Villapaitapäiviä + varjovärjöttelyä.

23/08/2017 Elina2 kommenttia

Villapaitapäiviä. Enemmän niitä kuin hellehamoshetkiä. Aikaisia, kiireisiä aamukiiruhtamisia. Enemmän kesken jääneitä aamuhöyryäviä kuin loppuun kulautettuja. Väsähtäneitä aitouksia. Erityisesti kasoittain sellaisia hymynkareita. Haastavia harppauksia. Sekä hypättäviä halkeamia että hitsinmoisia rotkoja. Kuurupiilostunteja. Enemmän hukassa olevia kuin ylimääräisiä. Varjovärjöttelyä. Vähemmän kuitenkin kuin varjotta rankkasadelenkkejä. Jäätelöttömyyttä. Hirveästi sopivien hetkien sopimattomuutta.

Käänteentekeväksi en toukokuussa uskonut. Käänteentehneeksi kesäksi sen tajusin elokuussa muodostuneen.

Jotkut kesät ovat yksinkertaisesti vain kivoja. Toiset rentoja ja lomantäyteisiä. Joskus ehkä kesäisiä. Kulunut kesä ei ollut lämmin eikä kiireetön. Vaan sellainen, jolla oli mun elämälle iso merkitys. Käänteentehnyt, ikimuistoinen. Säästä huolimatta, sanoisin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma elämä

Sattumankin solmimia kauppoja.

19/08/2017 ElinaKommentoi

ETK Elina Heidi Rinkeli. Et tätä yliopistolla ole oppinut, mutta muistaisitko jatkossa siltikin:

anna asioille rauha tapahtua.

Vaikka en ole koskaan suuremmin heilunut haaveissa, olen kieltämättä sitäkin enemmän suunnitellut tulevaa; suunnitellut sitä, kuinka laveeraisin, jos vain joku päivä taivaanrantaa maalaisin. Kai siten olen pyrkinyt piirtämään apuviivoja sille, kuinka elämäni kuuluisi kulkea – millaisia asioita siihen tulisi kuulua ja saada. Jälkeenpäin olen havahtunut siihen, että en kädenliikkeissäni ole selvästikään ollut kovin luova. Sitä vastoin järkevyyden uskon olleen monesti ajava voima.

Ehkä jo pikkutyttönä olen tuhahtanut lausahdukselle hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita, kun pienen ihmisen myllerryksissä en ole ymmärtänyt asioista riittävästi. Se voi olla, että pienenä järkeilemäni tapa on seurannut aina aikuisuuteen saakka: jos hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita, hitusen huonompien ihmisten on varmasti kompensoitava hyvän puutetta jollakin. Luulen haaveilun lentäneen silloin roskakoppaan ja järeämpien keinojen astuneen kuvaan järkevyyden muodossa. Kai olen jollakin tapaa omaksunut tavan tehdä asioiden eteen välillä liikaakin ajatustyötä enkä sen vuoksi ole osannut antaa asioille aikaa tai rauhaa tapahtua. Sattumasta puhumattakaan.

Päätöksiäni ja tavoitteitani on pitkälti ohjannut järkiperäiset syyt, mikä tottakai on näkynyt minussa vähintääkin vastuullisuutena. Eikä se paha piirre ole, oikeastaan osaltaan ylpeyden aihe itsessäni. Toisaalta kuitenkin sellainen jatkuva järkeilyyn tukeutuminen on eristänyt tehokkaasti elämästäni sattuman mahdollisuuden. Vaikka niin harvoihin juttuihin uskon, niin sattumasta ajatuksissani on yksi juttu. Nimittäin luulen, että jos sattumankauppaan ei itse millään tavoin luota, ei se kyllä hevillä vastaan kävelekään. Millä kai tarkoitan sitä, että ihmisen on oikeassa kohtaa osattava antaa asioille rauha tapahtua – antaa niiden elää hetki ilman vaikuttamista.

