Kategoria: onnellisuus

ajatuksia · juhla · oma elämä · onnellisuus · yliopisto

Eilen illalla.

ElinaKommentoi
Tässä hetkessä. Mun mielestä on ihanaa sulkea hetkeksi silmät ja ajatella, että tässä mä nyt olen. Mun mielestä on ihanaa ylipäätään miettiä, että missä mä nyt oikein olen ja todeta, että mä olen aivan uudessa tilanteessa. Mun mielestä on ihanaa kulkea taaksepäin ja muistella, kuinka mä olen tällaiseen tilanteeseen tupsahtanut. Mun mielestä on aivan ihanaa todeta, että musta on uuden kokemiseen ja elämyskirjon kasvattamiseen. Mun mielestä on ihanaa sulkea sekunnin sadasosaksi ulkomaailma mun ympäriltäni ja hykerrellä itsekseni, että tässä mä nyt elän – hirveän paljon enemmän kuin vaikka viisi vuotta sitten. Mun mielestä on äärimmäisen ihanaa tajuta, että tässä hetkessä mun kaikki tunteeni ovat ihan täysin aitoja. Aika hempeitä mun elämää kohtaan.


Eilen puin pitkän leningin päälleni. Istuin kampaajan tuoliin. Sipaisin huulipunaa. Huojuin korkokengillä. Kannoin pikkulaukkua. Yritin muistella etikettiä. Nautin kolmen ruokalajin illallisen. Seurustelin ystävieni kanssa. Nostin maljan – monen monta kertaa. Hymyilin vielä useamman kerran. Hoilasin laulua tuolilla seisten. Tanssin kattokruunujen alla kehruuvalssia. Irroittelin muullakin tavoin. Olin vuosijuhlissa.
Ja hei, vaikka pääruoan riisi oli hivenen raakaa ja korkokengät suorastaan kiduttavat, elämäni tuntui taas yhtä onnellista ja uutta kokemusta täydemmältä. Tuntuu edelleen nyt juhlien jälkeisenä aamuna. Olen onnellinen, mutta myös pirun onnekas.
ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · ystävät

Älyttömän rikas.

Elina2 kommenttia
Se on aina että mihin vertaa.
Luksuselämäähän minä elän moneen verrattuna. Sellaista, josta joku ei osaa ehkä edes unelmoida. On kattoa pään päällä ja jotakin murkinaa melkein aina jääkaapissa. Vaatteita roikkuu henkarissa ja useampi sukka on kuitenkin ehjä. Elän, toistaiseksi ainakin, aika turvallista elämää. Uskallan luottaa huomiseen ainakin jossain määrin. Olen minäkin pelännyt henkeni puolesta, mutta en suinkaan joka päivä. Saan sivistää itseäni ja kouluttautua maksamatta suuria lukukausimaksuja. Tähtäimeni elämässä ei ole välttämättä selviytyminen. Ja se on aika luksusta moneen verrattuna, uskoisin. 
Sitten on aina se toisaalta, jota toiseksi puoleksikin kutsutaan. Toisaalta todella monissa sukissani on kyllä reikiä, enkä ole vain vielä raaskinut ostaa uusia. Kaupassa omenien kilohintoja vertaillessani en välttämättä tunne itseäni hirvittävän rikkaaksi. Tai miellä luksukseksi sitä, kun päädyn lopulta aina valitsemaan sen halvimman leipäpussin, vaikka sen sisältö tursuaa ulos jo muualtakin kuin vain korvista. Asioiden väliinjättämiseen ja priorisointiin on joillakin aivan muut syyt kuin raha(n puute) – ehkä kiinnostuksenpuute tai liiallinen tavanomaisuus. Minulle on lähinnä tavallista iloita ilmaisesta – näytepaketista tai maistiaisesta. Että aika vaatimatonta elämää joihinkin verrattuna.
Oikeasti tiedän kyllä olevan äärimmäisen rikas. Onnekaskin sen lisäksi! Aivan suunnaton pääoma minulla, vaikka en käytännössä mitään omistakaan. Ensinnäkin seteleiden pöytään iskemisellä ei voi edes kuvata, kuinka arvokas äitini on. Saati isoveljeni, joita minulla on peräti kaksin kappalein! Isini! Olen niin hitsin miljardööri, kun saan jakaa elämääni Santun kanssa. Lottovoitto on kerran jopa paukahtanut kohdalleni: silloin, kun tapasin ensimmäisen kerran parhaimmat ystäväni. Jos kadehtiminen ei rappeuttaisi ihmistä sisältä, kehottaisin rahan sijaan kadehtimaan paremminkin jotain tämänkaltaista. 
Siis riippuu mihkä nyt sitten vertaa. Uskon olevani rikas sen vuoksi, että osaan verrata varrakkuuttani oikeisiin asioihin. Kokonaisuuden tunteeseen, perustyytyväiseen oloon ja onnelliseen eloon.  
ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Hatusta kiinni.

