Kategoria: oma elämä

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

aitous · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Mun elämän sisältö.

ElinaKommentoi
Mistä elämän sisältö koostuu? Uskon monen osaavan luetella. Miten elämän sisältö koostetaan? Olen itse ainakin käynyt läpi ajanjakson, jolloin mietin sitä kovastikin. Yritin kovasti, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan synny pinnistämällä. En minä tiennyt vastausta, veikkaan.
Elämä on aivan hirveää hetkinä, kun mistään ei tahdo saada otetta: ei pahemmin kiinnosta, edes toisen intohimo ei kosketa, kyynisyys keikkuu olalla. Sitä toivoisi, että olisi edes inhoa! Välinpitämättömyys on verho elämän ja sisällön välissä: niin läpikuultava, että toiselle puolelle pystyy näkemään juuri ja juuri sen verran, ettei unohda, mutta kuitenkin riittävän peittävä erottamaan nuo puolet täysin toisistaan. Tai sitten. Voi olla, että elämässä on olemassa yksi ainokainen asia: tärkeä, olennainen, rakas, sitä kaikkea, mitä mielekäs elämä voikaan pitää sisällään. Taitavan valheellisesti. Oman elämän sisällön aitoutta ja sitä kohtaan syntyviä tunteita on toisinaan vaikea kyseenalaistaa. Sitä jollain tapaa sokeasti vain luottaa, että se ainokainen sisältöä tuova asia elämässä on myös onnellisuuden lähde. 
Kai se voi olla sitä. Yhtä hyvin ja ehkä aika usein kuitenkin vain hädissään tarrautumista.
Olin pienenä tyttönä tietyssä mielessä omistautuva. Se oli minun tapani hankkia elämääni sisältöä. Fanitin ihan kybällä Antti Tuiskua. Keräilin kaikkea ja vaikka mitä. Päätin treenata eräs kerta itseni fudispelaajaksi, seuraavana päivänä pikajuoksijaksi ja kolmantena pesiksen pelaajaksi. Lähetin oman hoitohevosen toivossa läheiselle tallille CV:ni, jossa luettelin kaikki käymäni heppaleirit ja estekisat. Pidin monta vuotta pystyssä virtuaalitallia. Kaikkeen panostin täysillä ja aina sinä kyseisenä aikakautena elin täysin senhetkiselle intohimolleni.

Se oli aikamoinen kuoppa elämässä, kun tajusi menettäneensä tuon intohimon kokemisen. Kyky innostua oli kadoksissa, enkä voinut olla millään tavoin varma sen löytämisestä. Kun pidemmän ajan elää harmaudessa, sitä alkaa aika täydellisesti unohtamaan. Muistan miettineeni, oikeammin ihmetelleeni, kuinka olen voinut joskus innostua jostain Antti Tuiskusta tai vanukaspurkkien kansista.
Eilen asettelin säästämiäni jo tyhjäksi syötyjä maapähkinävoipurkkeja keittiön kaappiin. Yhtäkkiä hetki tuntui hirveän hienolta, sillä se tuntui niin tutulta: olen huomaamattani löytänyt sen, jonka joskus kadotin. Itse asiassa taisin eilen sanoa ääneen, että olen niin kauan odottanut Vain elämää -sarjan Antti Tuiskun jaksoa. Olenhan jo useampia vuosia osannut jälleen innostua monestakin asiasta ja iloita vielä useammasta, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tunne vie taas täysin jalat alta. 
Eikä voisi tuntua paremmalta.
Olen lisäksi huomannut tuon palon vievän yhä vain kauemmaksi kaikesta siitä raskaasta, mitä kävin läpi. 
Enkä voisi olla onnellisempi.
ajatuksia · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · opiskelu

Ei joojoojoo.

