Kategoria: oma elämä

itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Ja oppisin neuvomaan itseäni.

ElinaKommentoi
Rakkaan harrastuksen uudelleen aloittaminen on kutkutellut koko kesän mielessäni. Nyt elokuussa vihdoin ratsaille pääseminen pari kertaa viikossa on kuitenkin nostattanut tunteita, joita en osannut odottaa. Sellaisia tunteita, jotka oikeastaan tekivät tauon jälkeen paluun ja siten olisin kyllä voinut osata odottaa niitä. Tuntemukset ovat taas kotimatkani seuralaisia.
”Ethän sä voikaan osata ensimmäisellä kerralla.”
”Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa.”
”Ei se sun syy ole, näenhän minä näin ulkopuolisena.”
Minä olen hyvä siinä. Osaan neuvoa. Toisia. Kyllä minä osaan vilpittömästi kertoa, kuinka asiat ovat, ehkä lohduttaa ja auttaa näkemään juttuja vähemmän subjektiivisesta vinkkelistä. Ainakin kovasti aina yritän. Hellästi paijaillen. Neuvomisella koetan kai selkeyttää toisen tunteiden sumentamaa oloa. Ulkopuolisena pystyy suhtautumaan joihinkin asioihin yksinkertaisemmin, sellaisina kuin ne ovat. Ehkä myös osoittamaan niiden paisumisen ja turhan pyörittelyn. 
Ystävä, voit luottaa minuun.
Sellaisina hetkinä tuntuu, että tiedän tarkalleen, kuinka maailma pyörii ja elämä rullaa. Että tunnen säännöt ja tajuan juonen. Voin olla varma, etten saata toista hakoteille. Ainakaan enempää mitä hän jo on. 
Jos ystäväni joskus kertoisi minulle, kuinka hän aina harrastuksensa jälkeen torstaisin ryhtyy analysoimaan omaa suoritustaan, saattaisin ehkä hiukan ravistella häntä. Tietäisin nimittäin, että tuon harrastuksen on tarkoitus olla hänelle kiva ajanviete ja huoleton ilonaihe. Jos saisin tietää ystäväni sättivän aina itseään epäonnistumisista harrastuksensa parissa, yrittäisin varmasti sanoa samaa, mitä äitini ruukasi sanoa minulle. Senhän kuuluisi olla vain mukavaa, ei vakavaa. En varmastikaan koettaisi sammuttaa itse ystäväni suorittamisentarvetta, sillä tietäisin sen olevan loppujen lopuksi vain hänen omissa käsissään. Mutta kyllä minä vahvasti myötäeläisin ja samalla parhaani mukaan kertoisin objektiivisesti siitä elämän rullaamisesta. 
Mutta miten toimin, kun jäätävät suorituspaineet iskevät minuun itseeni? Mitä sitten, kun minun olisi osattava neuvoa itseäni? Silloin mikään ei enää päde. Ei juonet, säännöt tai elämän rullailut. Ei auta kertoa, että se on vain hassu harrastus. Että ei haittaa, vaikka mätkähdin alas perjantaina. Vaikka vasta olisinkin osannut selittää toiselle tilannetta, neuvoa asioissa, en kykene laajentamaan samaa ajatusta koskemaan itseäni. 
Minä en vain osaa neuvoa itseäni. Olen täysin tunteiden vietävissä. Tirehtööri puuttuu sirkuksestani.

Sen vuoksi minulla oli pienenä tyttönä äiti.

Nyt aikuisempana tuntuu hivenen yksinäiseltä ajella kotiin tallilta. Kaikki tuntuu mukavan sijaan jälleen niin vakavalta.

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Miksi en tee tätä useammin?

Elina8 kommenttia
”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun. 
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.   
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta. 
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.”

Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle. 

Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.  
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.

Suosittelen!

Terveisin,

Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä

Irtonaisia ajatuksia.

