ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Voin hyvin.

Mä muistan, kun multa kysyttiin näetkö sä mitään
En muista ihan tarkalleen, mitä vastasin. Varmaankin jotakin sentapaista kuin no joo-o ’muutamalla’ huutomerkillä. Hyvin kiukkuisesti tietenkin. Todellisuudessahan en nähnyt yhtikäs mitään. En aamun auringonsäteitä, kahvipurkin kivaa kylkeä tai hullunkurista pikkutyttöä. Oikeastaan moni vähän isompikin asia jäi minulta täysin noteeraamatta. Sillä keskityin niin täysin ajatusteni äärimmäisyyksiin. Käpristyin kokonaan sisäänpäin. Ei se silloin katso asioiden suuruutta tai tärkeyttä, kun kuta kuinkin koko elämä tuntuu merkityksettömältä. Näkemiseen vaaditaan edes pienen pieni kipinä.
Nykyisin en näe vain silloin kun eteeni tuodaan asioita, vaan hamuan myös itse kaikenmoista ilahtumisen arvoista. Haalin sisintäni koskettavaa koettavaa, sillä erilaisten tunteiden syntyminen sisälläni saa minut voimaan hyvin: tunnen olevani elossa. 
Minä voin hyvin. Todistin sen itselleni yhtäkkisesti tajuamalla, että ilahtuminen tapahtuu nykyisin kuin itsestään. Se on vähän kuin suklaanapin nappaaminen sitä tarjottaessa: ihan tosi, tosi herkkua, mutta vähintäänkin aivan yhtä normaalia. Se, että asioilla on merkitystä minulle, on itsessään jo ilahtumisen arvoista. Mutta lisäksi se, että tulen onnelliseksi mahtuessani englannin kurssille ja vastaanottaessani kymmenen halaava kaktus -hymiötä, saa minut oikeasti pohtimaan, kuinka hyvin asiat ovat. Sillä tiedän, etten vähänkään huolestuneena kykene oikeasti nauttimaan arjen pikkuisista. Tuntuu luonnolliselta hörähtää aamiaisella ystävän jutulle. Ja se taas tuntuu edelleen muistissa olevien väkinäisten vuosien jälkeen äärimmäisen hyvältä. 
Iloitsen jokapäiväisistä tofukuutioista.

Iloitsen ystävästä ja aamuista. Niistä kahdesta yhdessä. 

Iloitsen oikeasti mainoksista. Luen tylsinä hetkinä niitä aina.
Tällä hetkellä odotan todella paljon perjantaina alkavaa lyhykäistä lomaa. Tosin melkein yhtä paljon odotan myös luentojen alkamista yliopistolla. Eniten olen kuitenkin innoissani muutosta ja omasta kodista. Siltikin tunnistan itsessäni edelleen jälkiä ilottomasta ajasta. Ollakseni onnellinen en nykyisin tarvitse paljoakaan, en omia asuntoja tai lomamatkoja. En välttämättä enää sitäkään, että kaikki menisi suunnitellusti ja onnistuisi. Onnellinen elämä ei automaattisesti tarkoita minulle helppoutta tai yltäkylläisyyttä. Haastavaksi, miltei mahdottomaksi, koen elon, olon ja onnellisuuden sellaisissa tilanteissa, kun en saa ilolleni lainkaan vastakaikua. On esimerkiksi todella raskasta yrittää hymyillä toisen ollessa väsymyksestä ärtyisä, vaikka kovasti haluaisikin. Ilon ylläpito on toisinaan hiukan hataraa, ei suinkaan aina yhtä hattaraa. Siitä huolimatta, että jollain tapaa oman onnen kuuluukin kai olla itsenäinen, se väistämättä kietoutuu toisiin ihmisiin, etenkin läheisiin sellaisiin. Loppujen lopuksi tulen aina samaan johtopäätökseen: en minä voi olla riippuvainen toisista ja ruokkia itseäni toisilla.

Kerro vielä yks lähiaikojen ilonaihe?
Kylmät tofukuutiot ketsupilla. 
aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · ystävät

Miksi en tee tätä useammin?