ElinaKommentoi

Onhan se ravistelevaa. Järkyttävää siinä mielessä, että koko pakka menee aivan uusiksi. Omassa päässä ja osin myös peilikuvassa. Siinä, kuinka itsensä näkee ihmsivilinässä, siellä, missä ihmisten henkiset piirteet kohtaavat. Haastavaa taas sen vuoksi, että itsepäisyydestä on – ainakin hetkeksi – hellitettävä ja harkittava muuta kuin vanhaa tuttua. Osaa minästä.
On se jännä. Siitäkin huolimatta, ettei kyse olisikaan kaikkien kerrosten romuttamisesta – ainoastaan pikkuisesta hienosäädöstä omakuvassa. Sellaisesta oivalluksesta, lampun syttymisestä, joka saa virtansa hetkeen sekunniksi pysähtymisestä.
Nyt kuvittelemme. Se sama lause, jota on hoettu koko elämäsi ajan. Ei välttämättä juuri sinulle, olet sattunut sen silti aina kuulemaan. Tunnistatko? Löydätkö? Se on esiintynyt eri paikoissa ja eri aikoina. Se sellainen lause, joka helposti kuulostaa vain hieman koreampaan kaapuun puetulta turhuudelta. Sen enempää pysähtymättä se on kulkenut korvasta sisään ja korvasta ulos. Jättänyt ehkä jonkinlaisen ajatuksen, johon et ole kuitenkaan sen tarkemmin koskaan tarttunut. Ja vastauksesi esitettyyn on aina ollut? Joojoojoo. Sillä tiedäthän jo. 
Minun lauseeni on; sun pitää tunnistaa, millainen oppija olet.
Ala-asteella, yläasteella, lukiossa, yliopistollakin. Ihan riittävästi sitä on toisteltu. Ja nyt minä vasta siihen havahduin kaiken joojoojoon keskellä. Enemmän kuin ravistelevaa herätä kehoitukseen, oikeasti alkaa pohtia omien raamien asettelua kyseisessä asiassa. Mä en välttämättä toimikaan optimaalisesti siten kuin olen aina tottunut ajattelemaan. Tai kai paremminkin olisi todettava, etten välttämättä toimi optimaalisesti juuri sen vuoksi, etten ole koskaan todella ajatellut asiaa kunnolla loppuun asti. 
Se on vähän kuin ”olen hirveän isokokoinen”. Konteksti, josta on vain aina tottunut maailmaa tutkimaan.
Mutta se, mitä pysähtymisen, kuuntelemisen ja oivaltamisen jälkeen vielä tarvitaan, on itseluottamus. Itsetuntemukseeni luottaminen. Oman itsensä opiskelu on kai vähän turhaa, jollei sitä kykene soveltamaan oikeassa elämässä. Voin tietää itsestäni asioita, paljonkin, mutta ollakseni myös sellainen tarvitaan rohkeutta näyttää ja luottaa.
Kuulostaa ehkä hassulta, tiedän. Mutta minä olen kerännyt rohkeutta ajatella, etten ole lintsari ja lusmu jäädessäni luennon sijaan mieluummin kotiin opiskelemaan. 
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Osaanko olla alkukantainen.