Elina4 kommenttia
Raapustin viime viikolla irtonaisia ajatuksia ylös paperille. Ne leijailivat mielessäni vailla kokonaisuutta. Yritin jopa tarttua niihin yksitellen, jatkaa juttua siitä, mihin ne loppuivat. Mutta ei se onnistunut. Irtonaiset ajatukset yksinkertaisesti tahtoivat vain olla lyhyitä ja itsenäisiä ajatuksenpoikasia. Tehokeino kai sekin. Ettei aina pohdi tuntikaupalla pitkän kaavan kautta.
Karjalanpiirakat. Toisinaan on kiva uskoa sellaiseen, mihin ihan todella haluaa uskoa. Todellisuuden tai todennäköisyyden kanssa uskolla ei silloin ole kai paljoakaan tekemistä. Ihminen tarvitsee joskus sitä, että saa uskoa siihen, mihin yksinkertaisesti vain haluaa. Vaikka tietäisikin asian oikean laidan tai realiteetit. Minä haluan uskoa siihen, että muutaman lähimmän ystäväni kanssa meillä on ainutlaatuinen henkinen yhteys sen vuoksi, että sukujuuremme ovat Karjalassa. Että olemme samasta puusta muutenkin kuin ainoastaan sattuman vuoksi. Näitä asioita mietin, kun opettelimme yhdessä leipomaan karjalanpiirakoita. 
Arvokkain. Perhe on minulle osa arkeani. Samoin kuin ystäväni kuuluvat arkiseen elämääni, vaikka en heitä joka päivä ehdi tavatakaan. Myös hyvinvointi on suurimman osan ajasta aika arkista. Pyrin siihen, että onnellisuuskin olisi tietyllä tapaa arkinen tunne. Hoksasin vasta, että usein kaikki ihan tavallinen on juuri arvokkainta elämässä. Läheiset, terveys, henkinen hyvinvointi. Itsestäänselvyys peittää helposti arvokkuuden.
Pysyvyys. Viikonloppuna kerroin ystävälleni, kuinka turvalliselta tuntuu se, että voin aina luottaa hänen olevan minua varten – ja minun häntä varten. Siellä jossain ja ihan milloin vain. Välimatka tai harvat tapaamiskerrat eivät vähennä keskinäistä luottamustamme tai anna syytä epäillä meidän keskinäistä ystävyyttämme. Sen sanottuani oikeastaan ymmärsin sen, kuinka vuosien kuluessa kaikki pysyvä elämässä vähenee. Liikkuvat osat elämässä lisääntyvät ja epävarmuus korvaa monet itsestäänselvyydet. Niistä harvoista pysyvistä asioista on kyhättävä jonkinlaiset raamit omalle elämälle. Minä osaan nykyisin antaa arvon pysyville asioille elämässäni.
Yhä uudelleen. Olen pohtinut kovasti, kuinka saisin tavalliseen elämääni pysyvästi sen tunteen, kun mahanpohjassa kutkuttaa. Että innostus nostaa miltei ilmaan ja hoplaa. Haluaisin kovasti kokea tunteen maanantaisin ja muulloinkin kuin harvoin. Ajattelin, että vastaus ongelmaan voisi olla seuraavanlainen: opettelen rakastumaan yhä uudelleen jo koettuun ja ihan tavalliseen. Sama voi olla seuraavalla kerralla erilainen. On se mahdollista, jos osaa katsoa. Mutta vaikka sama olisikin aivan täysin samanlainen, siihen voi silti opetella ihastumaan kuin uuteen. 

Sellaista on tullut taas kassan takana ajateltua.
oma elämä

Napakymppi.