ElinaKommentoi
Itse asiassa hihityttää ihan valtavasti kirjoittaa tätä – hah – mutta minä olen menossa marraskuussa Antti Tuiskun keikalle. Pienenä tyttönä tuli niin monen monta kertaa hoettua anttituiskua, että tuntuu näin vuosien jälkeen ihan lapselliselta sanoa se ääneen. Hassua. Sen vuoksi varmaan tirskunkin ajatellessani ensi viikon sunnuntaita. Mikä päähänpisto!
Vai oliko sittenkään?
Tiedäthän millaista se on, kun kädessä on tyhjä irttaripussi ja mieli tekisi kauhoa sinne vähän kaikenlaista ja vaikka kuinka paljon. Siitäkin huolimatta, että tiedät kohtaavasi pian reaalimaailman ja vaa’an eurolukeman nostavan kylmän hien pintaan. Mutta kun hervoton hulluus lootien välissä! Ne kaikki makujen mahdollisuudet houkuttelevat enemmän kuin järkevyys, Pirkan halpispussi.
Minulla on meneillään elämässä vähän samanlainen aikakausi: mä niin haluan kahmia kaiken kokemisen arvoisen. Ulkomaanreissua, keikkaa, näytelmää, vuosijuhlaa, brunssia. Vähemmästäkin nousee kylmä hiki opiskelijan otsalle. Siltikin olen aivan hullaantunut niistä kaikista mahdollisuuksista, jotka levittäytyvät eteeni. Olen tavallisesti hyvin harkitsevainen ja tarkka, mihin ryhdyn ja menen – suorastaan kammoan turhuuksia. Lähiaikoina olen kuitenkin tarttunut useisiin tarjouksiin, jopa päähänpistoihin, vain yksi ajatus mielessäni: no miksipä ei. 
Välillä paras vaihtoehto on vain pidellä hatusta kiinni.
Kunpa irttarilootien välissä voisi seisoa hullaantuneena edes joka toinen arkipäivä. Nähdä jo sunnuntaina maanantain monet mahdollisuudet silmissä. Kunpa olisi riittävästi rohkeutta antaa useammin kuin vain välillä muun kuin kaikkein järkevimmän vaihtoehdon luoda polkua eteenpäin elämässä. Sillä järkevin valinta on usein minulle myös kaikkein todennäköisin valinta. Todennäköisin on ennalta-arvattavaa toimintaa ja se taas rajaa aika monia mahdollisuuksia kokemisen ulkopuolelle, esimerkiksi juurikin päähänpistoja.
Onhan se aika raffia ajatella, että turha kai tulevaisuuttakaan on rakennella liian suunnitelmallisilla tai järkiperäisillä valinnoilla, sillä eihän ihminen voi koskaan varmasti tietää, tuleeko koskaan pääsemään sinne asti. Joskus aivan lähitulevaisuuden kyhääminen ja siihen keskittyminen voi olla kannattavampaa.
ajatuksia · loma · matkailu · oma elämä · onnellisuus

Well hello London.

