin siis samalla tavoin hiukan säälien ajattelin aina myös, että kertoopa äiti uskottavasti itsetehtyjen lahjojen olevan parhaita. Kun itse toivoin tuhat kertaa mieluummin Belvillejä tai pehmokoiraa, en mitään itse kyhättyjä häkkyröitä. Enkä häkkyröitä olisi kai äidille valmistellutkaan, jos pienessä kourassani olisi ollut edes kaksi markkainen.

Ihan aina kun mä olen kuitenkin lähimmille ihmisille halunnut antaa edes jotakin.

Näin aikuisena mulle on kyllä jo selvinnyt, että se kukka ihan oikeasti taitaa sittenkin olla hyasintti. Vaikka aika kauan ja kovaa yritin silloin pienenä ihan toista jankuttaa. Itse asiassa äiti saattoi olla silloin toisessakin asiassa täysin vilpitön: että itsetehdyt lahjat ovat aikuisista ihan parhaita. Sillä nykyään mä itse ainakin arvostan suuresti itse väkerreltyjä lahjoja – ja etenkin aikaa ja vaivaa, joita lahjaan on laitettu. Kaupoistakin saa upeita lahjoja, mutta raha ei aina takaa sitä, että lahjansaajaa on todella mietitty.

Ja mun mielestä joululahjoissa saa näkyä sellainen suloinen kömpelyys. Ihan varmasti jokainen osaa halutessaan tehdä omin kätösin jotakin lahjaksi.

blogi664.jpg

blogi661.jpg

Mä olen nyt muutamana vuonna tehnyt osin itse joululahjat. Koska mä en ole keksinyt kovin osuvia lahjoja kaupoista, niin ostetun krääsämäisen sijaan oleen koettanut väkertää itsetehtyä. Mä annan yleensäkin joululahjat vain kaikkein lähimmille ihmisille. Senpä vuoksi en ole ottanut ääretöntä stressiä itsetehtyjen onnistumisesta. Arvelen, että niitä on kaikesta huolimatta arvostettu.

Tänäkin vuonna taiteilin kaikenlaista. Esimerkiksi itsetehtyjä joulunougatpaloja. Sellaisia voi tehdä esimerkiksi tällaisella ohjeella:

125 g nougatsuklaata ja saman verran maitosuklaata, sopivasti suolapähkinöitä tai vaikka manteleita, halutessasi rusinoita, 30 g vielä tummaa suklaata.

Sulata vesihauteessa nougat ja maitosuklaa. Lisää joukkoon rouhitut pähkinät/pilkotut rusinat ja kaada massa sopivaan vuokaan. Ripottele päälle rouhittua tummaa suklaata ja anna jähmettyä jääkaapissa noin 24 tuntia.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · syvällistä

Ennakkoluuloton ihminen.

Elina2 kommenttia

Lähiaikoina mä olen todella miettinyt sitä, millaisia ihmiset piirteineen ja ominaisuuksineen ovat.

Mun elämääni kuuluu eräs ihminen, jolla on hieno taito. Itse asiassa semmoinen, jonka tahtoisin itse kovasti täysin omaksua. Ehkä se on juuri taito, ihan hyvin se voisi olla myös asenne tai päätetty suhtautumistapa, voi se liittyä luonteenpiirteisiinkin jollakin tapaa. Kuitenkin yhtä kaikki, vilpitöntä ja kuitenkin opittavissa, siten uskon ominaisuudesta.

Sitä voisi kuvata seuraavasti;

hänen ennakkoluulottomuutensa ja sen toisille osoittaminen olemalla ainoastaan se mitä oikeasti on.

Nykymaailmassa yksi isoimmista haasteista itsellenikin on kyky olla menettämättä ennakkoluulottomuutta erilaisten kokemusten jälkeen. Sivusta seuranneena mä olen kuitenkin nähnyt, mitä kaikkea hienoa sellaisella asenteella voi saada aikaan niin omassa kuin toistenkin elämässä. Kai sen vuoksi mä aina vain koetan uudemman ja uudemman kerran soveltaa jokaiseen kohtaamaani ihmiseen ennakkoluulotonta ajattelumallia.

blogi651.jpg

Mä olen nähnyt, että ennakkoluuloton suhtautuminen on ihmisille äärettömän tärkeää, vaikka he eivät itse sen tärkeyttä edes sinänsä tunnistaisikaan; ennakkoluulottomasta – etenkin vieraasta tai vasta tuttavasta – on helppo ja turvallista pitää.

