ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä

Sananen itseluottamuksesta.

Kyllä minä olen tähän mennessä jo ymmärtänyt aika paljon siitä, mihin kaikkeen itseluottamusta oikeastaan voikaan tarvita. Alkaen vaikkapa siskomakkaroiden niputtamisesta; jos niitä ei itseluottamuksella nappaa ja taittele päättäväisesti no nyt nakit nippuun -asenteella, on aivan varmasti hetkessä hallitsemattoman kaaoksen keskellä. Se, että saa tartuttua makkarapötköstä oikeasta välistä kiinni, kysyy toisaalta itsehillintää, jotta malttaa odottaa ensimmäisen ja toisen välin, ja toisaalta taas tilanteen hallitsemista nopealla reagoinnilla ja oikealla asenteella.
Niinhän se menee kai päässäkin. Jos ei ole oman elämän vaatimaa luottoa itseensä, ajatukset ja mieli eivät millään voi olla muuta kuin yhtä suurta sekasortoa. Itseluottamus ja tunne siitä, että oma elämä on hallinnassa, kulkevat vahvasti käsi kädessä. 
Siltikin kaikkien miljoonien makkarapötköjen lisäksi vietän työpäiväni myös ihmisten keskellä. Uusiin ihmisiin ei voi ainoastaan tarttua, napata heistä kiinni. On tarjottava tarttumapintaa itsestä: samankaltaisuutta, small talkkia tai jotakin sentapaista. Sekös vaatii itseluottamusta – aivan erityisesti vahvojen persoonien kanssa. Ilman tervettä itseluottamusta ei voi antaa itsestä aitoa ja rehellistä kuvaa toisille.
”En mä niin sanotusti niiden oikeiden ihmisten seurassa koe tarvitsevani niinkään valtavaa itseluottamusta
olla oma itseni tai kertoa ajatuksistani.”
Edelleen olen sitä mieltä, että oleminen ihmisten keskellä olisi helpompaa kahdessa tilanteessa: siinä tapauksessa, että olisi itse ajatustenlukija tai että kanssaolijat kertoisivat selän takana mutinan sijaan suoraan, mitä kulloinkin ajattelevat. Toisen makkaranipuista, työminästä tai siitä kuvasta, joka toisesta on välittynyt. 
Vaihtoehtoisesti sitä voisi heti alkuun kesken käsipäivään väärinkäsityksien välttämiseksi esitellä tilanteen kannalta tärkeimpiä faktoja itsestä.

”Hei olen Elina, perfektionismiin taipuvainen, parhaiten itse tekemällä oppiva, kokonaiskuvaa ja syitä vaativa, aivan alkuun uudesta aina hieman hämmentyvä, ennakkoluuloja vihaava, nykyisin oman arvon tunteva ja vilpittömästi parhaansa yrittävä 23-vuotias suhteellisen valoisan persoonan omaava opiskelija.” 
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · Rinkelin päivä

Mun päivän aikana tuntui kaikenlaiselta.

Kun aamulla herää ensinnäkin siihen, että kello on (jo) puoli seitsemän, tuntuu hyvältä lähinnä kai viikolla kerääntyneiden velkojen vuoksi. Lisäksi kun havahtuu unesta siihen, että kerrankin joku tuijottaa avonaisin silmin vieressä eikä toisinpäin (eikä varsinkaan niin päin, että on itse retuutettava toinen kaksin käsin ylös sängystä), tuntuu ihan erityisen hyvältä. Ja siis lähinnä kai vaihtelun vuoksi.  
Kun hämmentää kattilassa aamiaiseksi kaurapuuron sijaan mannapuuroa ja lastaa lisukkeeksi raejuuston sijaan ehtaa mansikkahilloa, tuntuu lähestulkoon juhlalliselta. Ja ehdottoman parhain hetki lienee ensimmäinen lusikallinen jäähtyneen mannapuuron päälle muodostunutta kalvoa, jonka päällä on hippusellinen suolaa ja sopivasti sitä hilloa. 
Kun kymmenen metrin korkeudella killuessa tajuaa, että taitaakin potea aika hirveän kovaa korkeanpaikankammoa ja että ainoa vaihtoehto on köydellä flengaaminen seuraavaan puuhun, tuntuu jo siihen asti pääsy aika isolta voitolta. Etenkin jos ei tarvitse hälyttää nosturia hakemaan, vaan pääsee kuin pääseekin kolmannen latvaradan loppuun. 
Kun kaikki se jännittäminen ja rystyset valkoisena köysistä puristaminen on sulattanut jo kaikki santsilautaset mannapuuroa, tuntuu äärimmäisen ihanalta yllätykseltä yhtäkkiä tajuta, että koko Espa on täynnä ruokakojuja. Kuuden euron falafelrulla kaiken ihmismassassa taistelemisen jälkeen keskellä aurinkoista Helsinkiä on kuin vastaus rukouksiin. 