ElinaKommentoi
Minä hoksasin viime viikonloppuna, mikä on ihmisen elämässä yksi hienoimmista asioista.
Mutta samalla kuitenkin kadonnut monelta nykypäivänä. Sellainen asia, joka on kai sisäänrakennettu ihmisiin. Mutta on siltikin unohdettavissa helpostikin. Sen voimakkuudesta ja luonnollisuudesta huolimatta. Eikä sinänsä mikään ihme: nykypäivällä on taipumus turruttaa ihmismieltä, erityisesti sen tiedostamattomampia toimintoja. Kiire, stressi, suorituskeskeisyys. Olet varmasti kuullut niistä jo liiaksikin. Mutta sitten on vielä ryhmäpaine, kutsutaan trendiksikin. Sitä ikään kuin valahtaa mukaan ilman aikomustakin.
Tänä päivänä jokainen vähänkään aikakausilehtiä lukenut syö vähintään kolmen tunnin välein sopivan pieniä aterioita. Sillä se on oikein. Huolimatta siitä, ettei kellontarkasti nälätäkään tai sopivan pienen välipalan jälkeen jää vielä vatsaa kaihertamaan. Näinä päivinä on tärkeää ajoittaa liikuntasuoritus just eikä melkein syöntikertojen väliin. Sillä se on tehokkainta. Poikkeuksia ei jaella, vaikka tekisikin hirveästi mieli pinkaista samantien lenkkipolulle. Nykyajan valveutunut ymmärtää sijoittaa päivän proteiinit treenin jälkeiseen aikaan ja jättää puurot aamuun. Sillä se on niin hitsin optimaalista. Mieliteot ovat voitettaviksi ja heikoille koetinkiviksi. Tänään(kin) yhä useampi ostaa itselleen ruokavalion paperilla. Sillä ilman sitä ei vaan voi osata. Muuten kuin syödä voi-apua-miten-järkyttävästi.
Minä luulen, että pian ei osata enää montaa muutakaan juttua.
Ainakaan vastata pyyntöihin. Vastata oman kehon ja mielen pyyntöihin ennen kuin ne muuttuvat sietämättömäksi aneluksi ja on ”annettava periksi”. Toisin sanoen ei ehkä osata enää elämän yhtä siisteintä (ja luonnollisinta ja yksinkertaisinta) juttua: tuntea sitä, että on lähellä omaa alkukantaista ihmisyyttä. 
Kuulin radiosta, että ihminen on luonnostaan utelias. Ihminen kai myös janoaa uutta. Ihminen kaipaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ihminen haluaa usein mennä joukon mukana. Nykypäivä mahdollistaa paljon. Hienoa. Minua kuitenkin huolettaa, että kunhan vain tuo kaikki ei tapahtuisi sen sisältä löytyvän alkukantaisuuden uhalla. Sillä silloin myös menettää paljon (hienoutta) omasta ihmiselämästä.
Minä koin olevani äärimmäisen lähellä alkukantaista minääni pyytäessäni kehoani vielä vähän jaksamaan fyysistä rasitusta (joka ei ollut liikuntasuoritus) ja sen jälkeen nälkäisenä vastatessani kehoni pyyntöön energiarikkaalla ruoalla. En keskustellut itseni kanssa mistään, vain kuuntelin ja toteutin. Se oli kuin jotakin transsinomaista.

Tunsin ihmisen elon uudella tavalla (tai sillä unohdetulla tavalla) äärimmäisen mielekkääksi.
oma elämä · pienet hetket

Se oli sitten siinä, syyskuu.

Elina2 kommenttia
Hei syyskuu,
menit ohi aika rivakasti. Huomasitko minua edes?  Järjestit niin mahtavan paljon hommia, että minä taisin jäädä niille kakkoseksi. Tosin ei tässä ole suurempaa hätää, tapaammehan ensi vuonna. Toivottavasti. Tiedän sinun olevan pysyvä osa elämääni. Jo pelkkään ajatukseenkin on mukava tarrautua. Vaikka joka vuosi sisältö on jollain tapaa uudehkoa, minä tunnen sinut silti läpikotaisin, metkusi ja parhaat puolesi: ensimmäiset alas leijailevat lehdet, sen ensimmäisen selvästi kylmemmän ja kuulaan aamun, syksyn maan tuoksun. 
Kaikesta toistuvuudesta huolimatta tästä päivästä ei taas tiedä. Lakkautetaan syyskuu – olen minä typerämpääkin kuullut. Toisten mielestä olet pelkkä riesa, ilonpilaaja suorastaan, kun riistät kesän ja rantasandaalikelit. Mutta eivät he silloin taida ymmärtää perimmäistä tarkoitustasi: koitapa suomalaisena elää vuosi kesää putkeen. Ei muuten maistu grillailu partsilla enää yhtä hyvältä. 
Ja hei. Minä olen aina pitänyt sinusta. Rehellisesti sanottuna sinä olet raikas tuulahdus – myös kuvainnollisesti – tunkkaisen elokuun jälkeen, yhtään häntä loukkaamatta. Pidän muhkeista huiveista ja pikkuhiljaa pimenevistä illoista, jotka sinä mahdollistat. Kiitos. 
Tämä kerta on ollut kyllä kovin ainutlaatuinen. Esittelit minulle toisaalta uusia, suuria asioita, mutta samalla sain jatkaa tutusta ja aika turvallisestakin jo. Ehkä se oli täysin suunniteltua ja ainoastaan minun parhaakseni, että tänä vuonna yhteiselomme ainakin tuntui kestävän aivan liian vähän aikaa? Luulen sinun tuntevan minut yhtä hyvin kuin minä sinut – olisin varmasti alkanut epäröidä ja pelätä useammassakin asiassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna ihmettelen, miten pystyin kaikkeen – henkisestikin haastavampiin juttuihin.  Joten kyllä vain se minun paimentamiseni oli tarpeellista. Hyvin tehty.
Tiedätkö, minulla on nyt oma piha. Maalasin veljen kanssa terassin ruokapöydän valkoiseksi. Pinnan ollessa vielä tahmea siihen tipahteli lehtiä. Eikä vain yhtä, useampia. Ne olivat varmastikin sinulta? Silloin vasta oikeastaan havahduin ajanjuoksuun ja meidän tämänvuotisen yhteiselomme päättymiseen. Kun alkaa lehtien valssi, on aika viimeisen kesäisen tanssin. 
Tätä päivää me emme vietä enää yhdessä, mutta emmehän silti sano hyvästejä? Odotan jo seuraavaa kertaa. 
Sitä paitsi ystäväsi lokakuu on hänkin ihan okei.
oma elämä · onnellisuus · perhe · tulevaisuus