Ennakkoluulottomat ovat helposti lähestyttävissä, matalan kynnyksen tuttavia.

Mun mielestä ennakkoluulottomuus on toisen silmiin katsomista samalta tasolta.

Ennakkoluulottomuuden tulisi olla aina lähtökohta. Se ei ole yhtä kuin sinisilmäisyys, vaan paremminkin toiselle mahdollisuuden tarjoava – tarkoittaen kai mahdollisuutta tulla kohdelluksi ilman ennakkoluuloja kunnes toisin todistetaan. Ennakkoluuloton lähestymistapa ei tosin poista harkinnanvaraisuutta.

Mä olen huomannut ennakkoluulottomuuden olevan yksi suurimmista avaimista ihmisen omaan menestykseen – käytännössä ja kuvainnollisesti. Ennakkoluulottomuus nimittäin usein ohjaa otollisten tilaisuuksien luo.

Ennakkoluulottomuudella on mahdollista ansaita. Kaikkein eniten kai toisten ihmisten syvää hyväksyntää vastavuoroisesti itselle.

Ennakkoluulottomuuden yhtä aikaa haaste ja hienous on vilpittömyys. Sillä ilman vilpittömyyttä, ennakkoluulottomuuden ydintä, sillä ei tee paljoakaan.

Yksinkertaisesti: ennakkoluulottomuus sopisi ihan kaikille. Se tekee ihmisestä ulkoisestikin puoleensavetävän, viehättävän, vastustamattoman.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ilmenemisestä.

ElinaKommentoi

Aina toisinaan sitä kuulee kärkästä puhetta kulissien pystyttämisestä ihmiselämässä. Myönnän – ihan mielelläni – minullakin olleen ajoittain joitain ajatuksia sellaisesta omalla taipaleellani. Joskus sellainen lavasteiden kasaamisen tarve saattaa edelleen ottaa hetkellisesti vallan, vaikka en näyttämön keskellä koskaan erityisemmin ole tahtonutkaan nököttää. Esilläolemisen kaipaamattomuudesta huolimatta  tarve ilmenee minussa heiveröisenä harkintana pystyttää isoja juttuja, linnoja ja lipputankoja, joissa liehuu kultaiset viirit. Yleistä painetta esitellä oman elämän riittävyyttä? Voi olla, ennemmin siltikin epäilen. Ehkä tarve on ollut kuin kiertotie haaveiluun sellaisina hetkinä, kun en ole kummemmin uskaltanut unelmoida. Kyllä, nätisti ajateltuna moinen on mahdollista. Kuitenkin arvelen tarpeen osin olleen tuon pikkuruisen tekosia, joka minussa edelleen jossakin syvällä oleilee – tunnetko kontrollifriikin?

Havainnollisinta on kuvata tarvetta riittävän konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla, kuten asunnon sisustamisen avulla, vaikka se ei suinkaan ole ainoa ilmenemismuoto. Pikkuruinen friikki haluaa valkoisia ja minimalistisia lavasteita. Mahdollisimman selkeitä linjoja ja mahdotonta puhtautta. Sen ajatus ei ole kaukana steriilistä tai sisustuslehden kuvista. Ylväästäkään. Tunne on toissijainen sisustuselementti, esittelykelpoisuus aikalailla ykkösprioriteetti.