Elina6 kommenttia

“The world is a book and those who do not travel read only one page.”


Lontoo oli kiva. Jollei kuulostaisi kornilta, kuvailisin matkaa uskomattomaksi. Sillä mielestäni matkailu on aina aivan käsittämätöntä: yhtäkkiä sitä irtautuu samasta, tutusta, jopa välillä kyllästyttävästä ympäristöstä ja hyppää sisään johonkin aivan uuteen ja vielä tuntemattomaan. Jaksan aina ihmetellä ajatusta, että se minulle uskomattoman ihmeellinen on jollekin toiselle ihan tavallista arkea. Olen lukenut ja oppinut, että maapallon toisellakin puolella on omaa elämäänsä eläviä ihmisiä, mutta luulen, että sen oikeasti tajuaa vasta sitten, kun on itse ollut hetken osa sikäläistä arkea. 

Ei kai sitä turhaan sanota, että matkailu avartaa. Enkä yhtään epäile sitä, että reissu esimerkiksi johonkin kehitysmaahan voi muuttaa ihmisen koko maailmankatsomuksen.

Tower Brigde, Science Museum, London Palladium, Cats-musikaali, Hyde Park, Harrods, Soho, China Town. Hienoja. Siltikin tietyllä tapaa sykähdyttävintä oli seurata vierestä paikallisten arkea. Olen iloinen, että meidän hotellimme sijaitsi hitusen kauempana keskustasta, alueella, jossa näki turistien sijaan tavallista elämää.

Luulen, että olisin lentopelottomana todellinen matkailijasielu ja sijottaisin jatkuvasti kukkaron viimeisetkin roposet lentolippuihin. Jos päästäisin uteliaisuuteni valloilleen, olisin varmasti aika pidättelemätön. Näin matkan jälkeen olen rypenyt korviani myöden opiskelujutuissa ja yrittänyt epätoivoisesti päästä taas kärryille kursseilla. Lasku lomalta omaan, arkiseen elämään ei totisesti ole ollut pehmeä. Kaikesta huolimatta olen ainoastaan onnellinen Suomen rajojen ulkopuolella pistäytymisestä. Innostuin jopa niin, että aloin todella harkita pieneksi ajaksi vaihto-oppilaaksi lähtemistä.

Oma äitini on aina kehoittanut meitä lapsia menemään, näkemään ja kokemaan. Minä puolestani olen aina toivonut, että minulla olisi kylliksi rohkeutta tehdä siten.


“To travel is worth any cost or sacrifice.” 

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · perhe · rakkaus

Onnellisuuteen on vaikea luottaa.

Elina2 kommenttia

Heräsin tänään.

