Kategoria: elämä

ajatuksia · elämä · onnellisuus

Onnelle herkistynyt herkkä.

Elina14 kommenttia
Aika usein ja ehdottomasti liian usein. Usein olen pitänyt erityisen huonona asiana sitä, että ympäristö vaikuttaa minuun voimakkaasti: erilaiset aistiärsykkeet, ihmisten tunnetilat, eleet ja kaikesta tästä syntyneet omat tuntemukset. Voimakkaammin kuin ehkä joihinkin toisiin. En koe sitä tahalliseksi analysoinniksi, vaan enemminkin samaan tapaan havaitsemiseksi kuin silmillä pystyy näkemään herralla olevan hattu päässä. Äänenpainosi sanan ensimmäisessä tavussa kertoi jo tarpeeksi.
Kuinka monta kertaa kuulinkaan pienenä voi kun sä olet niin herkkä. Enkä milloinkaan luullut sitä muuksi kuin häpeälliseksi asiaksi. Sitä oli vähän kuin ristitulessa: olisin halunnut yrittää näyttää kiitolliselta päästessäni näkemään Helsingin ilotulituksen, mutta se oli melkein mahdotonta, sillä oikeasti vain pelkäsin pauketta ja kovia ääniä hirveästi. Koin monet asiat hyvin voimakkaasti, mutta samalla tunsin usein vähättelevyyden varjon päälläni: mietin monesti, ovatko pelkoni siten turhia vai tuntemukseni jollain tapaa vain vääränlaisia. Toisen ymmärtämättömyys tuntuu edelleen tänäänkin suurena kipuna rinnassa. Ajattelin jo pienenä emmä tarkoittanut -tokaisun kokeneen aika päiviä sitten inflaation: en löydä keinoa ilmaista vilpittömyyttä. Sanat kun eivät tunnu monestikaan riittävän. Koulussa kokeessa kyyneleitä pidätellessäni sätin itseäni osaamattomuuden lisäksi reagointitavastani. Älä viitsi olla niin herkkis. 
Ei elämä ole koulinut minusta yhtään kovanahkaisempaa. Reagoin ympäristöön ja sen synnyttämiin tunteisiin edelleen erittäin vahvasti. Tänäkin päivänä sanaharkka toisen ihmisen kanssa tuntuu maailmanlopulta ja muusta kuin sisäisistä tunteista alkunsa saanut ahdistus saa voimaan fyysisesti pahoin. En tosin ole enää pitänyt itseäni epänormaalina – vain liian herkkänä aikuisten maailmaan.   
Eilen auringonpaisteessa leveästi hymyillessäni mietin kuitenkin, miksi sen pitää olla aina juuri niin päin? Että herkkyys on aina vain pelkäämistä, itkemistä tai huolestumista – piilottelevien negatiivisten tunteiden aistimista. Ei kai se niin ole?

Ympäristö ja sen tarjoamat ilonaiheet saavat minut sädehtimään. Helpostikin, etenkin tuntiessani muutoinkin oloni vapaaksi. Olen ollut niin onnellinen viime päivien kauniista ilmasta, että olen suorastaan kuplinut aamusta iltaan. Pelkkä kevään ajatteleminen nipistelee vatsanpohjassa. Kuivat läikät kävelytiellä saavat minut hurmioon ja pinkomaan yhä kovempaa. Pidän itsessäni siitä, että huomaan ilman yrittämistä toisen lempeän katseen vasempaan nimettömäänsä luotuna ja ylpeyden silmissä omaa tuotosta vilkaistessaan. Herkkänä olen hyvä tarttumaan: innostukseen, iloon ja aitouteen. Ihmisen aito ilo saa minutkin innostumaan – ja aidon ihmisen innostus minut iloiseksi. 
Olen tälläkin hetkellä hirmuisen iloinen siitä, että saan lähteä ajamaan pian ja näin heti aamutuimaan Viikkiin. Eilenkin autossa katselin punaista taivaanrantaa ja nauroin ääneen Aamulypsylle. Matkasta on muodostunut oma onnellinen aamuhetkeni: olo on auvoisa aamuruuhkassa.
Onnelle herkistynyt herkkä. Uskon herkkyyden voivan muuttua myös voimavaraksi, vaikka se ei sitä olisikaan aina ollut. 

elämä · ihana arki

Tärvellään hetkeksi tavallinen.