Mutta sitten tämä toinen puoli, jota oikeasti tahtoisin itsessäni kannustaa. Ei se ole sillä tavoin todellinen boheemi tai hippijutun tapainen. Vaan sellainen vain, joka esimerkiksi ripustaa valoverkon kattoon, jotta tähtitaivasta voisi tuijotella sisälläkin. Ja sellainen, jolle lampun merkin sijaan merkitsee valon väri: kirkas sinertävä luo maagisen tunnelman, lämpimämpi kellertävä taas tupamaisen tilan. Tunne on kaikki kaikessa, kulissien sijaan tämä toinen puoli haluaa rakentaa ainoastaan kotoisaa tunnelmaa.

blogi648

Hassua. Suurimman osan ajasta en ole kumpaakaan. Mutta stressin painaessa mielessä tahtoisin kaiken kotona valkoiseksi ja minimalistiseksi. Lisäksi voisin olla koko ajan siivoamassa, jopa tavalliset koriste-esineet ärsyttävät liiallisuudellaan. Kuitenkin sellaista paripäiväistä stressiaaltoa seuraa aina kapina, joka mielellään levittäisi värikkäitä pahviviirejä pitkin olohuonetta ja muuttaisi kaiken pussilakanoista lähtien maanläheisemmäksi – kunhan on levollista olla.

Hassua siis erityisesti sen vuoksi, että ennen pitkää kaikki laantuu. Tavallaan ihan tavallisen tasaiseksi. Ja silloin kiitän itseäni, etten ole koskaan ruvennut sen suurempiin käytännöntoimiin minkään asian suhteen. Sillä luulen sellaisen ailahtelevuuden olevan vain tapa ilmentää hetkellistä sisäisen eheyden koettelua.

Ei liene vaikeaa löytää analogiaa tällaisen ja muidenkin elämän osa-alueiden välillä?

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

ElinaKommentoi

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

blogi642.jpgHauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta. 

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oivallukset · oma kanta · ulkonäkö

Ilman ultraripsiä.

Elina2 kommenttia

”Ihana näyttää aamuisin ihmiseltä näillä uusilla ripsillä.”

Junassa vahingossa mä kuulin.

Olisin tahtonut kysyä, että miltä sitten näyttää ilman ripsiä. Epäihmiseltäkö. Mä vaan en tahtonut sillä kertaa ymmärtää lausahdusta kuvainnollisesti.

Oikeastaan mun mielipide on sellainen, että tykkään katsella aamuellua. Peilikuva ei ole hehkein, imartelevin tai välttämättä miellyttävinkään, mutta musta on siltikin ihana näyttää aamuellulta. Just sellaiselta kuin mä oikeasti aamulla olen yön jäljiltä; toisinaan hiukset pörrössä hyvin levänneeltä ja joskus taas silmänaluset uurteilla erittäin väsyneeltä. Aamuisin senkaltainen ajattelu on miltei helppoa. Ulkomaailma ei ole vielä ehtinyt vaikuttamaan ja edellispäivän jäljet ovat karisseet unen mukana pois.

blogi618

Enkä mä todellakaan ole opetellut katsomaan ainoastaan aamuellua kivasti. Mä olen äärettömän kovasti yrittänyt kertoilla itselleni, että päivälläkin riittää se, mikä mä oikeasti ilman suurempia ehostuksia olen. Illallakin ja kaikkein hehkeimpienkin keskellä! Itse asiassa mä tuntisin itseni pikkuruiseksi huijariksi kiinnitettävillä hiustupsuilla, ripsitukoilla ja kynsitipeillä, tatuointikulmakarvoilla ja kohotuspistoksilla. Koska mä tiedän, että paras palvelus, jonka itselleni voin tehdä, on jatkaa itseni katsomista päivästä toiseen rehellisesti sellaisena kuin ihan, ihan, ihan vilpittömästi olen. Mä olen nimittäin kova tyttö piiloutumaan – esimerkiksi epävarmuuden, ujouden tai vähättelyn taakse. Aivan varmasti myös ultraripsien alle. Niin ihan vain sen vuoksi.

Aika pitkään mulla vei tajuta, että kauneinta on ihmisyys. Tiedätkö, mitä se mun mielestä tarkoittaa? Että mustat silmänaluset voivat kuulua kauneuden käsitteeseen. Että nauraessa syntyvät rypyt mahtuvat samaan määritelmään. Että epätasaisempi iho on ihan sitä samaista termiä. Aidon ihmisen peittelemätöntä kauneutta.

Jos kuulostaa kliseeltä, kannattaa miettiä tarkemmin. Niin mäkin tein. Taas eilenkin, kun menin moittimaan mun muka epäsopivaa nenääni.