Sattuma solmii kauppojaan vahingossakin, kumma ajatus – yhtä aikaa nurinkurinen ja itsestäänselvä. Sillä vaikka kuinka järkevästi olen elämääni koettanut sommitella, suurimmat, merkittävimmät ja ehkä kestävimmätkin sisällöntuojat ovat kuitenkin olleet enemmän tai vähemmän sattuman seurausta. Oli kyse sitten opinnoista, ihmissuhteista tai työpaikoista. Ja itse asiassa sen tajuaminen ja välillä ajankululle ohjasten antaminen on vaikuttanut elämääni suuresti.

Tuskin hyvyyteni on laskenut tai kasvanut lainkaan vuosien aikana, nollassa tuskin koskaan ollutkaan. Sillä sattuma on opettanut sen, etteivät tapahtuvat asiat aina ole johtuvia minusta – joskus aika ja paikka vain saattavat olla vääriä. Tai kerrassaan hyviä.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · pienet hetket

Nytkö se jättää sen.

29/07/2017 ElinaKommentoi

Nytkö se jättää sen.

Hän nökötti pyörällisessä tuolissaan alamäen edessä. Ja hän taas, toinen heistä, otti jalat alleen, käveli nyppylän päältä. Tämä toinen heistä käänsi selkänsä hänelle, jolla oli vaikeus edessä – ei ylitettävänä, mutta alas rullattavana. Yksin jätti nököttämään hänet, eikä sanoja vaihdettu lainkaan. Ilmeetöntä kuin arkipäivä oli eroaminen. Nytkö se jättää sen kun noin pois viereltä karkaa, mä en kuitenkaan voinut olla ajattelematta.

Kun kerran pois lähtee, tuskin takaisin palaa, samalla tapaa ainakaan kuin silloin ennenvanhaa, mä olen syystä tai toisesta tottunut omassa elämässäni ajattelemaan. Ajatuksesta johtuen mä olen kai herkkä lähdöille – myös väliaikaisille ja hetkellisille. Harvempi mun elämästä lähtenyt on täysimääräisesti palannut. Toiset jaksavat uskoa paluuseen, mä uskon ennemmin metsänhenkiin ja menninkäisiin.

Hän, tämä toinen heistä, oli alaskulussaan puolimatkassa. Hän taas pyörällisessä tuolissaan yhä edelleen tyynenä mäennyppylän päällä ei edes odottavinaan. Kun tämä toinen heistä heitti itsensä ympäri puolivälissä alastuloa, alkoi ulkopuolisellekin valjeta kyseessä olevan yhteispeli. No ei se sitä jättänyt, mä heti osin ihmeissänikin totesin, vain hetkellisesti käänsi selkänsä ja otti etäisyyttä turvatakseen toiselle reitin. Oli hetken erossa ja palasi, ehkä metsänhenkiäkin on oikeasti olemassa, itselleni lisäsin.

blogi108

Hän ja tämä toinen. Olin jo reitilläni kilometrien päässä heistä, mutta ajatuksissani siltikin yhä katselemassa just siinä vieressä. Elämä oli niin kaunista siinä hetkessä. Ääneen mä olisin todennut, että tippuu tätä hikeä lenkillä, mutta ihan aitoa kyyneltä se poskia pitkin ripsi.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · ystävät

Vuodattamisen vaikeus.

26/07/2017 Elina2 kommenttia

Leikittäisiin ystävien kesken leikkiä mä en ole koskaan. Jos sellaista puuhattaisiin. Niin mä kertoisin sen, mitä tänään itsekin vasta hoksasin.

Mulla ei ole ollut koskaan tapana soittaa itkien ystävälle ja pyytää avuksi kuuntelevaa korvaa. Enkä mä ole koskaan vuodattanut huoliani ensimmäisenä ystävälle. Mä en ole koskaan soitellut tuntisia terapiapuheluita ystävälle. En mä ole koskaan olettanut ystävän kantavan osaa murheistani.