Elina9 kommenttia
Arkista.
Kaurahiutale; puurokulhon reunaan jämähtänyt kaurahiutale vielä pesunkin jälkeen. Jemma; hukassa oleva vasen sukka, sillä oikeaan jalkaan kiskotaan aina tallella oleva. Nälkä; niin nälkä, ettei jaksa ajatella riisikakkuja pidemmälle. Opiskelu; risti-istunnassa sängyllä iltaisin sanakirjan kanssa. Kiire; juomatta jäänyt pikakahvi Muumi-mukissa. Huolettomuus; puolihuolimattomasta letistä karkailevat hiussuortuvat itsepintaisesti suussa. Aamu; ripsivärin jämät poskilla illan puhdistusoperaatiosta huolimatta. Hiljaisuus; aamulla kello kuusi seinänaapurin saapuminen kotiin, ehkä töistä. Väsymys; tiskiallas, jonka mustikkakulho on värjännyt siniseksi. Ruoka; kiireinen kyhäelmä vähän kuivahtaneesta tofunpuolikkaasta.
Juu. Elämä on suurelta osin arkea ja vain viikkojen väliin mahtuvia viikonloppuja. Arki taas on suurelta osin samanlaista ja vain poikkeustilanteissa erilaista. Harvemmin ei ole sitä vähääkään kiire. Useimmiten riisi lautasella on aika tuttua huttua. Ei kukaan sitä huonoksi sanonutkaan. Mutta kai silti tavallisen arjen kanssa voi kommunikoida; ehdottaa kiireen kanssa kompromissia tai heittää uutta ideaa ilmoille. Kyllä arkikin taipuu vaikka minkälaiseksi – ihmeelliseksi, ihmeteltäväksi ja ihanaksi. Osaa arkikin olla amorfista, ei se napsahda noin vain poikki tai sula täysin sekunnissa. Sitä paitsi. Ei arjessa mikään pysy kauaa pientä mieltä mullistavana. Turha pelätä! Se arkistaa, kun omii asian itselleen. Viikonloppujen väliäkin on hyvä välillä elävöittää; täyttää tekemällä toisin tai helpottamalla jo tutuksi tullutta.

Ihan vain pari ideaa kuinka.

Riisi on tavallista, mutta riisinkeitin tuo vähän vaihtelua; tekee tutusta ravintolatasoa. Tavanomaisesta poikkeavaa tönkköä. Onko mitään parempaa? 

Kiireisinä aamuina puuron ei tarvitse polttaa suuta; tuorepuuro toimii talvisinkin, kunhan on villasukat jalassa.  Hiutaleiden joukkoon mantelimaitoa, Kesoa ja mustikoita. Nam. 

Rauhallinen aamu ei lopu lähtöön, vaan sitä voi jatkaa matkalla. Vielä-tää-olis-tarvittu-virkeään-päivään-kahvikupillista ei tarvitse jättää juomatta juna-aikataulujen vuoksi – ota se mukaan matkamukiin. Lämmittää sisusten lisäksi sormia ja mieltä.
Parhaat vinkit jakoon!
elämä · onnellisuus

Jos mä haastattelisin nyt itseäni.