Elina4 kommenttia
Tiedätkö sen tunteen?
On kuin voisin elää innostuksen ja jännityksen tunteella. Alkeelliset tarpeet kaikkoavat. Nälkä ja jano unohtuvat. Silmätkin painuvat kiinni vain sekunnin sadasosaksi – öisin niitä on pidettävä väkisin käsin suljettuina. Yhtäkkiä olen kuin höyryjuna, joka etenee. Tankki täynnä adrenaliinia ja euforiaa. Matka jatkuu pysähtymättä ympäri vuorokauden, toisenkin. Päämäärällä tarkoitan toissijaista. Ainoastaan jatkuvalla polttoainesyötöllä on nyt merkitystä: elän innostuksella. Suorastaan janoan sitä.
Siltä se on tuntunut. En ole nukkunut, syönytkin vain rutiinista. Olen tehnyt sen, mitä pitää eli käynyt töissä muistamatta päivän lopuksi koko vuorosta mitään. Toisaalta olen ollut täysin tässä hetkessä ja kiinni innostuksen aikaansaaneessa asiassa, mutta toisaalta taas olen leijaillut aika kaukana arkitodellisuudesta ja alkeellisista tarpeista. 
Sitä se teettää. Mahanpohjan pieni pulppuaminen meinaan.  
Eilen skoolasimme sille.

 Joku saattaisi ehkä naurahtaa kuullessaan, että juhlimme tulevia asuntokauppoja valmiskääretortulla.
”Sinä kesäiltana kun ostimme ensiasunnon, ensimmäisen ikioman kotimme, me söimme puokkiin pirun hyvän Napakympin.”
oma elämä · Rinkelin päivä

Hei oli kiva sunnuntai.

Elina2 kommenttia
Rakastan ympätä päiviin kivaa. Suunnitella ja rakentaa päivää siten, että siitä tulee eheä kokonaisuus. Kuin jonkinlainen toiminnallinen taideteos. Se kaikki kiva on useimmiten aivan tavallista touhua, mutta ympättynä yhteen muodostuu spesiaali päivä.
Mielestäni kiva päivä alkaa aamulla rauhassa syödyllä aamiaisella ja kahden tunnin kera juoduilla kahvikupillisilla. Kuten viime sunnuntaina. Pidän siitä, että saan aloittaa päivän ihan yksinäni. Tykkään hiljaisista aamuhetkistä ja ne todellakin kuuluvat kivaan päivään. Sen vuoksi viime sunnuntaina ei niinkään haitannut, että sain kiskoa toisen ylös sängystä vasta oman puuroni jälkeen.

Klo 6.30 Kaurapuuro ja maailman parasta kahvia, jonka sain lahjaksi ihanalta ystävältäni.

Ympätessäni päiviin kivaa sijoitan liikunnan usein aamupäivään. Mieli ja kroppa heräävät kätevästi uuteen päivään, kun aamupöhnät saa karistettua pois. Liikunnanjälkeinen euforinen olo sopii täydellisesti kello kahteentoista: se antaa potkua tulevalle kivalle.
Sunnuntaina lähdimme aamiaisen jälkeen yhdessä lenkille. Aurinko paistoi ja hiki valui ja puuskututti vain vähän – täydellistä. Olin suunnitellut lenkin päälle vielä vatsalihastreenin, mutta sen sain lopulta tehdä yksin. Santtu osallistui vain pitämällä jaloista kiinni. Ihan aina mieleni rakennelmat eivät sentään toteudu.

Klo 10.15 Lenkin jälkeiset eli vatsalihastreeniä.

Liikunta kasvattaa sopivasti ruokahalua, sillä päivän kivaan kuuluu ehdottomasti nälkä. Mikään ei ole kivempaa kuin syödä nälkäisenä – vieläpä hyvää ruokaa. Aika kivaa puuhaa on myös itse ruoanlaitto. Yhdessä rauhassa keittiössä puuhailu on rentoa hommaa.
Sunnuntaina me teimme itse pizzaa. Teemana oli tehään nyt kerranki sit kunnol. Santtu oli vastuussa pizzapohjasta: minun mielestäni vartin vaivaaminen olisi ollut jo riittävästi, mutta sitkeästi toinen jaksoi jatkaa. Ja kyllä kannatti. Pohjasta tuli äärimmäisen onnistunut. Se oli ohut, mutta etenkin minun mieleeni juuri sopivan pehmeä. En pidä liian rapsakasta. Se oli sitkeästä kaukana ja tuntui erityisen keveältä mahassa.