”Tuntui hassulta, että aamun ensimmäinen askare oli farkkujen jalkaan kiskominen. Tuntui täysin väärältä aloittaa päivä muuten kuin kaurahiutaleiden kaatamisella kippoon. Se, että yritin sipaista vastaheränneisiin silmiin ripsaria, tuntui lähinnä hassulta. Yleensä kun koko kroppa saa heräillä rauhassa uuteen päivään kahvikupin äärellä. Siitä se tykkää, siihen se on tottunut. Pehmeä lasku päivään olikin viistoista minuuttia lähtöön.
Vielä oudommaksi aamu muuttui. Ohoi, missä olette! Aamurutiineja ei nimittäin näkynyt missään. Koko keho protestoi tyhjällä mahalla ovesta ulos lähtemistä. Se olisi varmasti huutanut hirvittävän kovaa, jos olisi osannut. Aika rumastikin, himskatti. Tyytyi se lopulta sitten vain murisemaan. Ja mitä nurinaa se olikaan! Aivan koko junamatkan kesti. Lyön vetoa, että herätti koko uinuvan vaunun. 
Tavallisesti pyrin syömään hyvin ennen kuin lähden matkaan. Tai minnekään. Just sen nurisevan murinan vuoksi. Olen kyllä monesti nälkäinen tullessani Helsingistä kotiin: uuvuttava, pitkä, kiireinen päivä painaa ja sitä rataa. Mutta Helsinkiin päin kiitävässä junassa istuminen tuntuikin ihan uudelta jutulta parin seikan vuoksi: oli nälkä ja oli aamu. Ennenkokematonta! Minulle. Kuin asiat olisivat olleet pahastikin nurinkurin. En nimittäin liikahda aamuisin ennen puuronkylläistä oloa. Siis ikinä paitsi just tuolloin. Katselin ohivilahtavaa Heurekaa tyhjin vatsoin, mutta uusin silmin.   
On tasan kaksi vaihtoehtoa – kaikki muu on ollut mahdotonta. Kesäaamuisin puoli kahdeksalta olen ollut joko kahvikuppi kourassa peiton alla tai töissä pesemässä kassahihnoja. Senpä vuoksi se, että löysin itseni heti päivän alkumetreillä seisomasta Kalevankadulla, tuntui jo muutoinkin erikoisesti alkaneen aamun päätteeksi vähän absurdilta. 
Ja johti ainoastaan yhteen päätelmään. Mä olen kesän aikana päässyt pahasti urautumaan meneillään olevaan elämäntilanteeseen.

Kuvasta ja seurasta kiitos Petralle ja Marissalle

Se, että pääsin eilen aloittamaan päivän Helsingissä aamupalalla kahden ystäväni kanssa sai oikeastaan päällimmäisenä aikaan olon miksi mä en tee tätä useammin.  
Istu valmiiseen aamiaispöytään. Naura sen äärellä. Niin ja kiusaa vähän verkkaisia aamuja. Sillä siltä se aina aluksi tuntuu ennen kuin taas tottuu. Pieneltä kiusimiselta ja pikkaisen vaikealta.

Suosittelen!

Terveisin,

Sis. Deli oli kiva mesta ja Alexander Stubbin kanssa oli kiva nautiskella soijajugurttia.

ajatuksia · ihana arki · onnellisuus

Yhdeksi suureksi ilmapiiriksi.

Olen salaa mielessäni ajatellut, että iloisena oleminen on aika rankkaa. Työtäkö se on? Oikein isoon iloon on sijoitettava voimavaroja, jotta siitä saisi ammennettua itselleen. Ilo vie mukanaan, mutta jättää jälkeensä uupumuksen. Suuri ilo on kuin mäen huippu, josta on joskus vähintäänkin hetkeksi laskeuduttava tavalliseen tasaisuuteen. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ilon tunteminen on kannattavaa: se parantaa elämänlaatua huomattavasti. Aika heikosti ilman sitä kai tulisi toimeen.
Muuten hei. Eihän mikään tunnu niin rankalta sitten, kun ymmärtää jakaa ponnistuksen jonkun kanssa. Kauppakassien kantaminen, mattojen tamppaaminen, perhepizzan syöminen. 
Iloisuuskin on helpompaa, kun tekee ja tuntee sitä toisen kanssa. 

Se, jonka kanssa jaan arjen.

Se, joka saa ihan aina iloiseksi. 

Se, jonka kanssa vietän eniten aikaa. 