Hardcore.

ElinaKommentoi
Kaksi päivää, yötä päivää. Tänään lähtee kolmas. Ihan jokaista paikkaa kehossa kolottaa, siis ihan särkee. Jalkojen taipeita myöden – onko sielläkin eloa? Hassua, en ole huomannut aiemmin edes niiden olemassaoloa. Erityisesti sormien jänteet ovat jostain syystä kovimmalla koetuksella. Pään jälkeen. Mieli on nimittäin aika sekaisin: eihän tätä olisi jaksanut näinkään pitkään ilman (melkein turvallisen rajan ylittävää) innostusta. Sano mun sanoneen, se on hyperinnostusta ja melkein jo sairasta. Siinä mielessä, että tunteet ovat lähes kestämättömän voimakkaita.

Kaiken sen ilon ja onnen alla velloo nimittäin jättimäinen tunnepommi. Itkettää – uskotko, että pelottaakin. Aivan erityisesti iltaisin. Pahinta on, etten tiedä muuta vastausta pelolle kuin muutos. Se uusi, josta olisi tultava yksi isoimmista osista elämässäni ja jonka olisi korvattava vanha. Eikä vain puitteilla ole merkitystä, vähiten oikeasti niillä: syntyvät muistot, edellisten elämän jäljet, mielleyhtymät ja erityisesti hajut saavat aikaan pienen paniikin. Kai pelottaa luoda tästä kaikesta omaa. Sillä sen on tapahduttava, vaikka väkisin, ehdollisuutta ei ole.
Näiden kahden päivän aikana kaikkein ihanimpia hetkiä ovat olleet sellaiset, kun kaikki rakkaimmat ihmiset ovat häärineet lähettyvillä, kukin keskittyneesti omassa hommassaan. Illan hämärtyessä nurkasta on kuulunut naurua ja toisesta huikkaus ”kiva tästä tulee, usko pois”. On ollut rankkaa, mutta mahtavaa. Fyysinen rutistus tuppaa puristamaan lopulta turhat tuntemukset ulos ja pois. Hämmenyksenkin.
Niin, mistä on kyse?
Uudesta ikiomasta kodista. Se on pian remontoitu. Ja jokaisella telan vedolla se on yhä enemmän ihan oma koti. 
ajatuksia · höllää · ihana arki · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi

Kuinka osoitat arvostusta itseäsi kohtaan?