Klo 10.45 Se oli joku Hans Välimäen pizzapohjaohje, kai.

Klo 11.15 Jaksaa vaivaa.

Klo 11.30 Kaulimista vaille valmista.

Klo 12.05 Vihdoin! 

Klo 12.45 Menomatkalla tietysti maistiaiset äidille.

Tykkään viettää aikaa kotona. Kotiin on kiva aina palata, mutta välillä riittävän usein omien seinien sisältä on mukavaa myös lähteä. Olimme jo pitkään suunnitelleet asuntomessuilla käymistä ja sunnuntai tuntuikin vihdoin juuri sopivalta päivältä sille. Ihmisiä oli todella paljon liikkeellä. Talot olivat tietysti hienoja, mutta lukuisissa ahtaissa portaissa jonottaminen oli tosin kaukana rentoilusta. Meidän messuilu olikin enemmänkin kunhan käydään ja käyskennellään -tyyppistä.
Kotimatkalla kävimme hakemassa Santun isältä laatikollisen mustikoita. Minä villiinnyin. Nam.

Klo 17.15 Joku on innoissaan.

Klo 17.17 Joku on tyytyväinen.

Kivaan päivään kuuluu ehdottomasti kaiken menemisen ohella lisäksi rauhoittuminen. Lähes poikkeuksetta kaipaan (jokaiseen tavalliseenkin) päivääni hivenen syvyyttä – joko keskusteluiden tai omien mietteiden muodossa.
Illemmalla puhuimme lähitulevaisuuden suunnitelmista. Minä innostun usein suhteellisen helposti. Olen hyvä pomppimaan paikoillani. Ja saamaan ehkä toisenkin mukaan hurmokseen. Tällä kertaa kuitenkin oli kiva seurata vierestä toisen innostusta. 
Ja nyt olen jo itsekin ihan täpinöissäni.
ajatuksia · oma elämä · tulevaisuus

Hihna jumissa?

Elina7 kommenttia
Pitääkö ajan kyydissä yrittää pysyä?
Minä eilen totesin ääneen, että kylläpä aika juoksee. Että tuntuu ihan melkein haikealta seurata vierestä varttumista. Niitä harppauksia, joita otetaan edetessä. Kun näin sivusta seuraa, ne tuntuvat äkkiseltään aivan liian suurilta: siis woou himmaa. Älä jooko kasva ihan noin äkkiä. Vaikka harppojasta kaikki tuntuukin vain luonnolliselta, uudelta ja  houkuttelevalta. Tiedän sen. Olenhan itsekin ollut harppoja ja etenijä.
Siinä se. Olen ollut. Silloin joskus olin. Minusta tuntuu, etten ole ollut enää useampaan vuoteen. Minä olen vain päälle parikymppinen – en välillä itsekään muista 21, 22 vai 23. Sipsutan pienillä askelilla joka vuosi ehkä pikkuisen eteenpäin: aloitan seuraavan lukuvuoden yliopistolla tai käyn kerran kokeilemassa uutta harrastusta. Mutta aimo harppauksia eteenpäin, niitä en ole kyllä ottanut. Vaikka aika ajoin tunnistankin itsessäni henkistä kasvua ja spottaan uusia naurunryppyjä, olen siltikin edelleen vain päälle parikymppinen: opiskelija, vuokralla, seurustelen. 
Kaikki on oikein hyvin. 
Siltikin tuntuu, että seuraan vierestä vauhdin hurmaa ja vain koetan – kuitenkaan kai kykenemättä – pysyä ajan mukana. Ympärilläni on valmistujaisia, on kihlauksia, on häitä, on lapsia, on muuttoja, on koiranpentuja, on uusia työpaikkoja, on suuria elämänmuutoksia. On eteenpäin menemistä. Tavallaan haluaisin minäkin siirtää jotakin nappulaa elämässäni, vaikka en tarkoin tiedäkään, mikä se olisi. 
Moni asia tuntuu häämöttävän vasta jossakin kaukana tulevaisuudessa. Niin olen ainakin aina ajatellut. 
Eilen minulla jäi töissä kassan hihna jumiin. Asiakas ymmärsi ohjeistukseni hiukan väärin ja yritti saada väkisin työntämällä hihnaa jälleen liikkeelle. Sormet nitisivät tahmaista hihnaa vasten, mutta se ei liikkunut suuntaan tai toiseen kovasta yrityksestä huolimatta. Ei väkisin, asiakas totesi. Ei niin, minäkin huokaisin. 
Kai minun hihnani taas kohta liikkuu. Vie eteenpäin aivan itsestään. Joskus se vain tapahtuu vähän nykäyksittäin. Uskoisin.
oma elämä