Siitä huolimatta, että yksi: mulla on maailman ihanimmat ystävät.

blogi65

Tiukkarajainen. Sellainen taidan olla. Vähän kai arpinenkin, luulisin. Voi olla, että olen liiankin tottunut pitämään kaikkein suurimpia tunteita synnyttävät asiat visusti itselläni ja jakamaan niistä vain muutamalle kaikkein lähimmälle ihmiselle. Perhepiirini on päässäni kovin suljettu, totta sekin. Toisaalta en ole koskaan kokenut jakavani täysin elämääni ystävieni kanssa. Lähimmätkin ystävät ovat saattaneet jäädä kaukaisiksi, jonkun silmissä ainakin. Yksityisyys on ollut aina mielessäni vahvana läsnä, määrätyistä syistä. Kai.

En ole koskaan osannut ajatella, että ystävä voisi maailman henkilöistä olla se, joka pystyisi auttamaan ongelmista suurimmissa. Oma syyni. Koska varmasti olisi pystynyt.

Kaikki siitäkin huolimatta, että kaksi: mä todella haluaisin osata soittaa kolmensadankuudenkymmenen minuutin vuodatuspuheluita ystävälle.

ajatuksia · ihmissuhteet · oma elämä · syvällistä

Samankaltaisuus, eikä enempää.

15/07/2017 ElinaKommentoi

Mä muistan muutamia kertoja tunteneeni sellaista.

Samankaltaisuutta, josta mä en tunnistanut samankaltaisuutta enempää. En mä pystynyt selittämään sen johtuvan pitkälti yhtä monesta eletystä vuodesta tai identtisestä elämäntilanteesta; vuosia välissä oli reilu kolme kourallista, elämätkin kulkivat vastakkaisissa tilanteissa. Ehkä luonteissa oli ripaus samaa vikaa ja tyylissä elää toinen, mutta ei siinä määrin kuitenkaan, että ripaukset olisivat selittäneet niin vahvaa vastaavuutta.

Samankaltaisuus merkitsi aiemmin mulle samankaltaisia kehyksiä. Nuori nainen, kuitenkin aikuinen, suurehkot päätökset edessä, paljon siltkin jo takana. Osin kyse kai oli samaistuttavuudesta, joka eroaa jollain tapaa samankaltaisuudesta. Samankaltaisuus on ehkä enemmän ihmisessä ja voi esiintyä ilman yhteneviä kehyksiä. Samankaltaisia ihmisiä elämääni toivoessani olen joskus saattanut haeskella samaistuttavia, nyt ymmärrän.

Mutta samankaltaisuus, josta ei tunnista samankaltaisuutta enempää, on kuitenkin hämmentänyt muutamia kertoja mun ajatuksiani. Nimenomaan sekoittamalla sekoittanut siten, että olen tuntenut, mutta en ole pystynyt selittämään. Mä olen aina välttänyt sielusta puhumista, se kun tuntuu omaan suuhuni turhan henkimaailmalliselta. Mutta koska ikä-, elämäntilanne- tai sukupuoliriippuvaisuuskaan ei ole selittänyt edes osin samankaltaisuudeksi kutsumaani, mä olen joutunut päätymään jonkinlaiseen sielujuttuun. Ehkä joku jossain syvällä sisällä on noina hetkinä kohdannut.

Kuitenkaan samankaltaisuutta enempää mä en ole tunnistanut. Enkä sen vuoksi kai kerro tässä ystävyydestä, edes kaveruuden alkumetreistä. On siltikin pökerryttävä ajatus tämä tällainen: samasta puusta veistetty, vaikka eri vuosirenkaista ja täysin erilaiseen muotoon.

ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joskus sataa rankemmin.

13/07/201713/07/2017 ElinaYksi kommentti

Joskus sataa rankemmin.

Kerran mä vain seisoin, kun tiputteli teräviä taivaalta.

Sellaisten sateisten vuosien jälkeen mä olen seissyt ukonilmassakin miltei mielelläni – tuntematta sadepisaroita lainkaan märkinä. Itse asiassa ooksä sokerista -lausahdus on ihan mun lemppareita. Voimakkaatkaan ryöpyt eivät mua estä enää lähtemästä ulos, eivät taivaalta ropisevat kummajaisetkaan. Kun teräviä tuli taivaantäydeltä, lupasin muistaa vastedes tulevaisuudessa loskasateen alla, etteivät hajanaiset huolet ja ongelmat saa kasteltua mua niin läpimäräksi, että menettäisin toivoni.

