liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · treeni

Pirullinen porrastreeni.

Kyllä. Voin myöntää seuraavan: minulla on toisinaan vaikeuksia hillitä omaa innostustani. Lisäksi veikkaan, että nainen Keinukallion portaiden huipulla saattoi hiljaa itsekeen hivenen ihmetellä unelmaani, kun siitä ohimennen sen kaiken huohotuksen keskellä mainitsin. 
Että olen niin – siis niin – pitkään unelmoinut kunnollisesta porrastreenistä. 
Olivathan ne pirulliset portaat eli himputin makeeta touhua. Pakarat, reidet ja keuhkotkin. Kaikki meinasivat samaa aikaa räjähtää. Pää meinasi osaltaan posahtaa uskonpuutteesta, kun viimeiset askelmat alkoivat uhkaavasti vaikuttamaan mahdottomilta. Mutta eivätpä olleet. Tosin. Sunnuntain jäljiltä en vieläkään kävele kunnolla. Eniten osumaa saivat ehdottomasti pohkeeni, jotka edelleen ovat suoranaisesti kosketusarat. Näinä kolmena aamuna olen jokaisena meinannut lentää nenälleni noustessani ylös sängystä. Hups, kun nyt vasta tajuan, mihin kaikkeen pohkeita oikein tarvitaan.
Sanoinhan. Innostukseni on pitelemätön.
Niin pitelemätön, että olen täysin valmis jakamaan sen aivan jokaisen vastaantulijan kanssa. Suorastaan haluaisin. Raahata ihan kaikki kanssani portaita ravaamaan. 
ajatuksia · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Vuosisumma.

Välillä musta tuntuu, että olen maailman ainokainen, joka pysyy vain paikoillaan. Kai syystä, että mä en oikein pysy kärryillä. Pää on pökerryksissä kuin suunnannäyttäjällä liikenneympyrän keskellä: katselen mua kiertäviä kulkuneuvoja, lähetän ne katseellani matkaan ja jatkan jälleen pään pyörittelyä. Sen saa ymmärtää täysin kirjaimellisesti. Mun mielessä on käynyt ainoastaan kaukaisena ajatuksena, että mä oikeasti voisin itsekin valita jo jonkin suunnista. Elämän realiteettien puolesta ainakin. 
Mun vuosisumma alkaa vastata jo sitä sellaista lapsuuden sitten kun -ikää.
Kaksikymmentäkolme vuotta on hyvä määrä siitä syystä, että itse voi vähän kuin valita, onko vielä ”aikas nuori” vai ”ei-enää-niin-nuorikaan”. Mä olen huomannut, että monet mun puolitutuista ovat jo valinneet kunpaa ovat – ja samalla ottaneet oman suuntansa ympyrässä. Alkaa tulla vauvoja ja alkaa tulla häitä, mutta myös niin sanottuja viime hetkien lähden kauas pois -vapaudenkaipuuirtiottoja. Tätä kaikkea mä katselen sieltä ympyrän keskeltä, seuraan mielenkiinnolla ja jakelen peukkuja. 
Siltikään mä en itse osaa yhäkään päättää, minkä ikäisen elämää mun pitäisi ryhtyä oikein elämään. Toisena päivänä mä tunnen itseni vielä todella nuoreksi ja seuraavana päivänä taas yllättävän vanhaksi. Kaikki valinnat tuntuvat vähän hurjilta.
Mä tiedän, että se kaikki kuulostaa korvissa niin tyhmältä. Ja mä myös tiedän, että mun pitäisi vain kuunnella itseä ja olla ajattelematta moisia. Kyllä mä tiedän, että asiat tuntee, kun niiden hetki koittaa, jos ylipäätään koittaa. Kaiken ei tarvitse koittaa. En mä ehkä halua lähteä patikoimaan Aasiaan, kuten moni muu. Mä todellakin tiedän, ettei mun tarvitse millään tavoin elää kuin kunakin ikävuotena kuuluu tai aikatauluttaa elämää yleisten oletusten mukaan. Kuitenkin mua hämmentää niin paljon, että olo on pienesti jämähtänyt. 
Mutta en mä näe mun ongelmantynkää muuna kuin jänskänä asiana.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Alusta asti itse vaivattu.