Elina10 kommenttia
Haastatellaan.
Millaisissa tilanteissa olet ollut onnellisimmillasi?
Kun mä oon keskittynyt vain meneillään olevaan hetkeen. 
Yhdistääkö näitä tilanteita siis jokin?
Joo. Vapaus, joka on syntynyt ollessani ajattelematta päivää pidemmälle.
Tästä tullaan jonkinlaiseen johtopäätökseen?
Onni ei odottele tulevaisuudessa. Mutta sen voi kyllä kuljettaa sinne. 
Liittyykö onneen muita tunteita tai ajatuksia?
Väistämättä kiitollisuus. Joka saattaa edellyttää keskittymistä.
Osaatko kertoa, miksi kiitollisuus vaatii erityistä keskittymstä?
Koska mä en aina muista. 
Tarkentaisitko?
Mä turrun tähän kaikkeen yltäkylläisyyteen ja kiireeseen niin, etten mä vaan muista olla kiitollinen hetkestä, just tästä päivästä. Mä esitän sulle vastakysymyksen: miten ihminen voi unohtaa sen ainutlaatuisimman asian?
Jaa, siis elämän. Kai sillä on jotakin tekemistä just kiittämättömyyden kanssa?
Jatketaan. Onko olemassa esteitä onnelle?
Ainakin sitten kun -ajattelu. Siirtää suklaapatukasta haukkaamisen aina seuraavalle päivälle. 
Ja se johtaa sitten…?
Ennen pitkää kuolemaan. Kukaan ei ole ikuinen ja viimeinen päivä voi olla huominen. 
Tämä on surullista.
Joo. Kun ei koskaan ehtinyt tulla hetkeä sitten kun. 
Olisiko sinulla ehdottaa ratkaisuja?
Joo. Vastaa useammin nyt ja tänään. 
Mutta tiedämme, ettei se ole aina niin helppoa. Yrittää tehdä päätöksiä, vaikka onni edellyttäisikin niitä. Neuvoja?
Joo. Yksinkertaisesti kyllästy kaikkeen turhaan paskaan. 
Toisin sanoen?
Tää elämä on tässä. Se on tarkoitettu elettäväksi. Turhaan se on annettu, jos sitä tuhlaa.
Suoraa puhetta.
Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista. Ja yksikertaisimmillaan se on myös onnellisinta.
Mitä onni aidoimmillaan on?
No, vähän sama asia kuin että tarjoaa sateenvarjon suojaa toiselle ja kastuu mieluummin itse, vaikka onkin sille toiselle hirveän vihainen. Siis rakastaa, vaikka niin vietävästi vihastuttaa. Niin samalla tavoin aidosti onnellinen ihminen on kiitollinen ja siten onnellinen, vaikka välillä tuntuisikin hiukan tylsältä, hankalalta ja turhalta.

Mä tuijotin tuota leipää, joka sattuu olemaan maailman parasta, ja mietin, miksei elämä vaan voi olla ikuista.



Olen joutunut lähipäivinä miettimään elämän rajallisuutta. Se on ollut jokseenkin haasteellista ihmiselle, joka ei kykene lukemaan tenttiin riviäkään syövistä. 

elämä · onnellisuus · syvällistä

Tyytyväinen nyt ja just näillä eväillä.

Elina2 kommenttia

Hei, pelasitko sä joskus nuorempana Simssiä? Kiva, mäkin.

Eilen minun tarvepalkeistani comfort olisi ollut kokonaan vihreä. Varmaan myös content, jos sellaista edes oli. Olo oli mukava. Levollinen. Tyytyväinen. Mietin kovasti mistä moinen mahtoi johtua. Olin nimittäin juuri yrittänyt lukea fysikaalisen kemian ikivanhaa opusta ymmärtämättä kuitenkaan siitä paljoakaan. En muista, menikö Simssin ukkojen palkit punaiselle, jos ne epäonnistuivat tekemässään. Minä saatan kyllä hivenen hermostua, oma palkkini painuu punaisen puolelle, jos en osaa jotakin. Sen vuoksi suhtauduin hivenen epäillen hymyyni.
Arvelen, että olotilani saattoi johtua tietysti myös isosta kasasta riisiä. Jättimäisestä, punnitsemattomasta ja valkoisesta. Hiilaripöllyissä elämä tuppaa tuntumaan autuaalta ja pehmoiselta. Vähän samalta kuin suklaan sulaessa suussa: elämä nyt ei vaan voi olla kuin makeaa.
Mistä tyytyväisyys syntyy? Miltä se tuntuu? Kuinka se näkyy? Muuten kuin vihreinä palkkeina ja isoina riisikasoina.
Just heränneenä. Just tyytyväisenä.