Kun iltasella tajuaa, että kaksitoista tuntia heräämisen jälkeen voi painaa jo uudestaan pään tyynyn, jos siltä tuntuu, tuntuu se puolestaan aikamoisen helpottavalta ja selkeältä valinnalta. Eikä tarvitse uhrata ajatustakaan sille, että on lauantai ja aurinko miltei edelleen paistaa.  

Sellaista eilisenä päivänä. Tänään olen herännyt jälleen yksinäisyyteen ja mikrottanut peruspuuroa kaurahiutaleista. Aion viettää päivän tasan maan tasalla ja syödä luultavasti lounaaksi jotakin pakastevihannesgourmeeta. Että tuntuisi taas yhtä hyvältä seuraavan kerran poiketa arjesta. 
aamu · ajatuksia · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi

Joka-aamuinen terapia.

Minulla on nyt parin viikon ajan ollut joka aamu pienimuotoinen psykologinen istunto. Tai paremminkin henkinen matka taitettavana. Kello 6.15-6.40. Suurinpiirtein ja riippuen ihan omasta etenemisvauhdistani ja -halustani. Heti aamutuimaan kaikenmoisten asioiden läpikäyminen on itse asiassa äärimmäisen hyödyllistä. Tulee jokseenkin tyyni olo. Kai olen niillä kellonlyömillä vielä osin unen ja valveen rajamailla, jonkinlaisessa transsissa jopa. Itsekritiikki, epäröinti ja kaikki sellaiset ajatuksia monimutkaistavat tekijät ovat aamukuudelta vielä hyvän aikaa koisaamassa.
On tehnyt hyvää.
Meinaa polkea töihin ja tunnustella omia fiiliksiä.
Työmatkapyöräily on sellainen juttu, jota jokaisen pitäisi ehdottomasti kokeilla elämänsä aikana edes sen pari viikkoa. Suorastaan terapeuttista puuhaa.

Olen uhkarohkeuksissani uskaltautunut miettimään jopa haaveitani. Niihin hitusen helpompiin haaveiluihin lukeutuu sellaisia asioita kuin toisen puolimaratonin juokseminen ja vuoden päästä kandin paperien kouraan saaminen. Sitten on niitä haastavampia haaveita, joiden sanominen ääneen onnistuu lievästi kakistellen. Toivon esimerkiksi kehittyväni kirjoittajana ja saavani joskus vielä rustailla jossakin muodossa yhä useammalle silmäparille. Haaveilen, että pystyisin joku päivä leikittelemään sanojen kanssa ihan oikeasti taidolla. Sitten se ihan täyspitkä maraton.
Pyörän satulassa ja silmät puolitangossa olen hiffannut myös kaikenlaista satunnaista elämästä. Yksi sellainen juttu se, että on ihan okei yrittää nauraa asioille, jotka eivät aiemmin ole syystä tai toisesta hihityttäneet hitustakaan. Ihan jopa kannattavaa. Joku viisas veikko on takuulla tokaissut joskus, ettei naurunaiheita voi elämässä olla liikaa. Allekirjoittanen. Sitä paitsi moni asia muuttuu suorastaan hervottomaksi, kun sille antaa vain mahdollisuuden. Kuta kuinkin sama pätee myös ihmisiin. Oikeastaan elämässä voi mennä pahastikin metsään, jos hakee ympärilleen joka tilanteessa ainoastaan hyvin paljon samantyyppisiä ihmisiä kuin itse on.

Huh. Onneksi kypärä on ollut päässä ja perjantai on tänään. Joka-aamuinen psykologinen pään kaivaminen on aikamoisen rankkaa.

aitous · ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä

Salli mun olla sekä herkkä että vahva.