Se, joka saa hymyilemään kilometrienkin takaa.
Jos yksin yrittää pitää yllä positiivista fiilistä ja lähetellä iloisia viboja, elämä muuttuu äärettömän rankaksi. Ihmisten omat ilot ikään kuin ruokkivat toinen toisiaan: yhdistyvät ja kasvavat yhdeksi suureksi ilmapiiriksi, joka pysyy yllä kuin itsestään. Helppoa, ei enää rankkaa. Sen vuoksi onkin kai tärkeää löytää omaan elämään ihmisiä (ja hauvoja), joiden seurassa on… kivaa. Tiedätkös, hyvä olla ja onnellinen olo. 
Olen iloinen, että voin tuntea iloa yhdessä elämäni ilojen kanssa.
onnellisuus · rakkaus · Ruoka · ruokavinkki

Kakku on meidän yhteinen juttu.

Kakku on jollain tapaa meidän yhteinen juttu.
Nuorina lukiolaisina. Me olimme vasta puhuneet muutamia kertoja Santun kanssa, ihan vain ohimennen tavanneet. Muistan aina, kuinka sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa tiedusteltiin tarkkaa osoitettani. Ja että olenko kotosalla. Ovikellon soidessa ja oven avattuani ihmetykseni oli suuri: tässä teille vähän kakkua. Täh. Minä (ja tuleva anoppi myös) sain palan vastapyöräytetystä kakusta, jonka Santtu oli kaverinsa kanssa leipaissut. En aivan tarkalleen muista, oliko minun palassani kuorrutettuna sydän – vai olisiko kuitenkin ollut tilanteeseen nähden vielä vähän liian rohkeaa. Suklaista kakku ainakin oli, Sacheria.
Siitä on nyt yli viisi vuotta, kun oveni taakse saapui kakkulähetys. Eilen leivoimme yhdessä taas täytekakkua. Santun bravuuria – ja alkaa se olla pian jo minunkin: mansikkakakkua. Meillä on tekemisessä selkeä työnjako: Santtu tekee pohjat ja vispaa kermavaahdon, minä täytän ja koristelen.
Kyseinen kakku on vaatimattomasti parasta mansikkatäytekakkua ja siihen liittyy oikein mukava tarinakin. Santtu eilen ehdotti että jos sä Elina tekisit blogiin kirjoituksen meidän kakusta. Joten kai minä voin paljastaa sen takana olevan tarinan.
Nuorena poikana Santtu oli kesäduunissa Wurstilla. Pakkaamassa lihaa ja valvomassa makkaroita. Töissä samaisessa paikassa oli myös eräs konkari, vuosikymmeniä makkaralinjastolla viettänyt heppu. Mutta hänpä oli sellainen heppu, joka runoili. Oli kirjoittanut runoistaan kirjankin. Siellä kirjasessa sivulla kolkytkahdeksan (kävin just tarkistamassa) oli kuitenkin muutakin kuin runorimpsuja. Oikea aarre. Nimittäin maailman parhaan mansikkatäytekakun ohje. Santtu sitten päätyi makkaralinjaston runoilijahepun, joka myöhemmin paljastui myös äärimmäisen taitavaksi leipuriksi, luokse väsäämään kakkua. Ja kaikki niksit ja opit Santtu painoi visusti mieleensä.
Nyt me leivomme yhdessä samalla reseptillä (ja nikseillä) kakkua kaikkiin perhejuhliimme. Olen minä joskus niitä runojakin kirjasta lukenut. Ovat aika kivoja. Mutta kyllä ehdoton aarre on tuo resepti.

Olen meidän parisuhteemme aikana oppinut, että paras kakkupohja syntyy aivan ehdottomasti perunajauhoista, kakku kostutetaan aina juhlia edeltävänä päivänä, kakun sivut leikataan hieman vinottain, kansi suljetaan aprikoosihillolla ja myös leipomisessa voi käyttää työmaan mittanauhaa (leipovan rakennusinsinöörin mielestä).
aitous · itsetutkiskelu · onnellisuus

Työtä onnen eteen.


Kyselen päivän tapahtumista, olen kiinnostunut toisen olotilasta ja ehdotan yhteistä tekemistä. Vaikka olenkin äärettömän väsähtänyt ja tahtoisin istua sohvannurkassa yksin suu supussa. Sillä tiedän tekeväni hyvää meille molemmille sivuuttaessani oman väsymykseni –  edes jokatoinen kerta.