ElinaKommentoi
Älyttömän vapauttavaa.
En minä vielä jokunen vuosi sitten ymmärtänyt, kuinka paljon hyvää voin itselleni tehdä. Omilla valinnoillani. Tai ehkä tiesin, mutta en vain osannut. Usein sellaisen päätöksen tekeminen vaatii suurtakin kunnioitusta itseä kohtaan. Päätöksiä toki voi tehdä vaikka minkälaisin perustein: on järkevämpää, on tehokkaampaa tai on nopeampaa. Mutta jos ”on minun itseni kannalta parempi” unohtuu, päätöksen luonne muuttuu: tunne sen jälkeen ei välttämättä ole enää älyttömän vapauttava.
Voin tehdä hyvää itselleni jo pelkällä suhtautumistavalla tai sen muutoksella. Tajuttoman vapauttavaa voi olla se, etten mielessäni tituleeraa itseäni enää altavastaajana tai epäonnistujana. Myöskään niin kauan kuin pidän itseäni perfektionistina, en voi jättää jälkeeni opiskeluiden synnyttämää stressiä tai paniikkia ehtiä tekemään kaikki, mikä – muka – täytyy. Mieluummin haluaisin ajatella itseäni noiden piirteiden hillitsijänä, en välttämättä kokonaan niistä pois pyrkivänä.
Eilen saavuin kotiin yliopistolta pitkä lista takataskussa. Siinä oli lueteltu siististi allekkain illan tehtävät: analytiikasta funktionaalisten elintarvikkeiden kautta tilastotieteeseen. Ovesta sisään päästyäni nappasin hauvan kainaloon ja painelin takaisin ulos. Järven rannalla en vain kokeillut tehdä vaan tein päätöksen – itseäni ajatellen. Tänään en enää avaa yhtäkään tiedostoa tietokoneella tai tartu kertaakaan yliviivaustussiin. Hauva juoksenteli nurmella tyytyväisenä lempparikilppari suussaan. Myös minä aloin tuntea tyytyväisyyttä. Enkä vain tekemääni päätöstä kohtaan, vaan ylipäätään itseäni kohtaan. Kuvitella, vaikka en ollutkaan saanut aikaan muuta kuin päämäärätöntä tallustelua ulkosalla.

Minä arvostin eilen itseäni.

Vihdoin olen kai sitten hiffannut, kuinka voin konkreettisesti osoittaa arvostusta itseäni kohtaan. 
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · pienet hetket · syvällistä

Yhdeksänkymmentävuotiaalta.

Elina2 kommenttia
Kannattais kuunnella vanhempaa ja viisaampaa.
Luulen löytäneeni elämääni ohjeen, jota kerrankin uskoa.
Se oli kai viikonloppua, kun äiti ja yhdeksänkymmentävuotias alkoivat puhua. Tai oikeastaan se oli yhdeksänkymmentävuotias, joka pidemmän hiljaisen hetken jälkeen kääntyi, katsoi silmiin ja osoitti sanansa äidille. Ei se ollut kahdenkeskistä keskustelua vaan vain toisen osapuolen kuuntelua. Nuorempi vanhempaa, mielellään ja luonnostaan.
Ne olivat monen kymmenen vuoden kokemuksella höystettyjä sanoja. Rapsakoita, raskaitakin. Vaikutti kuin ne olisivat juuri siihen hetkeen tarkoin ja huolella harkittuja sanoja äidille. Mietin hiljaa itsekseni, kuinka yhdeksänkymmentävuotias tiesikin puhua juuri tälle ihmisille tämänkaltaisia asioita. Häkellyttävää. Äiti ja yhdeksänkymmentävuotias kohtasivat nimittäin ensikertaa. 
En hetkeäkään usko, että kyse olisi ollut sattumasta. Suoraan sydämestä ihan suoraan toisen sydämeen – läpi kaiken maailman turvavallien ja erilaisten viritelmien. Toivon menneen läpi skeptisyydenkin. Hetkessä oli jotakin taianomaista, mutta hyvinkin tarkoituksenmukaista, yhdeksänkymmentävuotiaan valitessa pitkän pöydän ympäriltä juuri äidin vastaanottajaksi sanoilleen. 
”Minä olen yhdeksänkymmentävuotias enkä ole yhtäkään yötä elämässäni kuluttanut valvomalla ja murehtimalla asioita. Se on turhaa. Ja nukkuminen on ihmiselle taas tärkeää. Kun kaiken lisäksi asiat saavat öisin moninkertaisesti suuremmat – epärealistiset – mittasuhteet. Aamulla murhe tuntuu ratkottavissa olevalta. Sillä sellaisiahan lähes kaikki ovat.”