Joskus sataa rankemmin

merkitsee mulle lähinnä neutraalia toteamusta elämän lainalaisuuksista. Ja kun ihmisten kuulee käyvän läpi elämän sisältäviä kiintiörankkasateita, nyökkäilen itsekin aina samassa aallossa. Onnellisen aurinkoisia päiviä tuskin tuntisi, jos harmaa taakka ei koskaan kastelisi olkapäitä. Lapsena sen kai jo itselleni selitin laulamalla tulvien pelossa Kari Tapion päälle, että myrskyn jälkeen on poutasää.

20045822_1580734728605661_1530509902_n

Silloin kun sataa rankemmin.

On kai turha kääntyä enää kohdassa, jossa koti on yhtä kaukana takanapäin kuin edessä. Kulje vain oikeinpäin, mä askeleitani ukonilmassakin kehottaisin. Eivät pilvet ikuisuuksiin seuraa, vaikka välillä kattokin vuotaisi. Niin kauan kun taivaalta ei tule teräviä, voi aika huoletta kai viettää aikaa sateessa.

Toisin sanoen olla onnellinen niin kauan kuin huolet ja ongelmat eivät kosketa suoraan terveyttä.

ajatuksia · oma elämä

Ettei elämä koulisi musta kovaa.

04/07/2017 Elina2 kommenttia

Kaikki ihmiset muuttuvat, Elina

Jollain tapaa mä kai olen vielä aika koskematon, kokematon, koulimatonkin. Mulla on päässäni vielä ajatus toisen ymmärtämisen kautta yhtenevään mielipiteeseen pääsemisestä. Mä jaksan uskoa vielä, että montaa asiaa selittää epätietoisuus ja että hymyllä voi saada huutamista enemmän aikaan. Mä ajattelen vielä paljon, että toisen kohtaaminen on parhaimpia asioita, mitä ihmiselle voi antaa – samalla myös se, mistä itse saa takaisin. Mä en ole vielä menettänyt uskoani, etteikö määrätietoinen ja tuloksellinen voisi olla olematta tyrannimainen. Etteikö hiljaisempi ja pehmeämpi voisi vaikuttaa vahvasti asioihin. Mulla on mielessäni edelleen ajatus siitä, että positiivisuus muodostaa ketjureaktion, joka lopulta päättyy yhteisön laajaan hyvään oloon heijastuen siten myös moneen muuttujaan. Mä jaksan uskoa vielä, että vilpittömyys on jokapaikan tehokeino ja että vakavasti otettava asia ei muutu vähemmän vakavaksi hellemmässä otteessa. Mä olen vielä sitä mieltä, että kaiken sen voi tehdä realiteetit visusti mielessä.

Ja aina kun muistan sen tosiasian, että ajankulku muuttaa ihmistä, mä niin toivon, että elämä, aika ja kokemukset eivät koulisi musta hirveän kovaa. Että se, mikä nyt on vielä, olisi vuosien päästä edelleen.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Kiitos, ei takataskuun.

01/07/201701/07/2017 Elina2 kommenttia

Jos en minä, niin kuka.

”No sitten mä nappasin paniikissa sen kaikkein epätodennäköisimmän vaihtoehdon vaaterekistä. Yllättävän paljon kirjava kolttu voi tehdä. Mun ajatukset singahtivat lentoon helman lepattaessa tuulessa. Sellainen pieni ajatusmyrsky syntyi siellä pukukopissa mun päässäni.”

blogi95

Koska enhän halua sanoa vain kiitos ja sulloa elämää takataskuun. Mitä millään teen, jos en tee millään mitään. Esimerkiksi just elämällä. Takataskussahan se yhtä matkaa itseni kanssa vanhentuu ja rypistyy, kun sen päälle jatkuvasti istuu. Kai elämä sellaiseksi on tehty, että se kestää vinguttamista Visaa paremmin. Ihan huoletta voi höylätä edes ja takaisin, käyttää mihin ikinä keksiikään.

Ja parempi käyttääkin. Sillä kaikki erääntyy aikanaan. Oma aika jokaiselle – takataskussa tai ei.