Aivan parasta. Sillä syntyy ainutlaatuista, omia vivahteita, ennen kaikkea aitoa. Sitä tietää, mitä sisältää eli mistä koostuu. Hyppyselliset, loraukset ja reilummat kaadot. Silloinhan sitä myös voi ennustaa, kuinka toimii ja reagoi. Mitä tapahtuu, kun hivenen sekoitetaan, lämmitetään tai heitetään kylmää vettä sekaan. On helpompi olla huolehtimatta, esimerkiksi onnistumisesta ja lopputuloksesta, koska sama se on, mitä loppujen lopuksi syntyy. Syntyy kuitenkin ehtaa aitoa, omaa itseä. Eikä se voi koskaan olla väärää tai epäonnistunutta. Mikään aivan alusta asti itse leivottu sämpylä, ihan omin käsin puristettu appelsiinimehu tai omin voimin muussattu banaanijätski. Ajattele, miten vapauttavaa.
Sama nimittäin pätee myös omaan itseen.
En minä halua olla puolivalmis eines, joka on ottanut osan itsestään valmiina: vertailemalla toisilta tai itsevarmuuden puutteessa mallia ottamalla. En minä halua olla osa sarjatuotantoa eli vain yksi monesta hihnalla, vaikka se ehkä välillä saattaisi helpompaa ollakin. Ei kai tarvitsisi miettiä niin hirveästi omaa koostumusta. En minä sitä sano, että tarvitsisin aivan oman tehtaan tai tuotantolinjankaan – kunhan ikioman kombon alkuperäisistä aineksista. Sallin käsintehdyn kauneusvirheet ja lyhyemmän säilyvyysajan, mitä ikinä ne käytännössä sitten tarkoittavatkaan. En missään tapauksessa tarvitse paranteita tai lisättyjä aineita. Haluan luottaa sen verran omaan koostumukseeni eli oman itseni riittävyyteen.
Mielestäni jokaisen ihmisen pitäisi tutustua omaan tuoteselosteeseensa. Mistä minä muodostun ja miten minä olen tällaiseksi muodostunut? Hienoahan se olisi, jos jo lapsesta asti osaisi yksitellen lisätä ainesosia omaan listaan: helposti kiintyvä, sosiaalisista tilanteista nauttiva ja niitä jännittävä, perusteellinen, sitkeä. Tosin harvalta se taitaa onnistua. Onneksi omaa selostetta voi oppia lukemaan aikuisenakin, ikään kuin tutustua jälkikäteen ja löytää itselle tunnusomaiset maustevivahteet.    
Sitten sitä toivottavasti hiukan tarkemmin ymmärtää erinäisiä asioita itsestä. Miksi uunissa kohoaa ja vatkatessa vaahtoutuu. Miksi itse alusta asti tehty on kaikin tavoin paras vaihtoehto.
ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi

Lounastauolla.

Just, olisipa mullakin yhtä hyvä itsekuri.
Sanattomaksihan se veti. Katsoin kyllä, yritin myös aukaista suun. Eihän siitä mitään sitten tullut – sen enempää sanoista kuin suun aukaisustakaan. Niin käy minulle verrattain usein: tunnen, että olisi sanottavaa, se kaikki oikein kutittaa kurkunpäässä, mutta samalla aina tiedän, ettei tähän hätään. Että ei sieltä yhtäkkisesti ja juuri nyt tule tavuakaan. Oikeastaanhan kaikki menee aivan väärään suuntaan, nieleskelen ne onnettomimmatkin inahdukset.
Näin jälkeenpäin pidän kyllä hyviä puheita, kerron tyhjentäviä vastauksia ja reagoin nokkelasti.