[kontekstina hautajaiset]

Äiti nyökkäsi ja vastasi tämä luonne on vähän tällainen sukuvika. 
Myös minä nyökkäsin, vieressä hiljaa itsekseni, ja kiitin onneani, että olin hetkessä mukana. Vaikka en kuullutkaan mitään uutta, annettu elämänohje tuntui siltä.
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · selviytymisvinkit

Ai ärtsy.

Elina2 kommenttia
Sain huomautuksen eilen ärtyneisyydestä. Sellaisesta hitusen pingottavasta kielestä. Ei huomautusta ylöskirjattu – kunhan vain Santtu möläytti ilmoille. Minä oikeastaan hitusen yllätyin tuota tokaisua: ai, olen vai. Enkä tarkoita nyt tarkasti harkittua huoletonta huokaisua ai-heh-olen-vai-no-tietysti-olen-nytkö-vasta-tajusit. Vaan ihan oikeaa ja vilpitöntä ihmettelyä. Että miten en ole itse voinut huomata ärtyneisyyttäni.
Sillä olenhan minä nauranut onnellisuuteen tarvittavan minimimäärän ihan jokainen kuukausi.
Se on hiipinyt salakavalasti. Nokkelasti totesin. Se näkyy kireytenä arjen ohimenevissä hetkissä. Se on helppo sivuuttaa seuraavalla lauseella.
Ensin yritin selittää oloani (itselleni ja Santulle) naisen oikeudella olla tiettyinä hetkinä pikkuruisesti kärttyinen. Ei mennyt täysin läpi, näin sen naamasta (omastanikin). Seuraavaksi heitin veikkauksen väsymyksestä. Eikö syksyisin olla yleisesti kuitenkin aina vähän nuutuneita? Ihan potentiaalinen ja perusteltu vaihtoehto. Mutta ei se sitäkään kai ollut. Sillä väsyneenä ennemminkin itken kuin kiukkuan.
Yritin vielä vedota tulevaan muuttoon. Yksi harmaan sävy miljoonasta pitäisi valita seinälle ja itseliimautuvaa tapettia saada käsiin jostakin. Kaappien sisältämää roinamääräähän ei ole vielä edes ajateltu. Helppo nakki. Kun ei ole huutavaa lasta, kolmea koiraa ja viittä tyhjennettävää huonetta taakkana, Santun sanoin. Ainoastaan pikkuinen kaksio omalla rojulla.
Jep. Kyllä se ärtymys on syntynyt jostain muusta.

Tässä on ollut vähän kaikenlaista hommaa, kuten lenkkii…

…iltapäiväsumppii…
…nettiluentoo… 

… ja kenkii.
Illalla sitten vihdoin sen jäljitin. Kohdensin kalenteriin. Tai kalenterittomuuteen. Tai aivan tarkalleen repun uumenissa lojuvaan vielä tyhjään almanakkaan. 
Minulla on ollut mielessäni yksinkertaisesti liikaa asioita. Samalla kun olen unohtanut puhua, olen myös unohtanut merkkailla ylös. Tuplasti huono juttu. Olisihan se pitänyt muistaa, että eloni muuttuu heti hivenen huumorintajuttomammaksi yrittäessäni pitää kaikki asiat vain omassa päässäni. 
Mä olen vain niin huono organisoimaan arkeani kalenterin kautta. Mutta kuinka selvitä ilman?

aitous · ajatuksia · oma elämä

Sertifioitu tai jotain sellaista.

Elina2 kommenttia

Antaisinhan,

sertifikaatin itsestäni.
Takeeksi laadusta – toisin sanoen aitoudesta.
Ei tarvitsisi uskoa,
yhtään mitään minusta,
voisi vain lukea: auditioitu objektiivisesti.
Täytän vaatimukset vähintäänkin 
kohtuullisesti.

Usko pois,
olen yksi laatujärjestelmä:
parhaimpaan pyrkivä,
vitoseen asti kyllä mitoitettu,
mutta ykkösenkin tienoilla
eittämättä rehti.
Lahjomaton itseni.


Tiedätkö sen olon? Kun haluaisi vain heittää ilmoille sertifikaatin itsestä ja perään huudahtaa ”ihan niin sellainen kuin siinä sanotaan”. Se olisi melkein liian helppoa eikä lainkaan turhauttavaa.