Pakotan katseeni aineistoon, suljen ulkomaailman tietoisuudestani ja etenen rivi riviltä yrittäen painaa asiat yhä uudelleen mieleeni. Vaikka tunnenkin toisinaan huonoa omaatuntoa liiallisesta omistautumisesta ja lähes ympärivuorokautisesta pänttäämisestä. Sillä tiedän onnistuttuani tyytyväisen olon olevan kaiken puurtamisen väärti ja näkyvän myös ulospäin.

Vinksautan hymyn naamalle, naurahdankin ehkä, nyökkään ja yritän näyttää nauttivani hetkestä. Vaikka todellisuudessa olenkin hieman alakuloinen, eivätkä silmäni todellakaan ole tuikkineet aamusta asti. Sillä tiedän mielialani aivan oikeasti siten pikkuhiljaa kohenevan ja ennen kaikkea ystäväni ansaitsevan enemmän kuin vain puolittaisen huomioni.

Myönnyn, sanon sen mainiosti sopivan ja olevan ideana loistava, aivan omaa luokkaansa. Vaikka mielessäni olenkin kaavaillut muuta, visioinut valmiiksi aivan toista. Sillä tiedän kaiken menevän sutjakkaammin näin ja kykeneväni olemaan onnellinen tässä hetkessä myös hivenen pettyneenä. 

Ihan ehta ja aito Elina ilman mitään ehostuksia. #ehtaaitoitseni
Lyön vetoa, että joku ajattelee mikä feikki. Tosin lyön vetoa samalla myös siitä, että todella moni toimii kuten yllä: tekee toisin kuin syvällä omassa mielessä ehkä huvittaisi. Mietitäänpäs uudemman kerran, onko toiminta todellakin kaksinaamaista? Joku viisas osaisi kai kuvailla sen olevan toisen huomioonottamista ja omasta navasta irtautumista. Epäitsekkyyttä. Ja sitten yhtä lailla elämää, joka ei aina valitettavasti voi olla kivaa. Velvollisuudentuntoa. Minä olen ajatellut, että se voisi olla myös pidemmällä tähtäimellä (oman ja toisen) onnen eteen tehtävää työtä – onnikaan ei aina vain ilmesty tyhjästä. Koska uskon onnen kiertävän ja toisen syntyvän onnen väistämättä törmäävän myös sen aikaansaajaan, minuun. Vastaavasti uskon minun onneni leviävän toisiin. Lisäksi uskon onnea syntyvän myös positiivisten tunteiden vastakohdista, ihan tyhmästä ja inhottavasta. 
Kuin investoisi ja sijoittaisi. Tiedättehän. Tiedätte varmaan,  vaikka minä henkilökohtaisesti en niistä aivan hirveästi ymmärräkään. 
itsetutkiskelu · onnellisuus · syvällistä

Millaiseksi olet kypsynyt?

Kuin raakileesta
ihan oikeaksi omenaksi.
Minä olen kypsynyt.
Luotaantyöntävästä
punaiseksi ja makeaksi.
Valmiiksi.
Haukkaajaksi.

Haukattavaksi.
Elämä saa puraista,
minusta riittää monelle:
vastoinkäymisille
ja onnenhetkille.
Kuin Valkea Kuulas,
raikas, mutta
riittävän happoinen.

Tismalleen
tämän vuoden
kesäomena.
Vihdoin täysin
kypsä
elämälle.

Mennään eteenpäin.
Mieleni tekisi
tipahtaa oksalta
ja sanoa:
yhdessä kohti
vaikka sitä kompostia.





















Tunnen olevani vihdoin riittävän kaikkea. 
Varttunut. Peloton. Ainakin.

ajatuksia · elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tää kuvaa niinku elämää ja sen löytämistä.