Eniten se surettaa. Vihastuttaakin. Toiseksi eniten ehkä lannistaa. Siis huomatessani etten välttämättä pärjää olemalla oma itseni.
Herkkänä nyt ei ainakaan pärjää. Sen olen kuullut yli miljoona ja yksi kertaa. Liika hymyily kerää vain ongelmia. Oikeastaan taitaa riittää, että kääntää heti kättelyssä suupielet ylemmäs kuin toiset. Kiltti vaikutelma ei ole kuin vihje potentiaalisesta pompoteltavasta. En väittäisi, jos en olisi empiirisesti todennut. En tähän hätään muista, oliko iso, kiltti jätti kuinka järkevä loppujen lopuksi. Toisinaan kuitenkin tuntuu, että tosielämässä viisautta pystyy osoittamaan vain olemalla äänessä ja esillä. Hiljaisempi saa helposti vähän daijun tai vätyksen leiman.
Vaikka ei se siitä ole kiinni, ettenkö esimerkiksi minä osaisi. Korottaa ääntä, ampua takaisin tai kirota. Eikä tarvitse edes ihan hirveästi pinnistää. Osaan minä ikävämminkin käskeä ja pom-pom-pompotella, ei sellainen vaadi kovinkaan suurta taitoa – saati viisautta, fiksuutta tai järkeä. 
Painaessani pään tyynyn päälle iltaisin mietin, onko maailma ihan oikeasti niin kova kuin se joskus tuntuu. Tavallaan epäreilukin. Ainakin silloin, kun omaan pärjäämiseen vaikuttaa toisten suhtautumistavat. Muutoin sitä kyllä porskuttaisi hyvin eteenpäin ihan vain tällaisena näin.
Jokin aika sitten silmiini osui artikkeli erityisherkästä johtajasta. Pääsi pieni helpotuksen huokaus.
Maailma, salli mun olla tällainen; herkkä, mutta määrätietoinen ja vahva.
ajatuksia · HCR · kiitollisuus · oma elämä · oma hyvinvointi · terveys · treeni

HCR2016

Tää se on elämää.
Jalat ihan hivenen muussahtaneina ja mahantäytteenä kylläkin paljon reilummin äidin murjomaa perunamuussia istuin autossa matkalla kohti jätskipönikkää. On kai vaikea kuvailla aivan tarkoin, mikä teki elämästä juuri sillä hetkellä niin hirvittävän elämänmakuista. Jätski maistui Omarilta, mutta se oli vain pieni vivahde koko elämyksessä. Sitä tahtoisi vain todeta, että kokeile itse: haasta itsesi fyysisesti ja nauti jälkifiiliksistä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun samankaltaisessa tilanteessa huokaisen nuo sanat ja yritän olla pakahtumatta rintakehässä rellestävään riemuun. Tosin eilinen oli kyllä jotakin ainutlaatuista. Sain vihdoin juosta kaikkien vastoinkäymisten ja loukkaantumisten jälkeen ensimmäisen puolimaratonini.
Siinä tunteessa on jotakin perin alkukantaista. Sellaista käsittämättömän luonnollista ihmiselle. Että käytän kehoani, vien sen lähelle äärirajoja ja lopuksi palkitsen levolla. Luulen, etten paljonkaan sen lähemmäksi voi päästä omaa ihmisyyttäni, jos ajatellaan omien tuntemusten ja vaistojen varassa toimimista. Tunteen vallassa koen, että pääsen kaiken teennäisyyden keskeltä elämän ytimeen, siihen, millaiselta elämän kuuluisi tuntua. Veikkaan, että joku saattaa tuntea samaa metsän keskellä hiljaisuudessa. Ikään kuin ajattelen, että tässä on pääni, täällä kädet ja tuossa roikkuu jalat – ja se tuntuu aina kaikkein merkityksellisimmältä. Että minä olen olemassa ja osa hetkeä. Kuin olisin matkannut valovuosien päähän esimerkiksi ripsareista, ulkonäköpaineista ja liian lihottavista ruoka-aineista. Sillä hetkellä elämän turhuuksista. Se jonkinlainen alkukantaisuuden tunne vaikuttaa yksinkertaisesti vain niin valtavan, valtavan oikealta.

