On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.