Joten jos en minä, niin tuskin kukaan puolestani. Valitse välillä epätodennäköisimpiä vaihtoehtoja, päätä metsästää puuttuvia olotiloja, ota riskiltä tuntuvia riskittömyyksiä, rohkaistu tekemään toisin tai vinguta elämää kuin viimeistä päivää.

ajatuksia · oma elämä · syvällistä

Tällainen ja sellaiset.

28/06/2017 ElinaKommentoi

Elina, kaikkialla on sellaisia ihmisiä.

Missä mä voin sitten olla. Jos en kaikkialla. Olla joka hetki liikkeessä, jotta en olisi kaikkialla – missään. Juosta eteenpäin, vaihtaa paikkaa, pysytellä menossa. Olla ajatuksissa jo seuraavassa paikassa. Ja samalla ajatuksella suojata itseni: en mä välitä, enhän mä palaa. Mitä jos mä haluaisinkin vaikka kuukaisiksi levähtää. Tai vieläkin parempaa, siis löytää pysyvää.

Mutta kun, Elina, kaikkialla on sellaisia ihmisiä.

Sellaiset ihmiset ovat sellaisia. Mä olen tällainen. Voi olla, että tällaisen ei kuuluisi olla tällainen. Varma mä kuitenkin olen, että tällainen ei selviä vaurioitta sellaisten ihmisten keskellä. Vaihtoehtoina tällaiselle on jatkuvasti muuttaa tai itse muuttua. Jatkuvaa kai jälkimmäinenkin. Koska siitä, mitä on, siis tällaisesta, ei ole kovin yksinoikoista muuttua toisenlaiseksi – edes vähän-kuin-sellaiseksi.

Hei. Kunpa joku päivä tällainen olisi vähän vähemmän tällainen ja sellaiset hiukan enemmän tällaisia. Oltaisiin vain.

höllää · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi

Onkimassa, huijaamassa.

25/06/2017 ElinaYksi kommentti

Jos mä kovasti huijaisin,
ehkä rauhassa hetken istuisin.

Juksaisin
tekeväni paljonkin.

Vaikka onkivapa kädesssä
vain odottaisin.

Itseni kiertoreittiä rauhaan
siten ohjaisin.

19121608_1141051399333252_1648635677744562176_n(1)

Apua. Kolme päivää ja yksi ilta aikaa rentoutua. Lisäksi ladata akkuja, rauhoittua, puhdistaa mieli ja käydä läpi rästiin jääneet ajatukset. Kuinka ajankäyttö hyödynnetään tehokkaimmin, oli kai ensimmäinen ajatukseni torstai-iltapäivänä kotiin ajellessani. Tarkoitus oli juhannuksena rentoutua reippaasti hölläämällä, vaikka ajan rajallisuuden toistelu olikin ohjaamassa täysin päinvastaiseen suuntaan; olin kai aikeissa lähteä suorittamaan vapaapäiviäni.

Kuluneina vuosina olen tajunnut itsestäni muutamia asioita liittyen siihen, kuinka itseni kanssa täytyy toimia. Suorin tie on aika usein lähes mahdoton, kiertotie taas ehdottoman realistisin. Olen suhteellisen vikkelä liikkeissäni, mutta se, joka tarkertuu jo ohimenneeseen, on mieleni. Esimerkiksi kiire, nopea elämäntahti ja asioiden tehokas hoitaminen seuraavat helposti mukana sellaisiinkin päiviin, jolloin niiden kuuluisi jäädä taka-alalle – tahdista toiseen hyppääminen todellakin haastaa minua.

Siten toisinaan minun on huijattava itseäni. Pienesti vain. Vähän kuin onkivapaa pitelemällä. Olen tekevinäni paljonkin, kovasti onkimassa, vaikka istunkin vain hiljaa, tuijotan kohoa ja odotan.

Kai tällaisissa asioissa on sama, kuinka lopputulokseen päätyy. Että suoraa reittiä vai kiertotietä. Kunhan vain saavuttaa päämäärään. Tämän viikonlopun tapauksessa rauhallisemman tahdin.