Päätöksentekoa, please.

Elina17 kommenttia
Jahkailija. Britatortun äärellä jutellessamme äiti sanoi, että olin sellainen jo pienenä tyttönä: punnitsin vaihtoehtoja ja noh, jahkailin. Toisin sanoen olin – ja olen edelleen – äärimmäisen huono päätöksentekijä. Ainakin seuraavanlaisissa tilanteissa: ostanko vai en ja uskallanko vai en. Myönnän, että minulla on toisinaan vaikeuksia valita kahden vaihtoehdon väliltä – joskus yksikin tuottaa tupon harmaita hiuksia. 

Äh, kun mä näen niin hyviä kuin huonojakin puolia lähes kaikessa. Mun puntarilla on taipumus asettua hyvin usein tasapainoon.
On tietysti olemassa se yksi asia, jota ei ole tarvinnut miettiä koskaan hetkeä kauempaa: toffee. Nimenomaan jätskimauista puhuttaessa.
Tällä hetkellä minulla on menossa harkinta-aika. Johtuen juurikin tästä pienoisesta ongelmastani päätöksenteon suhteen. Asetin itselleni jopa takarajan heinäkuun lopulle, enkä anna itseni luistaa siitä. Hah. Odotan oikeastaan jännittynein mielin päätöstäni, sillä tällä hetkellä en todellakaan tiedä, kumman vaihtoehdon puoleen kallistun. 
Toisaalta haluaisin ihan hirmuisesti heilautella puolelta toiselle olkapäille ulottuvia hiuksia, pitää arkena muutakin kampausta kuin tylsää lettiä ja olla jatkuvasti takertumatta päästäni erinäisiin paikkoihin. Mutta sitten toisaalta taas. Niin, pelkään katuvani hiusten napsaisua. Ja ovathan pitkät hiukset ihan komeat kaikessa pituudessaan. Eniten kuitenkin epäilyttää kai se, että olen jo tottunut olemaan se-pitkähiuksinen-Elina.  

Aa juu! Olenhan minä toki jahkaillut tässä viime viikkoina paljon muutakin. Päällimmäisenä mielessäni on ollut pähkäily housujen kanssa. Että alanko olemaan housuihminen vai en. Etenin jo hameista mustiin farkuntapaisiin ja itse asiassa jo niinkin pitkälle, että hankin kaappiini farkut. Ihan oikeat ja siniset. Huh. Ongelma on vain siinä, etten ole vielä päättänyt, vedänkö ne jalkaani muuallakin kuin vain kotona vai en. 
Lisäksi olen kesän aikana ehtinyt venkslata mielessäni myös sivuaine- ja suuntautumisvalintoja (on muuten loputon suo), Barcelonan matkaa (ehkä vastauksena ei ihan riitä lentolippuja maksettaessa) sekä valkaisevan hammastahnan ostoa (hei haloo, että haluanko valkoisemmat hampaat!?).
Samaan aikaan kaiken pyörittelyn ja huokailun keskellä olen kuitenkin aina ollut myös äkkipikainen ja malttamaton. Selkeästi keskitasoa isommin. Ja kyllä kai aika usein ajankin päätöksentekoani (ja -tekemättömyyttäni)  eteenpäin minulle ominaisella nyt heti -asenteella: että yritä nyt edes edetä sen valinnan kanssa. Muuten jahkailisin varmasti vieläkin. Aika monia asioita elämässä.
Olen jonkinmoinen äkkipikainen jahkailija. Jähkäilijä varmaan sitten.