On se kuin istuisi keskellä metsää. Mutta ei vain mitä tahansa metsää, vaan keskellä omaa kotimetsää. Metsän keskellä istuminen on ihmettelemistä: ympärilläsi on meneillään jos jonkinmoista katseltavaa kaikesta tuttuudesta huolimatta. Paljon pientä tapahtuu ohikiitävässäkin hetkessä, jatkuvasti. Koska kerrankin et pysty paeta oleellisinta, tätä hetkeä ja näitä tuntemuksia, näet myös tuon kaiken pienen. Metsä syntyy osin muurahaisista ja havunneulasista, suuremmista männynkävyistä ja sitten siitä kaikesta valtavasta. Katseesi kiertäessä nenäsi haistaa kuusen pihkaa ja kätesi koskettaa sammaloitunutta kiveä – aistit ainoastaan metsää. Ainakin hetken metsä on todellisuutesi ja todellisuutesi ympäröi sinua. Ymmärrät, kuinka lähelle katsotaan ja siitä ammennetaan – kuin puikkelehtivasta purosta kämmenillä hieman juotavaa. Se sammuttaa janon ja täyttää pakolliset tarpeet, mutta halutessasi metsä voi olla jotain paljon enemmänkin. Enää tahmea mahla ei pidä sinua väkisin kiinni puussa, haluat itse olla sitä aivan liki. Älä pelästy, sillä keskellä metsää istumiseen liittyy oleellisesti pöllämystyminen: kuin pieni heitettynä keskelle suurta. Mutta koska kyse on ikioman kotimetsäsi kannosta, jokaista aistimusta, tuntemusta ja uutukaista verhoaa turvallisuus. Syntynyt keveyskään ei saa olo niin abstraktiksi, ettetkö tietäisi täysin ja joka hetki sijaintiasi. Et tarvitse polkua löytääksesi halutessasi perille, vaan ainoastaan varpujen kosketuksen nilkoissasi.

Siis se keskellä elämää istuminen.

Minä tajusin keskellä elävää elämää istumisen olevan kuin keskellä metsää istuminen istuessani keskellä hevosen selkää. 
onnellisuus · rakkaus

Yhteensopiva.

Mistä tietää, että sopii toisen kanssa yhteen?
Uno. Minä rakastan juuston kuivahtaneita kohtia. Just niistä samoja, joita toinen inhoaa. Kun toinen höylää siivut tieltä pois, minä pistän ne roskakorin sijaan suuhun. Yhteispeli toimii moitteettomasti.
Dos. Kaks metriä ja sitten sataseiskytä senttiä. Aivan optimaalinen kolkyt senttiä eroa. Sovin kainaloon just enkä melkein.
Tres. En edes pyytänyt. Silti meillä soi siivousmusiikkina Hölmö rakkaus. Usein ja repeatillä. 
Cuatro. Tulta ja tappuraa. Välillä. Ettei kävisi arki liian tasaiseksi.
Sen tietää arjen pienistä asioista.
Te amo.
aitous · itsetutkiskelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka opettelee hidastamaan.