Kaikkein kauneinta ihmisessä mun mielestä on minkään taakse piiloutumaton katse, joka ei kaihda suoraa yhteyttä ja joka hyväksyy ennen kaikkea oman peilikuvansa.

Mutta mun ajatuksiahan vain nämä ovat. Sitä paitsi, kyllä mä ymmärrän hyvin niitä sellaisia ripsiäkin.

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

ElinaKommentoi
Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
aitous · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Kävellen.

ElinaKommentoi
Päätin, että kävelen niin kauan kunnes saavutan sen.
Saavutan määränpäättömän, joka on tavoitettavissa.
Askelten on hyvä olla väliin muutakin kuin kuljettamista.
Se laittoivat minut kävelemään yli viisareiden yhden kokonaisen pyörähdyksen.
Aika oli yhtä toissijaista kuin reittikin.
Ajatuksena oli, että kävelen vain niin kauan kunnes saavutan.
Yhtä aikaa rohkeuden, innostumisen, onnellisuuden  ja inspiraation.
Kaikenlaisten positiivisten tunteiden pyörteen.
Sen, joka saa unohtamaan kaiken epäolennaisen ympärillä.
Kutsun sitä pilkahdukseksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla läikähdys.
Ja kun sain sen kouraan rehellisesti houkuttelematta, se pysyi mukana puristamatta.
Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa saavuttaa pilkahdus. Toiset puhuvat itselleen pilkahduksen toistelemalla ehkä juuri rohkeuteen kannustavia lausahduksia. Toiset taas tarvitsevat syvän hiljaisuuden ja aloilleen rauhoittumisen – lisäksi ehkä katon, jota tuijotella tunti kaupalla. Tapoja on monia. Minä itse tulen hulluksi paikoillaan olemalla, vaikka tosin liian rankka fyysinen ponnistelu ei jätä tilaa tilanteen ulkopuolisille ajatuksille. Kävelyyn on hyvä kanavoida tuntemukset; toivon aina ylämäen sattuvan sisuuntumisen paikkeille. Korvat suojaan ulkomaailmalta kuulokkeilla ja silmät syvälle vedetyllä lippalakilla. Itse asiassa ulkoilman tuoksu auttaa minua tavoitteessa. Tavoitteeni on, etten liiemmin tiedosta jalkojani. Silloin pilkahdus on nimittäin korkeintaan korttelin päässä.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Ajatustyhjennys.

ElinaKommentoi
”Välillä kun mä yritän kirjoittaa, mun päässä tuntuu olevan ihan liikaa tavaraa. Vaikka mun suu suodattaa aika hyvin sitä, mitä päästää ääneen ulos, niin mun ajatuksista ei voi kyllä sanoa samaa.”
Ensiksikin. Kolmen viikon tiivis symbioosi mikrobien kanssa tuli päätökseen. Oma lopputulemani on seuraava: ymmärrän nyt, mikä bakteerien kanssa kaveeraamisessa kiehtoo. Mikroskoopin okulaareista aukeaa ihan oma maailma. Sellainen, joka kohtuullisen helposti voisi viedä minutkin mukanaan, jos niin antaisin tapahtua. Olin ylpeä ensimmäisestä itse eristämästäni ja kasvattamastani bakteerista. Huolet unohtuivat aina neljäksi tunniksi kerrallaan, kun vedin valkoisen labratakin päälle.
Toiseksi. Samaisen kolmen viikon aikana olen pohtinut paljon myös intohimoa. Miten paljon aito sellainen täyttää ihmistä! Jos reilun kymmenen vuoden jälkeen jaksaa kertoa yhäkin innostuneena asioista, joita on jauhanut varmasti yli sallittavuuden rajan, ei voi kuin ajatella ”kunpa itsekin joku päivä pystyisin samankaltaiseen omistautumiseen”.
Kolmanneksi. Olen joutunut myös raskaiden asioiden kanssa nenäkkäin eikä ohi paineleminen ole onnistunut edes öisin ajatuksen tasolla. Eniten tilanteessa on hämmentänyt se, että ainaisen huolestumisen sijaan olen ollut vain yksinkertaisen surullinen. 
Neljänneksi. Ystävyyssuhteet ja niiden tila ovat olleet välillä vahvastikin ajatuksissani. Olen mieltänyt aina, että syvyys kahden ihmisen välillä syntyy pääasiassa vain herkkien asioiden jakamisesta, sellaisista niin kuuluisista syvällisistä keskusteluista. Että tarvitaan äärettömästi jaettuja tunteita ja ääripääolotiloja. Sen vuoksi on ollut mahtavaa huomata, kuinka ystävyyssuhde on tiivistynyt yhdessä asioita tekemällä ja arkisesta höpöttämällä.  
Viidenneksi. Olen jokaisella lenkkikerralla pysähtynyt nappaamaan kuvan puna-keltaisista vaahteranlehdistä. En usko, että niitä voi olla puhelimen muistikortilla liikaa. Tuntuu hurjalta, että huomenna on jo lokakuu, vaikka en ole vieläkään saanut aikaiseksi kaivaa laatikosta kaulahuivia.
Kuudenneksi. Istuin eräs ilta viluissani kalliolla katselemassa veden liplatusta. Luonnon äärellä pääsee ihmisyyden äärelle aivan eri tavalla kuin neljän seinän sisällä kovasti pohtimalla. Sitä jollain tapaa tajuaa aina aivan uudella tavalla elämän yksinkertaisen idean ja siten myös helppouden. Tällaiselle, jonka mielestä elo tuntuu ehkä liiankin usein monimutkaiselta ja haastavalta, luonnossa oleilu on kuin lämmin halaus tai pari lohdutuksen sanaa.