Tyytyväisyys on tunnetta, että elämän voi levollisin mielin antaa kulkea omalla painollaan. Ei ole syytä yrittää muuttaa mitään – missään. Itsessä tai omassa maailmassa ylipäätään. Se on myös onnea toisen puolesta kateuden sijaan, toisaalta myös auttamisenhalua toista kohtaan; tulet sinäkin olemaan vielä tyytyväinen ihan varmasti. Tyytyväisyys on elämänhallinnan tunnetta, vaikka kaikki ei olekaan täysin hallinnassa – tietenkään. Sehän olisi aivan absurdia. Tyytyväisyys on todellisuutta. Haaveet eivät välttämättä tee tyytyväiseksi, mutta pelkkä yrittäminen voi aivan hyvin. Se on luottamusta olematta kuitenkaan sinisilmäistä heittäytymistä. Tyytyväisyys on syvällä sisällä solmittu sopimus rauhasta.
Tyytyväisyys syntyy kokemuksista. Se on vertailun tulos. Vähemmän tyytyväinen ihminen ei ehkä tyytymättömyyttä kokiessaan osaa olla iloinen senhetkisestä tilastaan; hei sulla on nyt vertailupohja, johon pinota palikoita. Jos on elämän alusta asti ollut aina vain tyytyväinen, voiko oikeasti tietää, mitä on olla tyytyväinen? 
Tyytyväisyys on kai myös periksiantamista, sillä se ei ole synonyymi täydellisyydelle. Tullakseen tyytyväiseksi on opittava hyväksymään epätäydellisyys. Itsessä, muissa ja yleensäkin elämässä. Siten epäonnistuminen ei ole este tyytyväisyydelle. Ei välttämättä haaste tai hidastekaan.
Uskon, että ihminen voi päättää alkavansa tyytyväiseksi. Nyt ja just näillä eväillä. Oikeastaan ehkä tyytyväisyydessä on juuri siitä kysymys. Tunteen kokemista voi treenata, sen kanssa voi yhdessä harkata. Kuinka pienestä sitä osaisikaan olla tyytyväinen? Tyytyväisyys ei kuitenkaan missään nimessä ole tyytymistä. Kehnompaan. Ennemminkin se on vapautus itselle olla jatkuvasti tavoittelematta jotakin mahtavampaa. 
Tyytyväisyys on parhaimmillaan elämäntapa.
Mä teen sitä yhäkin. Siis en mä enää pelaa. Tarkoitan, että mä ajattelen omia tarpeitani edelleen Sims-ukkojen puna-vihreinä palkkeina.
ajatuksia · elämä · syvällistä

Katseita. Uteliaita, yllättäviä ja arkoja.