Kaks tuntia ja seittemän minuuttia. Se oli pelkkää nautintoa. Yhdeksännentoista kilometrin kohdalla ehkä ihan vähän myös pettymystä, että pian juoksu on jo ohi. Olin jopa hirvittävän onnellinen oikean jalan väsähtämisestä, sillä vasen toimi lopussakin lähes moitteettomasti: osaan arvostaa nykyisin vasenta jalkaani aivan uudella tavalla. Se nimittäin osaltaan mahdollistaa aika paljon, esimerkiksi oikeanlaisen elämän.

Tällä hetkellä harras toiveeni on, että saisin jatkaa tästä tätä tällaista alkukantaista elämää.

ajatuksia · carpe diem · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä

Ylikunnossa.

Myönnän, että olen huomannut merkkejä jo hyvän aikaa. Kai minä olen kuitenkin pohjimmiltani sellainen olento, että haluaisin välillä vain skipata moiset tuntemukset. Ihan hullua. Tiedätkö, hetkittäin jopa tyrehdyttää tajunnasta. Sillä totta puhuen minä hieman pelkään olla sellaisessa tilassa.
Ylikunnossa nimittäin.
On ehkä hankala käsittää, kuinka voin olla ylikunnossa. Olenhan noussut kuluneella viikolla ihan jokainen aamu reilusti ennen viittä ja viettänyt suurimman osan päivien tunneista (enemmän kuin hitusen inhojen) suolien keskellä. Enkä ole työpäivien päätteeksi edes muistanut, montako mollaa makkaramassaa sitä tuli oikeastaan ruiskutetuksi. Niin hirveän vikkelästi nakit ovat vilisseet silmissäni. Tosin olen kyllä karaistunut vähintäänkin kahdenkymmenen ikävuoden edestä yhdessä viikossa ja hiffannut, kuinka ronskissa organisaatiokulttuurissa kannattaa esiintyä. Jokaisen päivän olen kruunannut nelituntisella pikapänttäystuokiolla. Itse asiassa olen ehtinyt ajattelemaan ainoastaan tuotekustannuslaskentaa ja taseiden täsmäämistä, sillä vapaa-aikaa en ole kaiveluista huolimatta löytänyt. 
Niin. Kaikesta hiukan ikävämmästä huolimatta koen koko elämäni olevan aivan ylikunnossa.
Elämäni tuntuu nimittäin ihan hirveän pehmoiselta, kun hiplaan sitä. Se maistuu äärettömän makealta, kun lipaisen varovasti. Se tuoksuu huumaavalta, kun nuuskuttelen. Ja oikeastaan se näyttääkin aika herkulliselta, omaan makuuni sopivalta. 
Yksinkertaisesti elämäni on tosi hyvässä kunnossa – jopa ylikunnossa.
Olen onnistunut ratkomaan sen salaisuuden löytämällä tasapainon oman elämäni (myös oman itseni) rakentamisen ja jatkuvan tavoittelun välillä. Kokonaisena sitä tuntee olevansa täysin ylikunnossa. Jopa niin pahasti, että se miltei pelottaa. Vaikka tosiasiassahan sellaisen kuuluisi olla kai aika normitila. Että kokonaisuuden tunne luo vasta pohjan kaikelle sille hyvälle, jota elämässä voi saada.
Enpä tiedä. Kuinka paljon parempaan kuntoon sitä voi elämä enää päästä?   
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Oman elämän herkkyysanalyysi.