Mutta leikkaisinko mä nuo hiukset?

huumori · oma elämä · ruokavinkki

Päähänpistona vesimelonikakku.

Elina3 kommenttia
Naks. Auts. Diagnoosi? Niin selkeä päähänpisto. Auts.
Ihan pakko saada. Multaa, ruukkuja, istutushanskat. Sellainen käteensopiva pikkulapio! Kai ne jostain siemenistä kasvavat, niinhän. Näin keskikesälläkin vielä. Mä niin haluan kasvattaa parvekkeella basilikaa ja tilliä. Kuinka siistiä se olisikaan. Kyllä nyt jollain ilveellä tomaatit saadaan kasvamaan, vaikka en niiden hoivaamisesta juuri mitään tiedäkään.
Kuinka monesti olenkaan analysoinnut itselleni suoranaisen pinttymän päähän. Näinpä. Riittäähän noita kertoja. Milloin mitäkin. Sellaiset pistokset ovat oikeastaan aika kivoja, jos ne voi hoidella pois päiväjärjestyksestä heti toteutuksella: syntyy mielenrauha, ah. Mutta jostain syystä niiden jäädessä vain vellomaan ajatuksiin, päähänpinttymät aiheuttavat vaivaa – toisinaan vähän enemmänkin. 
Mites tänään se vesimelonikakku? Huomenna? Jooko, tehtäiskö se keskiviikkona? Kuitenkin tällä viikolla? Käviskö hei? Olisiko aikaa? Voisitko suostua? No en, en mä oikeastaan pysty keskittymään mihinkään muuhun ennen kuin olen saanut ripotella vesimelonikakun päälle kookoshiutaleita. Okei. Yritän olla hetken hiljaa, mutta se vesim…

Onneksi sellaiset päähänpistot aika usein vain naurattavat – itseänikin ainakin jälkeenpäin. Onhan hullunkurista temmata tyhjästä jokin sellainen asia, joka hetkessä jostain kumman syystä muuttuu melkein elämää tärkeämmäksi. Ehkä se on joissain tilanteissa luomisen tarvetta tai sitten hyvän olon purkautumista innostuksena, jolloin innostuksen kohteella ei niinkään ole väliä. Toisinaan päähänpistos on kirjamellisesti napattu totaalisesti jostain tyhjästä.
No, koko kesä tässä on kuitenkin etsitty, oletko nyt aivan varma, että sellaista kuvailemaasi paitaa on edes olemassa? Ai et ole? Mistä sen sitten keksit? Omasta päästäsi? Jep. 
Hullunkurisin päähänpistos on kenties sellainen asia, joka on pakko saada tai toteuttaa siitäkin huolimatta, ettei itse asiasta oikeastaan edes välitä. Silloin ollaan todellakin asian ytimessä eli kyse on vain ja ainoastaan pistoksesta päässä. 
Tiedätkö, mistä mä tällä hetkellä haaveilen? Auringon lämmittämästä rantakalliosta, mansikan punasta suupielessä ja hetken kruunaavasta kuohuviinipullosta. Me niin poksauttaisimme pullon auki, kaataisimme yli kuohuvaa juomaa laseihin ja kilistelisimme auringon painuessa järven taa. Vatsassa kuplisi kuin kuohuviini lasissa. Kun sehän kuplii, vai mitä?
Tiedän, en niin. En kyllä yhtään tykkää kuoharista. Mutta silti!
Varmaan sen vuoksi, kun tulisin siitä niin onnelliseksi.
oma elämä · onnellisuus · treeni

Välimatkaa urheiluun.