Heräsin kaiken lisäksi omasta sängystä.
Heräsin ikiomasta kodista. 
Söin aamupalaa.
Söin siis supersöpöstä kiposta.
Söin puuron päällä luumukeittoa.
Saan jakaa elämääni.
Saan jakaa ajatuksiani sanojen avulla.
Saan jakaa arkeni perheeni kanssa.
Opiskelen yliopistossa.
Opiskelen äärimmäisellä mielenkiinnolla.
Opiskelen hyvällä alalla.
Osaan olla hassu.
Osaan jälleen nauraa (todella kovaa).
Osaan ajatella hyvin ja hyvää.
Minulla on mahdollisuus lähteä maanantaina ulkomaille.
Minulla on ollut mahdollisuus kokea jo tähän mennessä kaikenlaista.
Minulla on mahdollisuus halutessani pinkaista ovesta ulos juoksemaan.
Rakastan paljon.
Rakastan molemminpuolista tunnetta.
Rakastan rivakkuutta, rosoisuutta ja rehtiyttä.
Olen ylpeä välillä Elinasta.
Olen ylpeä aina äidistä.
Olen todella ylpeä tähtitieteilijästä ja nuoresta poliisista.
Olen tyytyväinen silmiini.
Olen tyytyväinen joskus kirjoituksiini.
Olen tyytyväinen sisukkuuteeni.
Aihetta kiitollisuuteen.
”Onnellinen elämä ei tule useinkaan ilmaiseksi. Minä kärsin – ja menetin – aika paljon nähdäkseni tämän päivän.”
Istuin eilen valkoinen tenttipaperi nenän edessä ja koitin luonnostella sarkomeerin rakennetta tehtävään numero kaksi. En ihan muistanut niitä tarvittavia mittoja, mutta siitä huolimatta minä yllätin itseni: en nimittäin tuntenut itseäni tyhmäksi. Oikeastaan – ihan puskista – aika fiksuksi. En minä vieläkään tiedä, mistä tuo tunne tuli. Yleensä kun jo epäonnistumisen kynnyksellä itsetuntoni vajoaa maan rakoon – voin sanoa, että kohtuullisen pitkäksi aikaa. 
En ole tähän aamuun mennessä keksinyt muuta selitystä tuolle tunteelle kuin hyvä olo. Elämässäni kaikki on tällä hetkellä melkein liian hyvin. Liian hyvin siinä mielessä, että tuntuu hirvittävän onnekkaalta: terveyttä, normaalin elämän kattavaa toimeentuloa, rakkautta, onnellisuutta, hyviä asioita – rutkasti! Minä olen hiukan taikauskoinen, joskus ainakin. Sen vuoksi jopa pelkään kirjoittaa kaikki on nyt tosi hyvin. Ei masentavaa, ainoastaan pelottavaa, muistaa sanonta kaikki hyvä loppuu aikanaan. 
Tosin. Ei se paha odottamalla tule, mutta tämänhetkinen hyvä kyllä odottamalla himmentyy.
Onnellisuuteen on tosi vaikea luottaa.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Vaikea kaikille paitsi muille.

ElinaKommentoi
Vähän liikaa pippuria hölähtänyt aikoinaan. Yllättävän chilinen. Miedohko, josta löytyy kuitenkin heti muutaman lusikallisen jälkeen potkua. Lämmin, kylmä, tulikuuma yhtä aikaa. Jotenkin hiukan epätasaisesti lämpeävä. Yllätyksellinen. Täynnä isojakin sattumia. Monivivahteinen. Jälkimaultaan lempeä. Jos nimittäin maistaisit.
”Olenko mä vaikea ihminen?”
Toisinaan koen tarvetta nähdä itseni ulkopuolisen silmin. Subjektiivisesti, mutta ei omasta vaan toisen näkökulmasta. Ei tarve tähtää kai mihinkään muuhun kuin tietynlaisten ristiriitaisuuksien löytämiseen: tiedän tähän mennessä jo aika hyvin, millainen minä olen, mutta tiedän myös ihmisten tulkitsevan asioita – tai toisia – omista lähtökohdistaan. Lisäksi. Vaikka olisi kuinka aito, ihmisessä on siltikin erilaisia puolia, jotka tulevat esiin erilaisissa tilanteissa. Ehkä se on osin niin sanottua käyttäytymistä – harvoin sitä kylässä nostaa jalkoja pöydälle –  mutta toisaalta myös tiedostamatonta valintaa siitä, millaisia puolia haluaa itsestä paljastaa tai jättää näyttämättä.
Luonnollisesti, mieleni tekisi lisätä. Epärehellisyydestä ja -aitoudesta sellainen on kaukana. 
Minä en ole missään nimessä tasainen ihminen, vaikka kaipaankin tasaisuutta elämääni. Minä olen äärimmäisen tunteellinen ihminen, enkä tarpeenkaan tullen kykene aina piilottamaan sitä. Minä olen hitsin innokas, mutta samalla kuitenkin todella pelokas.
Sen vuoksi aika usein ajattelenkin, mahdanko olla kuinka raskas toiselle. 
”Taidat olla vaikea lähinnä itsellesi.”
Hei ding. Se sellainen hetki, kun tekisi mieli taittaa sivun yläkulma, tehdä korvamerkintä ja yliviivata viiteen kertaan yksi lause. Siltä se tuntui saadessani vastauksen toiselta kysymykseeni.  
Erityisen haastava hauva – edelleen – ja siksi rakkain yhä vain.
Olen oppinut viime vuosina itsestäni paljon. Esimerkiksi sellaisia asioita, että millaisten ihmisten kanssa tulen erityisen hyvin toimeen, mitkä tilanteet toisten seurassa saavat minut jännittymään, kuinka suhtaudun erilaisissa tilanteissa toisiin ja miten pystyn näyttämään itsestäni puolia muille. Pohdinnoissani korostuu usein minäni suhde ympäristöön, toisiin ihmisiin.
Harvemmin kuitenkaan punnitsen – saati kyseenalaistan – omaa käyttäytymistäni itseäni kohtaan. Se kun tuntuu jollain tapaa tarpeettoman itsekkäältä ja minäkeskeiseltä.
Saamani vastauksen myötä ymmärsin jotakin uutta siitä, kuinka kohtelen itseäni. En ole kovin hellä, edes kovinkaan kohtelias. Paremminkin ankara! Liian suorasanainen ja -sukainen kaikella tapaa. Päivänvaloa kestämättömän periksiantamaton. Oikeasti aika hankala heppu itselleni. Jos saisin päättää, niin en ehkä kestäisi.
Mutta en mä siltikään haluaisi erota itsestäni. Välillä voisin tosin ehkä pitää lomaa.