Uskokaa pois. Vaikka en ole ekonomi, eikä minusta kai sellaista tulekaan, olen siltikin hätkähdyttävän taitava herkkyysanalyysien teossa. Toisin sanoen jossittelussa.
Katsokaas. Osaan laskea, onko millään lailla kannattavaa, jos tuotteen x myyntihintaa ensin lasketaan 10% ja jos se puolestaan nostaa itse myyntiä 5%. Että jos minä olisin tuotannon tulosyksiköstä vastaava vallankäyttäjä, osaisin tehdä päätöksiä ainakin jossitteluun perustuen.
Toiset päätköset ovat tosin herkkyysanalyysistäkin huolimatta monimutkaisempia. Että jos tänään käyn ostamassa lähikaupasta tarjousmultasäkit ja jos säästän samalla ajan lisäksi vaivaa, olisiko siltikin kannattavampaa odottaa perjantaihin, jolloin saattaisi olla aikaa lähteä kauemmas multa-asemalle. Tai jos annan itselleni nyt periksi ja jos seuraan sydäntäni, helpottaako uuden, täydellisen kenkäparin katselu riittävästi nälkää, jos loppukuusta opintotuesta onkin jäljellä enää vajaan näkkäripaketin verran.
Että jos teen elämässäni päätöksen, mihin se mahdollisesti johtaa ja millaisia erilaisia tulosmahdollisuuksia kohtaan. Oman elämän herkkyysanalyysiä eli omien päätösten kannattavuuden punnitsemista.

Itse asiassa monen mielestä se on jahkailua tai päätöksentekokyvyttömyyttä. Toiset ajattelevat sen olevan ehkä elämän liian tarkkaa ohjailua tai päätöntä riskien välttelyä. Minä en osaa sanoa, mitä se oikeastaan loppujen lopuksi on tai miksi olen tehnyt sitä ihan pienestä saakka. Olen aina pohtinut todella tarkkaan päätöksiäni. Ehkä touhu johtuu siitä, että 6-vuotissyntymäpäivänäni ostin lahjarahoilla neljä pehmolelukoiraa, tai sitten jostakin muusta katumuksentyngästä. Oli ihan hirveää potea huonoa omaatuntoa iltaisin kainalossa nököttävistä koirista.
Minulle on oikeasti täysi mysteeri, miksi olen oppinut pelkäämään niin kovasti pettymyksentunnetta. Sitä, että mitä jos kadun hirvittävästi omia päätöksiäni.
Sillä vaikka kuinka jossittelisin ja analysoisin, en siltikään saisi muovattua elämästä niin teoreettista, että jokaisen päätöksen tulos istuisi täydellisesti herkkyysanalyysin ynnäyksiin.
aitous · ajatuksia · oma elämä · ystävät

Tuomiokirkon portailla.

Elämän yksi tarkoitus on ehkä tajuta, että (vapun aattona) voi tehdä ihan mitä itse haluaa. Eilisen parasta antia oli se, kun ystäväni totesi ”miksi potea ikäkriisiä, kun näin vanhempana ja itsevarmempana elämä on aika paljon enemmän mielekkäämpää”. Totta. Sitä osaa ja uskaltaa ainakin hiukan paremmin keskittyä elämän olennaisuuksiin eli siihen, mitä ihan oikeasti (vapultaan) haluaa. Me olemme olleet lukioikäisistä saakka ystäväporukka ja jokainen meistä on kulkenut omaa polkuaan aika pitkälle niistä ajoista. Tietyt piirteet yhdistävät siltikin meitä edelleen vahvasti. Elämän toinen tarkoitus ehkä onkin löytää rinnalle ihmisiä, joiden seurassa ei tarvitse pelätä sitä, mitä oikeasti on (vappunakaan).
Tuomiokirkon juurella valtavassa ihmismeressä me puhuimme syvällisiä, vaikka kaikki muut ympärillä tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän kovaäänisesti höppänässä. Hymyilytti sen kaiken ilon keskellä. Meillä oli alla puokkiin juotu Domino-drinkki ja hirveän hyviä ajatuksia siitä, miksi omaan itseensä ei voisi olla tyytyväinen – ja nimenomaan sellaisena kuin tuntuu luonnollisimmalta. Olin humaltunut lähinnä henkevistä pohdinnoistamme.

Tänä vappuna hoksasin, että itsevarmuutta on se, ettei koe illalla sängyssä huonoa omaatuntoa sellaisista valinnoista, jotka joku toinen olisi saattanut tehdä toisin. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä · tulevaisuus

Just onnistunut minä.