Elina19 kommenttia
Joitakin elämän faktoja on mahdoton kiertää. Yksi tällainen on se, että minä olen äärimmäisen vihkiytyvää ihmistyyppiä: tiedättekö, vihkiydyn aina kerrallaan yhden asian kanssa. Toisin sanoen omistaudun täysin. Pienempänä vanukaspurkkien kansille, näin aikusena taas ehkä vähän toisenlaisille asioille. 
Niin, kuten urheilulle.
Lähiaikoina olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan välimatkaa liikuntaan. Erityisesti salilla treenaamiseen. Itse asiassa en ole touhunnut lihastenkasvatusta sitten helmikuun: vain satunnaisesti duunannut vatsoja ja punnerruksia ja muuta pientä harmitonta. Sen kaiken olen tehnyt tarkoituksellisesti – ehkä osin keveämpää oloa tavoitellakseni ja osin juuri välimatkaa saadakseni. Mutta koska en ole lenkillekään päässyt useampaan kuukauteen, liikunnan jääminen taka-alalle on tapahtunut osin myös vahingossa. Olen käynyt kuntopyöräilemässä aamuisin. Ja arvatkaa, siinä se! En ole enää hengittänyt fittiä elämää sisuksiini eli stressannut proteiininsaanneista ja toivonut päivien alkumetreillä onnistuneita treenejä. 
Koko kapasiteetistani on jäänyt hurjasti vapaaksi kaikelle muulle elämän kivalle. 

En voi kuitenkaan sanoa käyväni tekemässä pakollisen pahan pois alta aamuisin kuntopyörän selässä. Ehei. Sillä rakastan edelleen aivan yhtä paljon kuin ennen hikikarpaloita otsalla ja keksin edelleen ainakin tsiljoona syytä, miksi kannattaa urheilla. Terveys, mieliala, nautinto ja mitä näitä nyt on. Toisinaan on siitäkin huolimatta hyvä tarkastella omaa eloa uudenlaisista ulottuvuuksista. Omistautuminen kun vie valtavasti voimavaroja ja väkisinkin sitä yhdelle kumartaessa pyllistää  aina jollekin toiselle. Ja niin.  Nyt olen vain päättänyt kurkata vaihteeksi sinne takaliston puolelle. Josko siellä piilottelisi jotakin mielenkiintoista.
Tällä hetkellä haaveilen isojen lihasten sijaan kokemuksista, mahdollisesti juurikin urheilun muodossa. Vielä tämän kuun aikana on tarkoitus mennä kokeilemaan seikkailupuistoa ja valjailla yläilmoissa killumista. Salin peileistä oman kuvani tuijottamisen sijaan tahtoisin joogata yön jäljiltä vielä kostealla nurmella auringon vasta noustessa. 
Sitten on tietysti se kaikki muu, joka ei liity lainkaan urheiluun.
Tietynlaisen roolin – tai elämäntyylin – toteuttaminen on toki antoisaa ja turvallistakin, sillä se osoittaa aika selkeästi oman paikan maankamaralla. Vähintääkin suuntaa-antavia raameja elämään. On esimerkiksi salimisuja ja viimeisimmän muodin mukaan sonnustautuvia leidejä. Mutta mitä sitten, jos jokin päivä se yksi sunnuntai viikossa kulahtaneissa verkkareissa ei enää riitä? Kun ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan huisin hyvin pukeutuvana, voi uusien tuulien puhaltaessa olla raskasta yrittää astua ulos niin sanotusta roolista, siihen asti toteutetusta elämäntyylistä. Vaikka ei olisikaan missään vaiheessa luokitellut itseään muuksi kuin vain tavalliseksi minäksi, mielikuvien syntymistä on mahdoton estää. Niin no, kuuntele, en mä enää ole niin käynyt nakkelemassa rautaa salilla.
Järkevintä on kai yrittää brändätä itsensä ihan vain omaksi itseksi. No vaikka Elinaksi, jolle ihan mikä suunta vain ihan milloin vain on mahdollista.
Olen huomannut, että on oikeastaan aika keveää hoidella välillä liikuntaa vähän vain vasurilla ja siten saada uutta sisältöä elämään. Välimatka treenaamiseen on mahdollistanut uusista asioista innostumisen, kun jaksamista ja aikaa vapautuu. 
Kuten hauvavauvakuumeeseen ja kauan kammoksumiini farkkuihin.
ajatuksia · oma elämä

Miten juurrut?