Elina4 kommenttia

Se oli aika tavallinen päivä joulun alla. Kuljin kadulla osana sykäyksittäisiä ihmisaaltoja; välillä ihmismassat sysäsivät minut sivuun kiireen tieltä. Minulla kun ei ollut kiire. Mihinkään. Jalkani tiesivät reitin ja tunsivat määränpään. Minkä ansiosta mieleni ei tarvinnut välttämättä kulkea mukana. Halutessaan se saattoi olla irrallaan. Se vaeltelikin omia reittejään. Jossain korkeammalla. Vaikkakaan ei kovin kaukana; ihan arkipäiväisissä asioissa. Että mitä sitä söisi. Ja että koska sitä siivoaisi. 
Se tapahtuu aina aika yllättäen. Sitä tapahtuu yllättävän usein. Ohi se on kuitenkin ihan hetkessä. Hetken puolikkaankin jälkeen, oikeastaan. Jokainen kerta se kuitenkaan kolhaisee omaa maailmaani jollain tapaa. Liikauttaa. Harvemmin ilkeästi survaisee. Ainakaan enää tässä iässä. Useammin se on ehdottomasti poliittinen, neutraali, hätäinen. Joskus tosin hyvinkin intensiivinen ja viipyilevä. Suojelevankin taakse kyllä näen. Luulen näkeväni, vähintäänkin pienen palan.
Ihmisvilinän keskellä silmäpari. Monien muiden tuntemattomien seassa, siltikin ihan yksinään. Suunnattuna minuun. Katseen kohtaaminen. Junanvaunussa pimeällä, ikkunoiden kautta. Heijaste, siltikin todellisempi kuin vain heijastus. Tahaton ja satunnainen, ennestään tuntematon. Sellainen on ehdottomasti mielenkiintoisin.
 Ja aina suoraan silmiin tuntematonta katsoessani mieleni tekisi heittäytyä hihansyrjään:
Kerro. Kerro mulle sun tarinasi! Kuuntelen.

Ja hän kertoi.
Olen ahkera. Suoraselkäisyyden kannattaja ja edustaja. Sellainen perikuva rehtiydelle. Toimin ja teen, kyseenalaistankin vain pakon edessä. Olen ja aina olen ollut. Mutta en tiedä, tulenko enää tulevaisuudessa olemaan. Olen nimittäin väsynyt. Vaikka olenkin kai onnellinen, ihan-okei-elämästä. Tuntemusten aiheuttama ristiriita on miltei raastava. Elän tasaista arkea. Ei ole vuosiin eteen ilmestynyt kohokohtia. En muista eilistä, sillä se on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät kuukaudessa. Minulle ehdotettiin masennusta. Ennemminkin minä sätin itseäni; ei elämä voi aina loistokasta olla. Onko tämä vain haluttomuutta tyytyä? Olen pian kolmekymmentä ja enemmän hukassa kuin aikoihin.
Oikeastaan. Hänen silmänsä kertoivat jotain sentapaista. En usko, että hän olisi missään tilanteessa ääneen paljastanut.
Katse kertoo yllättävän paljon. Mutta siltikin aina liian vähän. Se jättää hyvin usein jotakin arvailujen varaan. Tulkinta ei ole välttämättä totuus. Utelias katsehan on miltei hankalin. Se ei itse kerro juurikaan, mitään, vaan pyytää toista puhumaan. Vähän samaan tapaan kuin tietävä katse. Harva kuitenkaan jutustelua aloittaa. Sellaisen katseen kohdatessani melkein toivon kuulevani sanoja äänettömien vilkaisujen sijaan.

Kyllä tiedän sinun näkevän. Ei suuta kai sen vuoksi ole tarvetta avata. Vaikka oikeastaan haluaisin. Olen kyllästynyt tähän kyyristelyyn. Paleltaa ja taakka painaa.  Ihan hävettää; lukevatko kaikki minua kuin avointa kirjaa?

Älä pelästy. Eivät suinkaan kaikki. Niin uskoisin.

elämä · pikkujoulut · ystävät

Elää.

Elina8 kommenttia
Tulin yöllä kotiin. Hiukset sekaisin. Kotimatka vähintäänkin yhtä takkuinen. Mielessäni oli hieno lausahdus. Sellainen, jonka haluaisin sanoa jokaiselle epävarmalle ja empivälle, ujohkolle ja aremmalle. Oikeastaan ihan kaikille. Uni taisi viedä kuitenkin voiton – aamulla en muistanut enää oivallustani sanatarkasti. Sen sanoma on kuitenkin yhä vahvana mielessäni.

