Pirullinen porrastreeni.
Kyllä. Voin myöntää seuraavan: minulla on toisinaan vaikeuksia hillitä omaa innostustani. Lisäksi veikkaan, että nainen Keinukallion portaiden huipulla saattoi hiljaa itsekeen hivenen ihmetellä unelmaani, kun siitä ohimennen sen kaiken huohotuksen keskellä mainitsin.
Että olen niin – siis niin – pitkään unelmoinut kunnollisesta porrastreenistä.
Olivathan ne pirulliset portaat eli himputin makeeta touhua. Pakarat, reidet ja keuhkotkin. Kaikki meinasivat samaa aikaa räjähtää. Pää meinasi osaltaan posahtaa uskonpuutteesta, kun viimeiset askelmat alkoivat uhkaavasti vaikuttamaan mahdottomilta. Mutta eivätpä olleet. Tosin. Sunnuntain jäljiltä en vieläkään kävele kunnolla. Eniten osumaa saivat ehdottomasti pohkeeni, jotka edelleen ovat suoranaisesti kosketusarat. Näinä kolmena aamuna olen jokaisena meinannut lentää nenälleni noustessani ylös sängystä. Hups, kun nyt vasta tajuan, mihin kaikkeen pohkeita oikein tarvitaan.
Sanoinhan. Innostukseni on pitelemätön.
Niin pitelemätön, että olen täysin valmis jakamaan sen aivan jokaisen vastaantulijan kanssa. Suorastaan haluaisin. Raahata ihan kaikki kanssani portaita ravaamaan.

