Voi. Olisinpa minä yhtä onnekas kuin sinä ja omistaisin vähän löysemmän sisäänpäin suuntautuneen kurin. Kiittäisin ehkä onneani enkä haikailisi itse pirun perään. Tiukka, tiukka, tiukka itsekuri on nimittäin vähintäänkin tuhannen verran vaikeampi hiljentää edes yksittäisiksi hetkiksi kuin opetella vaadituissa tilanteissa harkittua kontrollia itseä kohtaan. Se itsekuri kai näyttäytyy ulkopuoliselle usein hienona saavutuksena ja sen vuoksi sellaista piirrettä tulee helposti haikailleeksi. Tosiasiassa kaikki liian tiukan itsekurin aikaansaama on vain rangaistuksen kaltaista suoritetta, joka pahimmillaan muistuttaa jo pakonomaisuutta. Silloin objektilla, tekemisen kohteella tai tarkoituksella ei ole minkäänlaista painoarvoa.

Uskon, että elämä on jollain tapaa helpompaa ilman synnynäistä, valtavan vahvaa itsekuria. Siltä oma elämäni ainakin tällä hetkellä hitusen enemmän tuntuu, kun en enää yritä olla hyväkroppainen, kaunis, viisas tai menestynyt: helpommalta. Lähestyin ennen elämässäni aivan kaikkea itsekurin kautta ja olin vähän väliä laittavinani ”itseäni ruotuun” eri osa-alueilla. Eivät ne sillä tavoin saavutetut vähäisetkään tavoitteet tuntuneet miltään muulta kuin pahalta. 
Tällä hetkellä en ehkä ole ”mitään”, vaikka samalla olenkin ”niin hirveän paljon enemmän”. 
Tosin. Ei se keksistä kieltäytyminen keskellä viikkoa ole mitään itsekurijuttua. Sen voisin vielä lisätä. Ainoastaan oman terveyden kunnioittamista ja omien valintojen mukaan elämistä.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä

Yhtä roikkumistahan se aluksi on.

Itse asiassa aivan ensimmäiseksi minulla nousee ajatuksiin mielikuva inisevästä kersasta roikkumassa hihansuussa ja jankuttamassa jookojookojooko. Tai ihan mikä vain muu vastaavanlainen tilanne, jossa periksiantamattomuus on lähinnä ärsyttävää. 

Jookojookojooko oo nyt vaan oma ittes.
Siltä se aina väliin elämässä on tuntunut, kun sanallisista teilauksista ja kampituksista huolimatta on vain yrittänyt edelleen jatkaa eteenpäin omana itsenä. Tarkoittanen kai, että vaikka kuinka katsotaan vähän liian pitkään tai osoitetaan huomaamattomin elkein sopimattomuutta, on omaan itseen vain pakko luottaa siitäkin huolimatta, että itsevarmuuden sijaan kantavana voimana on lähinnä synnynäinen itsepäisyys. En minä varma ole, kenenkä hihassa olen loppujen lopuksi itsepintaisesti roikkunut – voi hyvin olla, että pitkälti omani. 
Pitkään minä olin itselleni tämän pallon pahin epäilijä ja arvostelija. Siis se, joka koetti vähän väliä muuttaa kaiken, mitä muutettavissa oli, eli pään päällä keikkuvasta nimestä alaspäin aivan kaiken. Kun on omasta mielestään sellainen ja tällainen, lähinnä siis vääränlainen, on äärimmäisen ärsyttävää jankuttaa itselle mantraa ”sä olet hyvä tollasena, sä riität tällasena”. Hittoon kaikki ylikliseiset quotet. Olo on vähän kuin sillä itsepäisellä naperolla apinaotteessa: tekisi mieli voimien puolesta päästää irti, mutta luonne ei vain anna periksi.
Mutta kuten yleensä, väsytystaistelu on tehokasta – tosi usein palkitsevaakin. Jossain kohtaa sitä vain huomaa, että jatkuva inkuttaminen on kantanut hedelmää. Tasapaino tarkoittaa silloin yksinkertaista ajatusta itsestä: oma hyväksymisprosessi sisäisen arvostelijan kanssa on läpikäyty. Loppu ei ole välttämättä historiaa, mutta vähintäänkin toisille sysätty. Saavat hyväksyä tai olla hyväksymättä, tällainen mä riittävänä kuitenkin olen
Ympäristön erilaisten vaikutusten alaisena on toisinaan ihan tosi haastavaa ja erityisesti uuvuttavaa yrittää pitää riittävän napakkaa otetta omasta hihansyrjästä. Kuitenkin väittäisin, että kannattaa se roikkuminen. Jos ei muuta, niin kehittää ainakin näppien puristusvoimaa.
ajatuksia · kiitollisuus · oma elämä · ystävät