Kannattaa uskaltaa.
aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

ajatuksia · elämä · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · syvällistä

Kuule, katso vain rohkeasti taakse.

Elina6 kommenttia
Kuule, voiko ihminen päästä yli?
Yli mistä? Se vähän riippuu. Siitä ylitettävästä kuilusta. Leveydestä. Syvyydestä. Ponnistusvoimasta. Rohkeudesta. Päättäväisyydestä. Apukäsistä. Turvavaljaista. Aika monesta tekijästä. Muttei se ole niiden summa. Voi ihminen päästä yli ihan pelkällä rohkeudellaankin. Ja vaikka kuilu olisi leveäkin. Toisaalta joskus päättäväisyyskään ei riitä, eivät monet apukädetkään. Turvavaljaat, nekin voivat napsahtaa poikki. Joten ei kysymykseen kukaan varmaan osaa varmasti vastata. Mutta yhden jutun kuitenkin tiedän – varmana.
Niin kauan kun kuilun reunalla keikkuessa ihminen ei uskalla katsoa taaksepäin, on hyppy-yritys aika toivoton. Ei se voi onnistua, jos ei ensin pysty katsoa mennyttä ja koettua. On mahdotonta päästä yli, jos ei kykene kohtaamaan sitä jotain, joka on tilanteeseen ajanut. Kuilun yli ei paeta. Sen yli ponkaistaan. Ponkaisu ei takuulla onnistu, jollei ensin ole riittävän keveä. Keveä taakasta.
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei asioiden sysääminen ole ratkaisu. Vaikka se ajoittain tuntuisikin helpolta. Jopa oikealta. Päätepistettä, sitä ylipääsemistä, ei vaan voi saavuttaa, jos ei kykene käsitellä mennyttä. Jos ei uskalla puhua, pohtia ja muistella. Ääneen ja itsekseen. Käsittelemätön jää helposti muhimaan. Oikein ihanasti kasvattamaan syvälle rihmastoja. Näennäisesti olo, mieli ja vointi saattaa olla kuin ylipäässeellä. On kuin, mutta ei kuitenkaan ole. Riittävän kauan rihmoja kasvattanut käsittelemätön kyllä antaa kuulua aikanaan itsestään. Mitä ihmeellisimmin tavoin. Sellaisin, joita ei ehkä osaa edes yhdistää menneeseen. Sitten se kuilun ylitys vasta hankalaksi muuttuukin. Kun pitää ensin palata takaisin toiselle puolelle ja aloittaa hyppyyn valmistautuminen uudestaan. Tai ennemminkin oikeasti.

Oli elämän notkahdus sitten lapsuuden trauma, vaikea ero, ystävän menettäminen, läheisen kuolema tai oma sairastuminen. Aina yhtä välttämätöntä on uskaltaa kahlata koettu uudemman kerran läpi. Ehkä käsi kädessä toisen kanssa, turvavaljain, jos oma rohkeus ei aivan riitä yksin yrittämiseen. 
Olen vaikka kuinka pitkään pystynyt puhumaan, mielellänikin, mutta katsoa en ole kyennyt. Se on tuntunut sietämättömältä. En ole vain saanut ajatuksiini mietettä, niinkin yksinkertaista kuin silloin olin tuollainen, nyt ole tällainen. Kuitenkin heti otettuani askeleen kohti katsomista huomasin pystyväni toteamaan itselleni tuon. Se auttoi pohtimaan lisäksi kysymystä ennen tätä kaikkea olin millainen?
Kuule, en edelleenkään tiedä aivan varmasti, voiko ihminen päästä yli kaikesta. Siis ihan kaikesta. Tiedän kuitenkin, että monissa tapauksissa se onnistuu. Ja täydellisen varma olen siitä, että kuilun reunalla taakse rohkeasti katsominen auttaa – silloinkin kun ylipääsy jää puolitiehen ja vain toinen jalka yltää vastakkaiselle puolelle.