aitous · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Mun elämän sisältö.

ElinaKommentoi
Mistä elämän sisältö koostuu? Uskon monen osaavan luetella. Miten elämän sisältö koostetaan? Olen itse ainakin käynyt läpi ajanjakson, jolloin mietin sitä kovastikin. Yritin kovasti, vaikka tiesin, ettei se oikeastaan synny pinnistämällä. En minä tiennyt vastausta, veikkaan.
Elämä on aivan hirveää hetkinä, kun mistään ei tahdo saada otetta: ei pahemmin kiinnosta, edes toisen intohimo ei kosketa, kyynisyys keikkuu olalla. Sitä toivoisi, että olisi edes inhoa! Välinpitämättömyys on verho elämän ja sisällön välissä: niin läpikuultava, että toiselle puolelle pystyy näkemään juuri ja juuri sen verran, ettei unohda, mutta kuitenkin riittävän peittävä erottamaan nuo puolet täysin toisistaan. Tai sitten. Voi olla, että elämässä on olemassa yksi ainokainen asia: tärkeä, olennainen, rakas, sitä kaikkea, mitä mielekäs elämä voikaan pitää sisällään. Taitavan valheellisesti. Oman elämän sisällön aitoutta ja sitä kohtaan syntyviä tunteita on toisinaan vaikea kyseenalaistaa. Sitä jollain tapaa sokeasti vain luottaa, että se ainokainen sisältöä tuova asia elämässä on myös onnellisuuden lähde. 
Kai se voi olla sitä. Yhtä hyvin ja ehkä aika usein kuitenkin vain hädissään tarrautumista.
Olin pienenä tyttönä tietyssä mielessä omistautuva. Se oli minun tapani hankkia elämääni sisältöä. Fanitin ihan kybällä Antti Tuiskua. Keräilin kaikkea ja vaikka mitä. Päätin treenata eräs kerta itseni fudispelaajaksi, seuraavana päivänä pikajuoksijaksi ja kolmantena pesiksen pelaajaksi. Lähetin oman hoitohevosen toivossa läheiselle tallille CV:ni, jossa luettelin kaikki käymäni heppaleirit ja estekisat. Pidin monta vuotta pystyssä virtuaalitallia. Kaikkeen panostin täysillä ja aina sinä kyseisenä aikakautena elin täysin senhetkiselle intohimolleni.