Elina2 kommenttia
Ajattelin aina minusta tuntuvan samalta kuin puusta. Kun sen juuret revitään irti maasta. Ne ehtivät niin hyvin asettua syvälle multaan. Miksi pitää väkisin irroittaa jotain oikeassa paikassa olevaa?  Puu ehkä vaatii vuosikymmeniä, mutta minulle riitti viikko, tarvitsin vain muutamia päiviä. Tottuakseni ja asettuakseni. Omistautuakseni, oikeastaan. Toivoin välillä, että minua olisi selittänyt jonkinmoinen biologi tai floristi: kuinka minä juurrun niin nopeasti.
Ainahan se oli sellaista. Irti repimistä. Kun vietin viikonlopun isillä, kaipasin äitiä. Ja kun tuli aika palata äidille, olin juuri ehtinyt tottua isillä olemiseen. Olin sitten missä vain tai kaipasin sitten ketä vain, kalvoi syyllisyys kuitenkin aina. Juureni olivat kasvatusyrityksistä huolimatta niin pienet, etteivät ne millään yltäneet Järvenpäästä Halkiaan. 
Joko taas – kun just mä ehdin tottua.

Esiintyi juurtumista muulloinkin. En antanut magneetinomaisen tottumisen rajoittaa, vaikka se aiheuttikin hirveästi pienelle tytölle päänvaivaa. Huolehdin jo etukäteen ratsastusleirille menoa: tiesin koti-ikävän väistyttyä uppoavani syvälle heinäntuoksuun ja aamutallin rutiineihin. Leirin loppuminen oli haastavaa, sillä en halunnut tuottaa pettymystä äidille olemalla vastentahtoinen kotiinpalaaja. 
Ai nyt – kun mä vaan ehdin jo asettua.  
Vanhemmiten olen oppinut irrottamaan juuriani hellävaraisemmin. Vaikka ne tehokkaasti edelleen leviävät maahan, irti repimisen sijaan vain siirtelen niitä mullasta toiseen. Kyllä yhäkin totun helposti vallitsevaan tunnetilaan, jään juurtumalla paikoilleni vähänkään sopivalta tuntuvaan ympäristöön. Alituiseen muuttuvan elämän perässä on hankala pysyä. Toisaalta olen oppinut näkemään juurtumisen myös omistautumisena. Olen uskollinen, muutamien asioiden ja ihmisten Elina. Tarvitsen elämääni tukevia, pysyviä ja toistuvia rakenteita. On ihan kiva piirre osata asettua tarvittaessa myös paikoille.
Kesolle omistautunut. Illallisellakin. 

Tällä hetkellä myös kemiasta suhteellisen innostunut.  

Välillä juoksijan sijaan kuntopyöräilijä.  
Ehdin olla kassaneitinä puolitoista vuotta. Nyt ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kaipuu on päässyt yllättämään muutamia kertoja: en selvästikään ole saanut siirrettyä juuriani kokonaan vielä yliopiston maille. Se on ihan hassua. Ristiriitaista! Kuin pienenä tyttönä heppaleirillä. Tottakai haluan kotiin, mä nyt vain ehdin jo tottua. Haluan tietysti opiskella ja ammatin, mutten ole ihan vielä päässyt yli edellisestä elämänvaiheestani. Onneksi pääsen keräilemään juurtenrippeitäni kesäksi taas kassan taakse. Ai, kun odotan sitä!
Tällä viikolla olen tosin joutunut väliaikaisesti väkisin totuttelemaan uuteen: on se aina yhtä vaikeaa jättää kiva juttu tauolle sairastumisen vuoksi. Innostus ei harmikseni ole parantanut jalkakipuja, joten olen tyytynyt kuntopyöräilemään. Just kun mä ehdin tottua suliin katuihin ja juoksijan elämään. 
Ah. Maapähkinävoille olen muuten omistautunut viime viikkoina aivan täysin. Mille sinä olet?