Elämän loppuun asti.

Viikonloppuna hyppäsin autoon ja nappasin ystävän kyytiin. Pysähdyimme Pandan tehtaanmyymälässä ja pääsimme vajaan kolmen tunnin ajamisella perille. Jyväskylä oli  nimittäin määränpäämme. Otimme alkuun oikein ison ryhmähalin, minä ja kaksi parasta ystävääni. Tirautimme muutamia kyyneliä yhdessä kasassa. Kävimme ravintolassa syömässä ja tuulettumassa illalla. Kuitenkin kaikkein antoisinta olivat ne lukuisat keskustelut: meidän syvällisimmät ajatukset natsaavat aina. Juttelimme paljon ja ihan joka välissä. Ihmettelimme Jyväskylän mukavia ihmisiä. Yöllä levitimme lattialle siskonpedin. Aamulla leivoimme Rinkelin pikasämpylöitä ja surauttelimme banaanijäätelöä. Makoilimme patjoilla ja annoimme margariinin sulaa lämpimän leivän välissä. Nauroimme koko seuraavan viikon verran varastoon. Banskujätskitkin siinä kerkesivät puoliksi sulaa. Hyvästelimme. Se ei tunnu mielestäni koskaan kestämättömältä, sillä vahva yhteys välillämme säilyy välimatkasta ja kuluvista päivistä huolimatta.

En ollut edes huomannut, että puhumisen tarve oli minullakin suuri. Vasta raukea olo kaiken sen keskutelemisen jälkeen kertoi, että halu saada kaikenmoista ulos oli suorastaan pakottava. Mielestäni parhaimpia asioita ystävyydessä on vuosien aikana vahvan yhteyden syntyminen ja sitä kautta oman itsensä paljastaminen eli persoonan, ajatusten ja elämässä tapahtuvien asioiden kokonaisvaltainen jakaminen. Aito ystävyys on niin suloisen puhdasta, vilpitöntä, että sitä voi verrata ihan jo rakkauteen. Välillä tuntuu, että syvä ystävyys saattaa olla jopa harvinaisempaa kuin rakkaus toista kohtaan: ystävyys kun on jossain määrin katoavaisempaa. Kuinka moni huoltaa säännöllisesti omaa ystävyyssuhdettaan? Vaikka uskon ja tiedän, että ystävyyttämme ja sen kestämistä ei tarvitse tulevinakaan päivinä epäillä, on tietynlaista työtä tehtävä siltikin sen eteen, että ystävyys välillämme ei muuta muotoaan. Sielunsiskous ei välttämättä pysy yllä ainoastaan whatsapp-viestein. Yhtälailla me kolme tarvitsemme välillä yhteistä aikaa ja yhdessä vietettyjä viikonloppuja kuin ketkä tahansa rakastavaiset.
Toinen ystävistäni kertoi viikonloppuna kyynel silmäkulmassa, että on onnellinen, kun näytän nykyään niin tasapainoiselta. Sanoin, että näet ihan oikein. Toivon hänen ajatelleen ”tietysti”.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Onhan se yksi aarrearkku.