Se oli aikamoinen kuoppa elämässä, kun tajusi menettäneensä tuon intohimon kokemisen. Kyky innostua oli kadoksissa, enkä voinut olla millään tavoin varma sen löytämisestä. Kun pidemmän ajan elää harmaudessa, sitä alkaa aika täydellisesti unohtamaan. Muistan miettineeni, oikeammin ihmetelleeni, kuinka olen voinut joskus innostua jostain Antti Tuiskusta tai vanukaspurkkien kansista.
Eilen asettelin säästämiäni jo tyhjäksi syötyjä maapähkinävoipurkkeja keittiön kaappiin. Yhtäkkiä hetki tuntui hirveän hienolta, sillä se tuntui niin tutulta: olen huomaamattani löytänyt sen, jonka joskus kadotin. Itse asiassa taisin eilen sanoa ääneen, että olen niin kauan odottanut Vain elämää -sarjan Antti Tuiskun jaksoa. Olenhan jo useampia vuosia osannut jälleen innostua monestakin asiasta ja iloita vielä useammasta, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä, että tunne vie taas täysin jalat alta. 
Eikä voisi tuntua paremmalta.
Olen lisäksi huomannut tuon palon vievän yhä vain kauemmaksi kaikesta siitä raskaasta, mitä kävin läpi. 
Enkä voisi olla onnellisempi.
oma elämä · onnellisuus · perhe · tulevaisuus

Hardcore.

ElinaKommentoi
Kaksi päivää, yötä päivää. Tänään lähtee kolmas. Ihan jokaista paikkaa kehossa kolottaa, siis ihan särkee. Jalkojen taipeita myöden – onko sielläkin eloa? Hassua, en ole huomannut aiemmin edes niiden olemassaoloa. Erityisesti sormien jänteet ovat jostain syystä kovimmalla koetuksella. Pään jälkeen. Mieli on nimittäin aika sekaisin: eihän tätä olisi jaksanut näinkään pitkään ilman (melkein turvallisen rajan ylittävää) innostusta. Sano mun sanoneen, se on hyperinnostusta ja melkein jo sairasta. Siinä mielessä, että tunteet ovat lähes kestämättömän voimakkaita.

Kaiken sen ilon ja onnen alla velloo nimittäin jättimäinen tunnepommi. Itkettää – uskotko, että pelottaakin. Aivan erityisesti iltaisin. Pahinta on, etten tiedä muuta vastausta pelolle kuin muutos. Se uusi, josta olisi tultava yksi isoimmista osista elämässäni ja jonka olisi korvattava vanha. Eikä vain puitteilla ole merkitystä, vähiten oikeasti niillä: syntyvät muistot, edellisten elämän jäljet, mielleyhtymät ja erityisesti hajut saavat aikaan pienen paniikin. Kai pelottaa luoda tästä kaikesta omaa. Sillä sen on tapahduttava, vaikka väkisin, ehdollisuutta ei ole.
Näiden kahden päivän aikana kaikkein ihanimpia hetkiä ovat olleet sellaiset, kun kaikki rakkaimmat ihmiset ovat häärineet lähettyvillä, kukin keskittyneesti omassa hommassaan. Illan hämärtyessä nurkasta on kuulunut naurua ja toisesta huikkaus ”kiva tästä tulee, usko pois”. On ollut rankkaa, mutta mahtavaa. Fyysinen rutistus tuppaa puristamaan lopulta turhat tuntemukset ulos ja pois. Hämmenyksenkin.
Niin, mistä on kyse?
Uudesta ikiomasta kodista. Se on pian remontoitu. Ja jokaisella telan vedolla se on yhä enemmän ihan oma koti. 
oma elämä · onnellisuus · ystävät

Lauantai oli hellä.