Mä en ole laiha. Mä en edes tiedä, millainen maailmalla on sopiva.
Mä pidän joskus parin viikon imurivapaita. Välillä mä en ehdi ja joskus taas mua ei vain huvita.
Mä saatan olla saamaton. Silloin mä oikeastaan yritän vain silitellä päätäni.
Mä käytän maitotuotteita. Välillä vehnäpatonkiakin.
Mä en kuvittele olevani tulevaisuudessa uraohjus. Se ei ole edes mun haaveeni.
Sellaiset meriitit. Siis sellaiset, joilla joku toinen saattaisi kokea itsensä epäonnistuneeksi yksilöksi.
Luennolla puhuttiin termisen historian tuntemisen tärkeydestä. Hiffasin sen täysin. Tarkoitan, että aivan perinpohjaisesti. Ymmärsin nimittäin, kuinka tärkeää on tuntea – ei vain tietää – oma historia. Se nimittäin selittää aika monia oman elämän ilmiöitä ja ehkä tärkeimpänä sen, miksi ainoastaan paijaan päätäni, kun en saa asioita tehdyksi. Tai sen, miksi on ihan okei syödä kaikkea muiden kieltolistoiltakin. Se antaa vastauksen siihenkin, miksi kunnianhimoinen haaveeni poikkeaa uraohjuksesta tai miksi minulle on täydellistä olla toisinaan tavoittelematta.  
Aivan kuin terminen historia prosessoinnissa, myös oma historia tarjoaa selityksiä. Ymmärrystä siitä, milloin onnistuminen on ihan hilkulla ja mihin kannattaa olla tyyväinen. 
Kai sitä useampikin vielä erehtyy ajattelemaan, että onnistuneelle ihmiselle on olemassa standardi. Sellainen yleinen tavoite, joka kai voisi olla peräisin esimerkiksi naistenlehdistä tai kaveripiirin kulttuurista. Että et ole mitään, jos et ole tätä ja tätä. 
Itselleni oli aikanaan hätkähdyttävää tajuta oman historian vaikuttavan niin vahvasti kokemukseen onnistumisesta. Osinhan se on älyttömän yksinkertaista. Se, mikä toiselle on pettymys, voi olla toiselle saavutus.  
ajatuksia · oma elämä · oma hyvinvointi · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Leikkasin kaikenlaista pois.

Vielä tiistaina aamulla ääneen vatvoessani minulta kysyttiin, mikä siinä nyt on niin hirvittävän vatvomisen arvoista. Ymmärsin kyllä välittömästi piilomerkityksen sen kaiken jahkailun keskellä. Kysyjä selvästi halusi tuupata minut vain eteenpäin saatesanoilla senkus varaat, menet ja leikkautat. Yksinkertaista!
Lienee sanomattakin selvää, että yksinkertaista se oli vain toiselle meistä – sille kaksilahkeiselle.
Kampaajan penkissä leikataan samalla niin paljon muutakin pois kuin vain maahan tipahtelevia suortuvia. Parit itkut ja mehukeitosta tahmaiset latvat. Yhtäkkiä sitä muistaa, kuinka monessa tuulenvireessä pehkoa on riepoteltu ja millaisissa kaikissa reissuissa hiukset ovat matkanneet mukana. Hiukset kertovat aina jotakin ihmisen tilasta elämässä – etupäässä hyvinvoinnista. Jos hiuksien sanotaan olevan naisen kruunu, niin yhtä lailla ne ovat myös indikaattori hyvinvoinnille. Onnellisessa päässä kasvaa hienoja hiuksia. Niin se vain menee. Ja kukapa ei olisi ylpeä aikaansaannoksistaan – terveistä suortuvista.
Minulle hiukset ovat merkinneet paljon kaikenlaista muutakin. Kun päätin tiistaina antaa napsaista (vihdoinkin) kunnolla, koin lyhyemmän hiusmallin raikkauden lisäksi symboloivan rohkeutta tehdä päätöksiä ja kuunnella intuitiota. Leikkautin pois osan epävarmuudestani. Vaikuttaa hurjalta, mutta tuntuu todelta, todella ihanalta. Kuulostaisi ehkä hivenen pahalta sanoa, että napsaisin samalla pois myös pienen osan järkevyyttäni – siten taisin kuitenkin tehdä. Olen nimittäin nykyisin vahvasti sitä mieltä, että joka tilanteessa jatkuva järkeily tekee elämästä kohtuuttoman tylsää. Joten jo oli aikakin antaa mennä. Rakastan uusia hiuksiani.
Tämä oli kai sitten benji-hyppyni ja vapaapudotukseni, sellainen kerrankos sitä vain elää -juttuni.