 

”Yllättävän usein ajatuksien listaaminen kuitenkin auttaa ruuhkaan päässä.”

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Tuuma tunnemaailmasta.

ElinaKommentoi
Lähiaikoina olen pohtinut paljon sitä, kuinka koen elämää. Lähinnä kai sen vuoksi, että kahdenkymmenenkolmen vuoden jälkeen se elämän kokeminen eli asioiden aistiminen, tunteminen ja tekeminen on alkanut tuntua hivenen raskaalta. Tiedätkö, mitä tarkoitetaan positiivisesti raskaalla? Kun sen kaiken vapautumisen ja irtipäästämisen jälkeen aloin kokemaan elämää aivan uudella tavalla, olin äimistyneen innostunut siitäkin huolimatta, että jalkani tutisivat ajoittain järeänkin taakan alla. Halusin – ja haluan edelleen  – kannatella elämän eri osa-alueisiin kohdistuvan riipivän myötätunnon, repivän rakkauden tai kyltymättömän uteliaisuuden luomaa kuormaa. Kuitenkin niin vahva sitoutuminen tunnemaailmaan ja herkkä sisin ovat kaikessa ihanuudessaan myös vitsaus. 
Olen toivonut ääneenkin, että kunpa edes joskus osaisin olla rohkea ja vahva ilman herkkyyttä. Valituissa tilanteissa vaikka hetken vain ainoastaan luja. Jos herkkyyden voisi laittaa hyllylle jäähylle hetkeksi?
Kai toiveen syntyyn liittyy kyllästymistäkin. Kun kyllästyin olemaan se-pitkähiuksinen-tyttö, pätkäisin ison osan letistä pois. Tällä hetkellä hivenen kai kyllästytän itse itseäni olemalla se-herkkä-minä. En minä mitään halua itsessäni muuttaa, vaan ennemminkin kai kaivaa yhä vain enemmän rempseää puoltani esille. 
Mutta toisaalta kun kuulee jotakin sellaista kuin ”mä olen oppinut sulta, miten tunteita näytetään”, alan miettimään, ettei tehtäväni ehkä vain ole olla asettuneena kovin kauaksi herkästä lähestymistavasta elämään. Jos toiselle ihmisille on millään tavoin pystynyt opettamaan edes hippusen hyvää olemalla vain sellainen kuin on, ei kai voi olla kovin hakoteillä oman itsensäkään kanssa.

Pitää vain uskoa itseen, että todellakin pystyy toimimaan elämän tarjoamissa eri rooleissa sellaisena kuin on.