Elina10 kommenttia
Etsivä löytää. Toisinaan en tohdi penkoa. Sattuma johdattaa. Taitaisin todennäköisyyslaskut, jos haluaisin. Kohtalo järjestää. Pidän niin ajatuksesta.
Siten oli täysin luonnollista istua lauantaina saman pöydän ääressä ystävien kanssa. Luonnollisuus tarkoittaa avoimuutta, vilpittömyyttä ja välittömyyttä. Sivistyssanakirjan mukaan. Jotain sellaista, joka ei synny väkisin, herkullisesta ruoasta tai periaatteessa kivasta seurastakaan. Minun mielestäni. Ennemminkin se saa alkunsa samankaltaisuudesta, syvemmästä yhteydestä. Sellaisesta, jota on tai ei ole heti alkujaan. Jos keksisin kauniimman ja herkemmän vaihtoehdon ilmaukselle ”kaikilla klikkas heti” käyttäisin varmasti sitä kuvaamaan lauantai-iltaa ja silloista olotilaa.
Mä tiedän olevani oikeassa seurassa silloin, kun löydän oman paikkani helposti siitäkin huolimatta, ettei paikkoja ole nimikyltein merkitty. Hei kuvainnollisesti, mutta myös kirjaimellisesti.

Mä tiedän haluavani kuulua joukkoon, kun kello kakskytkolmekaan ei saa mua väsähtämään ja kaipaamaan kotiin. Hei kofeiinittakin!

Mä tiedän oloni hyväksi silloin, kun unohdan ajatella ennen hörähtämistä tai kun puhun enemmän kuin ajattelen. Hei jälkimmäinen vaatii revansseja.

Mä tiedän löytäneeni jotakin arvokasta, kun yhtäkkisesti todella tahdon enemmän, syvempää ja pysyvää. Hei mitä tulee ystäviin ja ihmissuhteisiin.

Lauantaina oli hellä.

Tuon kaiken välittömyyden ympäröimänä kohtasin siltikin hetken mittaisen tiedottomuuden: mitä minä tämän pöydän ympärillä oikeasti teen. Se ajatus ei edes viitsinyt pysähtyä, vaan jatkoi suoraan matkaansa. Ei sillä ollut perässään kunnollista kysymysmerkkiäkään. Se ajatus kumpusi ainoastaan yhdestä suuren suuresta tunteesta: Rinkeli on niin hämmentyneen onnellinen elämäänsä tupsahtaneista ihanista ihmisistä, ettei vieläkään oikein osaa sijoittaa itseään joukkoon. 

Yhtään rapua en syönyt, paahtoleipä oli hyvää ja jälkiruoka sellaista, että opetan omankin miehen tekemään sitä.

ajatuksia · elämä · oma elämä · onnellisuus · perhe

Minä ja mun äiti.

Elina6 kommenttia
Se reissu oikeastaan alkoi retorisella kysymyksellä ai huomenna jo. Sillä olihan miltei itsestäänselvää, että olin valmis lähtemään äidin mukaan. Kuten aina ja minne vain. Sinä lauantaina taisin tosin esittää vielä ihan oikean tarkentavan kysymyksen että mikä pienen kotimaanmatkan agenda perimmiltään olikaan. Kuulin rimpsun suunnitelmia ja vaihtoehtoja, mutta ajattelin oikeastaan vain yhtä asiaa: vihdoin pääsen viettämään aikaa äidin kanssa. 
Yhdessä me olemme välillä vähän koheltajia.
Alkuperäisten suunnitelmienhan mukaan Peukun (auton) piti startata vasta tiistaina kohti Tamperetta, mutta erinäisten seikkojen vuoksi lähdimmekin matkaan jo sunnuntaina. Tästä syystä meillä oli kaksi huonetta varattuna eri hotelleista. Ja minä jo alkumetreillä taisin vähän stressata sitä, että muistan muistuttaa äitiä muistamaan sen toisen varauksen peruutuksen (muistin).