Kuinka kiireen taltuttaa? Mistä sisäisen rauhan löytää? Miten suorittamisesta irti päästää?
Eli kuinka opettelen (edelleenkin) olemaan tyttö, joka näkee tämän hetken ja joka ei kulje aikaa edellä.
Ensimmäiseksi. Selvittämättömät asiat nostavat omassa pääkopassani kierroksia ja painavat nastan lautaan. Tiedätkö sellaisen tunteen kuin äh-äh-äh. Se on juuri sitä. Alitajunnan äheltämistä ja vaikeroimista. Sisäisen rauhan löytäminen edellyttää mielestäni myös omaan mieleen syntyvien solmujen selvittämisen opettelua sekä niiden tunnistamista. Sillä joskus asiat kaihertavat mieltä ja luovat levottomuutta, vaikka niitä ei oikeastaan edes tiedosta – syntyvän rauhattoman olon vain tuntee. Olen aina ajatellut tämän olevan ikään kuin pohja kaikelle: itselle on osattava selittää tunteita.
Toiseksi, edelliseen liittyen. Olen opetellut tunnistamaan tuntemukset sisälläni ja jollain tapaa puhumaan niistä itselleni. Ihan vain kahdenkeskisesti, äänettömästi, mutta suoraan, selkeästi sanoilla. Kiireen ja ajan edellä elämisen kitkemiseksi olen käyttänyt myös mielikuvaharjoituksia. Esimerkiksi nälän iskiessä sisälläni tamppaa lähes hysteerinen tahti. Murisevasta mahasta huolimatta en kuitenkaan halua hypätä niiden hetkien yli, kun matkaan kohti parempaa (kylläistä) oloa, esimerkiksi kotiin töistä pyöräillessäni. Sehän olisi suoranaista haaskaamista! Silloin istunkin myös ajatuksissani satulan selkään ja keskityn meneillään olevaan hetkeen: okei, minulla on nälkä ja siitä johtuva kiire, asia selvä, mutta nyt minä poljen polkupyörää.
Kolmanneksi. Olen ymmärtänyt, ettei minun pidä katsoa kehoani samalla tapaa kuin esineitä. Tai edes asioita. Sillä kehoni ei ole täydellisyyttä tavoitellen hiottu veistos, vaikkakin tarkkaan harkittu kyllä. Kun katson asioita ja esineitä ympärilläni, vaikkapa eteisen pöydän koristetta, tiedän tarkalleen, miellyttääkö se minua: sen muodot, linjat, tasapainotus, värit. Se on silmissäni joko täydellinen tai sitten siinä mättää jokin. Lapsesta asti ajattelin, että omaa kehoa katsotaan samaan tapaan. Kukka-asetelma voi olla täydellinen. Juustokakku voi olla aivan täydellinen. Mutta minä olen minä. Kehoni on ennen kaikkea kotini – ja henkilökohtaisesti pidän enemmän kotoisasta sisustuksesta kuin katalogien valkoisesta tusinasta. Täydellisyyden sijaan tavoittelen tänään aitoa minää. Se luo uskomatonta rauhaa.
Neljänneksi. Toisinaan tunnistan tarpeen juosta päin seinää pysähtyäkseni. Toisin sanoen väkisin pysähtyminen on suhteellisen yksinkertainen tapa saada rauhasta hentoinen ote ja löytää ensikosketus. Tuo seinä voi olla hetkellinen sairaus, lenssukin riittää, tai jokin muu niin suuri, että se kykenee jyräämään tieltään tottumuksen eli kokoaikaisen kaahottamisen.
Viidenneksi. Pyrin tunnistamaan suorittamisen muodot. Missä minä toteutan tarvetta edetä kuin höyryjuna? Millaisissa tilanteissa minulla on tapana jyrätä elämän pieniä asioita tieltäni? Minulle esimerkiksi yksi ratkaiseva tekijä oli jättää kova treenaaminen salilla päivistäni pois – ainakin toistaiseksi. Koska olen joko-tai-tyyppi, en osaa vähän vain höntsäillä. Vaikka sitäkin olen harjoitellut. Tunnistettuani omia suorittamisen muotojani päätös muutoksesta oli helppo – toteutus taas ei sitten niinkään.
Kuudenneksi. Lähes kaikki lähtee tahdosta. Minä luon monelle (haastavalle) asialle pohjan yksinkertaisesti tahdosta. Hyvinvoinnin vuoksi oli pakko p y s ä h t y ä. Tahdoin – ja tahdon edelleen – voida yhä paremmin ja löytää rauhaa jokapäiväiseen elämääni. Se, että päättää jotakin, on loistava alku.
Seitsemänneksi. Koska aloilleen pysähtyminen on ja tuntuu olevan niin hankalaa (monellekin), onnistuakseni opettelin hyväksymään sen, että muutoksen yrittäminen synnyttää negatiivisia tunteita. Niitä kohdatessa on kuitenkin vain jatkettava eteenpäin, ei antaa pelästyksen käännyttää ympäri tulosuuntaan. Vaikka vihastuttaisi ja ahdistaisi. Kuinkakohan monet riidat tämänkin katon alla on riidelty eri aikaan tikittävien sisäisten kellojen vuoksi: itse olen aikapäiviä sitten jo mennyt, kun Santtu vasta suunnittelee liikahtamista.
Kahdeksanneksi. Muistutan välillä itseäni, että kiireeseen tottuu helposti. Salakavalasti. Helpottavaa on kuitenkin se, että myös rauhallisempaan eloon tottuu. Hyvinkin nopeasti, kun ensin ymmärtää koko homman jujun. 

Näillä (toivotuilla) vinkeillä rauhalliseen keskikesän juhlaan! 

oma elämä · onnellisuus · treeni

Välimatkaa urheiluun.