Olen minä aiemmin jo tajunnut, että elämä on kuin aarrearkku, jos sallii itsensä tehdä vapaasti valintoja. Arkusta saattaa löytää kaikenlaista: toinen toisensa perään aivan uusia tuntemuksia, joissa yhdistyvät muistot, aistimukset ja senhetkinen tilanne. Vapautta se kuitenkin vaatii. Sillä vaikka kuinka pitäisi koko junamatkan silmät apposen auki, uusia maisemia ei näe, jos aina vain istuu samoilla kiskoilla kulkevassa junassa. Tarvitaan vapautta – ja samalla uskallusta – valita ennestään tuntemattomia raiteita. Mitä vapaus merkitsee, riippuu kai ihmisestä: tunnolliselle se voi olla vapautta poiketa suunnitellusta tai ainaiselle kiirehtijälle vapautta rauhoittua ja hidastaa.
Elämässä vapautuminen vaatii vapautta tehdä valintoja.
Jännä, miten ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisillä on eräänlaisia sisäisiä luonteenpiirteitä tai elämän aikana omaksuttuja käyttäytymismalleja, jotka usein heidän tiedostamattaan rajoittavat elämistä, etenkin kokemuksellista elämää. Toisen sisällä on koko ajan vähän liian rivakka tahti ja toisella taas suorastaan vaistomainen tapa ensin huolestua ja sitten vasta ajatella asian muita puolia.
Aarrearkku ei ehkä koskaan aukea, jos omaa vapautta ei kykene löytämään. Toisin sanoen jos ei opi tuntemaan omaa syvimmistäkin syvimpää sisintä ja tiedostamattomampaa puolta itsessä. 
Uskon, että minun on ollut tarkoitus tajuta liiallisen kontrolloinnin tappava vaikutus kokemiseen.
ajatuksia · oma elämä

Mitä sulle on jätetty sanomatta?

Katos. On muuten poskessa. Siis jotain. Sulla. Oisko ketsuppia.

Joo. Ja mä olen muuten nyt tässä jonossa. Sun edellä.

Etana.

Aha.

Heihauskaameilläonsamatpöksytjalassa.

Ja vielä tungitte mun kassalle.

No nyt. Sä oot jostain niin tuttu.

Jes. Jaksaa, jaksaa.

Onks kaikki kunnossa. Ei taida olla.
Annettaisiin tulla ääneen kaikki se, mikä jää sanomatta. Ihmiset kun vaikenevat hurjan usein. En ole varma, sopisiko se kaikki sanomaton edes päiviin. Tulisi aivan liian täyttä eivätkä tunnit elämässä varmasti alkuunkaan riittäisi. Siltikin ympättäisiin. Niin sitten olisi moninverroin suorempaa elämää, mikä tekisi siitä samalla myös rankempaa. Liiasta uteliaisuudesta saa tuta, sen muistan jossain vaiheessa elämää oppineeni. Itsepähän halusit kuulla -tokaisua minä en haluaisi koskaan kuulla. Kaikkea ei kai ole ylipäätään tarkoitettu korville. Sentapaiseen johtopäätökseen olen ajautunut. Kasvoilta lukeminen on riittävän tulkinnanvaraista ollakseen turvallista.
Ehkä hiljaiset hetket –  ne kaikki sanomatta jättämiset – ovat syntyneet helpottamaan elämää. Siltikin sellainen hiljaisuus on suuri sääli tilanteissa, kun ääneen sanominen voisi saada aikaan jotakin hyvää, kivaa tai hauskaa.

Tuntuu, että eräs mansikanmyyjä jätti muutaman virkkeen sanomatta minulle.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Miksi näitä puurokulhoja on kaksi, kysyi pikkukarhu.