Viivästyi se matkaanlähtö sunnuntaina vähän senkin vuoksi, että kinasimme minun eteisessäni siitä, pärjäänkö yhdellä hameella yhden yön reissun vai en. Loppujen lopuksi äiti päätyi nauramaan sille, kun pakkasin pinkkiin reppuuni mukaan vain hammasharjan eväsrasiassa (folio oli loppu). Saan lähipäivinä kuulemma sponssina ihan oikean hammasharjakotelon. 
Ehdittiin ajaa ehkä juuri ja juuri puolisen tuntia, kun jo pysähdyimme pakolliselle kahvipaussille. Emme kai ihan olleet ehtineet Riihimäelle asti. Nää on näitä meidän omii juttuja, taisimme siinä todeta.
Matkalla pistäydyimme taidenäyttelyssä ja hörötimme taulujen hauvoille. Tuli niin meidän oma mieleen.
Tampereella saatoimme rikkoa useampaa kuin yhtä liikennesääntöä. Kun me oikeastaan tuijotimme vain minun puhelimeni Google Mapsia. Pääsimme kuitenkin perille ja minä ainakin jännitin koko matkan ainoastaan sitä, olisiko huoneessa tyynyjen päällä Marianneja (oli).
Ravintolassa äidin ruokatilaus unohdettiin kertoa kokille. Luulen sekoittaneeni tarjoilijaparan pään niin ja voisko tämän vielä vaihtaa -kysymyksillä. Olen kai äidiltä oppinut olemaan vaativa asiakas.

Illalla lähdimme hortoilemaan autolla veljeni luokse. Sain tietää, että kuulun niihin harvoihin, joilla silmäluomi kääntyy ympäri. Jos siis oikein yrittää taittaa. Veljeni oli kuulemma kokeillut kaksikymmentä vuotta sitten ja kertoi siitä vasta nyt. Että meidän perhe kyllä taitaa kokonaisuudessaan olla aika hassu.
Äiti kävi ostamassa Stockan Herkusta kaksi viipaletta valkohomejuustoa iltapalaksi. Se oli minusta hullunkurista.
Sitten me oikeastaan vain odotimme. Aamua ja hotelliaamupalaa (äiti mustaamakkaraa).
Aamiaisella tirskuimme vähän julkkiksille.

Seuraavat tunnit kulutimme ravaamalla paniikissa edestakaisin Hämeenkatua. Olimme nimittäin jo menossa ostamaan uusia puhelimia. Suureksi onneksi Soneran pisteellä lopulta selvisikin, että toimimattomien luurien ongelmat olivat ennemminkin linjoissa kuin meidän puhelimissamme. Saatamme – etenkin yhdessä – olla hiukan äkkipikaisia.
Koskikeskuksessa joimme smoothiet ja Pyynikillä maistoimme munkkia. Kinastelimme ihan vähän siitä, kun minä en uskaltanut tulla hissiin ja äiti taas ei näköalatornin huipulle.

Hämeenlinnaan löysimme muutaman mutkan kautta (ilman navigaattoria). Hämeen linnasta etsimme epätoivoisesti vessaa, mutta koko paikka oli täysin autio. Joten luovutimme (ei tapahdu usein).
Kotimatkalla jyrsimme riisikakkuja ja puhuimme syvällisiä. Elämästä ja onnellisuudesta.
Minä pienenä aina mietin, miten sääli on, jos en aikuisena voikaan enää touhuta äidin kanssa kaikenlaista. Olen nimittäin tottunut siihen. Että me kohellamme yhdessä. Mutta onneksi olen huomannut, että voinhan minä. Ihan samaan tapaan nyt kaksikymmentäkaksivuotiaanakin.


Ja nyt äidin kanssa sauvakävelylenkille.