Joitakin elämän faktoja on mahdoton kiertää. Yksi tällainen on se, että minä olen äärimmäisen vihkiytyvää ihmistyyppiä: tiedättekö, vihkiydyn aina kerrallaan yhden asian kanssa. Toisin sanoen omistaudun täysin. Pienempänä vanukaspurkkien kansille, näin aikusena taas ehkä vähän toisenlaisille asioille. 
Niin, kuten urheilulle.
Lähiaikoina olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan välimatkaa liikuntaan. Erityisesti salilla treenaamiseen. Itse asiassa en ole touhunnut lihastenkasvatusta sitten helmikuun: vain satunnaisesti duunannut vatsoja ja punnerruksia ja muuta pientä harmitonta. Sen kaiken olen tehnyt tarkoituksellisesti – ehkä osin keveämpää oloa tavoitellakseni ja osin juuri välimatkaa saadakseni. Mutta koska en ole lenkillekään päässyt useampaan kuukauteen, liikunnan jääminen taka-alalle on tapahtunut osin myös vahingossa. Olen käynyt kuntopyöräilemässä aamuisin. Ja arvatkaa, siinä se! En ole enää hengittänyt fittiä elämää sisuksiini eli stressannut proteiininsaanneista ja toivonut päivien alkumetreillä onnistuneita treenejä. 
Koko kapasiteetistani on jäänyt hurjasti vapaaksi kaikelle muulle elämän kivalle. 

En voi kuitenkaan sanoa käyväni tekemässä pakollisen pahan pois alta aamuisin kuntopyörän selässä. Ehei. Sillä rakastan edelleen aivan yhtä paljon kuin ennen hikikarpaloita otsalla ja keksin edelleen ainakin tsiljoona syytä, miksi kannattaa urheilla. Terveys, mieliala, nautinto ja mitä näitä nyt on. Toisinaan on siitäkin huolimatta hyvä tarkastella omaa eloa uudenlaisista ulottuvuuksista. Omistautuminen kun vie valtavasti voimavaroja ja väkisinkin sitä yhdelle kumartaessa pyllistää  aina jollekin toiselle. Ja niin.  Nyt olen vain päättänyt kurkata vaihteeksi sinne takaliston puolelle. Josko siellä piilottelisi jotakin mielenkiintoista.
Tällä hetkellä haaveilen isojen lihasten sijaan kokemuksista, mahdollisesti juurikin urheilun muodossa. Vielä tämän kuun aikana on tarkoitus mennä kokeilemaan seikkailupuistoa ja valjailla yläilmoissa killumista. Salin peileistä oman kuvani tuijottamisen sijaan tahtoisin joogata yön jäljiltä vielä kostealla nurmella auringon vasta noustessa. 
Sitten on tietysti se kaikki muu, joka ei liity lainkaan urheiluun.
Tietynlaisen roolin – tai elämäntyylin – toteuttaminen on toki antoisaa ja turvallistakin, sillä se osoittaa aika selkeästi oman paikan maankamaralla. Vähintääkin suuntaa-antavia raameja elämään. On esimerkiksi salimisuja ja viimeisimmän muodin mukaan sonnustautuvia leidejä. Mutta mitä sitten, jos jokin päivä se yksi sunnuntai viikossa kulahtaneissa verkkareissa ei enää riitä? Kun ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan huisin hyvin pukeutuvana, voi uusien tuulien puhaltaessa olla raskasta yrittää astua ulos niin sanotusta roolista, siihen asti toteutetusta elämäntyylistä. Vaikka ei olisikaan missään vaiheessa luokitellut itseään muuksi kuin vain tavalliseksi minäksi, mielikuvien syntymistä on mahdoton estää. Niin no, kuuntele, en mä enää ole niin käynyt nakkelemassa rautaa salilla.
Järkevintä on kai yrittää brändätä itsensä ihan vain omaksi itseksi. No vaikka Elinaksi, jolle ihan mikä suunta vain ihan milloin vain on mahdollista.
Olen huomannut, että on oikeastaan aika keveää hoidella välillä liikuntaa vähän vain vasurilla ja siten saada uutta sisältöä elämään. Välimatka treenaamiseen on mahdollistanut uusista asioista innostumisen, kun jaksamista ja aikaa vapautuu. 
Kuten hauvavauvakuumeeseen ja kauan kammoksumiini farkkuihin.