Kuudessa vuodessa ehtii rakastua ainakin kuusikymmentä kertaa: siihen, miten toinen purskahtaa nauruun, pysyy tyynenä vaikeissa tilanteissa ja vilkaisee ruskeilla silmillä väkijoukossa. Vuosien aikana jossakin kohtaa kaikki nuo piirteet sulautuvat yhteen yhdeksi möykyhköksi. Yhtäkkiä sitä tajuaa edessä seisovan aivan oikeasti rakas ihminen.
Kuudessa vuodessa kummankaan luonteenpiirteiden ääripäät eivät välttämättä millään tavoin tasoitu, mutta ne opitaan jakamaan siten, että oleminen ei ole jatkuvaa tasapainottelua.
Kuudessa vuodessa jo ymmärtää sen, etteivät ulkoiset seikat kanna kuin korkeintaan seitsemänsataakolmekymmentä päivää – loppuihin päiviin tarvitaan jotakin pintakuorta syvempää. Vuosien aikana kun tajuaa, ettei toinen ole lukuunottamatta yhtä kertaa (”ethän nypi vain liikaa kulmakarvoja”) ollut huolissaan ulkonäöstä tai arvostellut sitä, voi olla onnellinen siitä, että itsessä on ihmisenä toiselle sitä jotakin spesiaalia. 
Kuudessa vuodessa ehtii nähdä kaikenlaista siitä, millainen toinen on ja siitä, millaisia yhdessä ollaan. Tapahtuu virheitä, tyhmiä juttuja, tappeluita ja mykkäkouluja. Sellaisia asioita, jotka kaduttavat tai vuodenkin jälkeen suututtavat. Kahdentuhannensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana sitä kuitenkin myös ymmärtää, että nekin ovat jaettavia yhteisiä juttuja yhtälailla kuin vaikkapa onnelliset muistotkin.
Kuudessa vuodessa ei kuitenkaan tapahdu ihmeitä. Vuosien jälkeenkin on lupa yhä kyseenalaistaa, pohtia ja arpoa määrättyjä asioita. Saa myös yhä uudelleen ihastua toiseen. Kuusi vuotta ei automaattisesti ole vedenjakaja, kannattaako jatkaa yksin vai yhdessä. Se ei ole missään nimessä sinetti sille, että kaikki yhteinen on ikuista ja itsestäänselvää. Siltikin vuosien määrä kuvastaa osaltaan varmuutta siitä, että yhdessä on parempi kuin yksin.   
itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Voi mun Omar-munkki, mikä päivä.

Vaikka mä usein mietin, miten jokaisesta päivästä tulisi olla kiitollinen, pohdin, kuinka tuntea onnellisuutta elämästä ja yritän funtsia, millaista hyvää pienestäkin voi löytää, niin siltikin mun ainokainen tavoite on olla rehellinen mun tunteille. Että en esimerkiksi tahdonvoimalla muokkaa niitä tai sivuuta valitsemalla joukosta parempia.    
Ja koska mä en halua olla kuin vanha merimies, tyydynpähän vain toteamaan: eilen oli sellainen päivä, että oli aivan pakko-pakko-pakko saada Omar-munkkia iltapalaksi. Kertonee jo riittävästi.
Kaiken onnellisuushehkutuksien ja carpe diem -sitaattien keskellä on toisinaan ehkä haastavaakin antaa itsensä kokea ihan järkyttävän surkeita hetkiä tai kokonaisia päiviä. Ne tuntuvat lähes epäonnistumisilta. Sitä helposti yrittää väkisin hymyillä, väkisin tykätä ja väkisin puskea naurahduksia. Itselleen on loppujen lopuksi aika helppoa uskotella, että tuntuu hyvältä ja kaikki on jees, mikä on taas täysin eri asia kuin ylöspäin pyrkivät ajatukset aallonpohjalla. En mä ole koskaan kannattanut epärehellisyyttä itseä kohtaan, mutta olen mäkin sortunut puskemaan ja puskemaan pelästyneenä kai hirveiltä tuntuvia hetkiä. Silloin mä en todellakaan ole etsinyt korjaavia toimenpiteitä tai antanut itseni lohduttautua yhtään millään – oikeastaan olen vain sullonut tunteet myttyyn johonkin sopukkaan.
Mun mielestä on kuitenkin ainoastaan tervettä osata todeta, että kappas miten hirvittävän kamala päivä tänään
Ensin vähän itkeä tihrustaa yksin ja lohduttautua sitten Omar-munkilla. 
Ihan yhtä paljon elämää se on kuin nauruun tikahtuminen onnellisuuden huipulla.