Kategoria: onnellisuus

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

ElinaKommentoi

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · opiskelu

Ajatuksia (kandityön) papereille.

ElinaKommentoi

Ihan äskettäin akateemisen kirjoittamisen opettaja kertoi kaikenmoista. Mulla meni aika paljon ohi korvien. Oli kai aika tietoista se kuulemisen väliin jättäminen. Mä olen nimittäin todella huono käyttämään mitään tomaattitekniikoita tai kymmenen minan kirjoitusoksennuksia; oikeasti vain hermostun sellaisista apuvälineiksi tarkoitetuista harjoituksista. Mieluummin mä väkrään ihan itse ja otan vastaan konkreettisia apuja. Että mihin lähdeviittaus kuuluu laittaa ja miten mä saan itseni pysymään asiatyylissä kaikesta kuivakkuuden tunteesta huolimatta.

”Vaikeinta on saada ajatus kirjoitetuksi paperille.”

Tismalleen. Täysinhän niin! Sen lausahduksen mä satuin kuulemaan, vaikka mun ajatukset harhailivatkin aika kaukana mistään akateemiseen liittyvästäkään.

Ennen kaikkea mä haluaisin tällä hetkellä osata kertoa itselleni, mitä on tapahtunut viime viikkoina näinä lukuisina yksinäisinä tunteina. Se liittyy osin oivaltamiseen ja onnellisuuteen, itse asiassa onnellisuuden oivaltamiseen elämässä. Mun ymmärtääkseni. Kai. Kun mä ajattelen pääni sisällä, että jotakin on ihan varmasti tapahtunut – tunnenhan mä sen. Määrittely sanoilla ei vain aivan täysin luonnistu. Osaan kertoa, että mussa ei ole enää älytöntä määrää mutkia ja että olotila tuntuu elämää kohtaan vastaanottavaisemmalta. Voisin mä heittää tähän kohtaan taas, että vapautuneemmaltakin. Ei haittaa, vaikka joku katsoo pitkään tai arvostelee äänettömästi, koska vapautunut fiilis tuntuu myös itsetunnossa. Veikkaan, että vallitseva tunne on samankaltainen kuin ensimmäistä kertaa suullisesta esitelmästä nauttiessa; aika suuret ovet avautuvat. Arvelen, koska enhän mä tiedä. Mun rennot esitelmät ovat vielä edessäpäin.

Kuitenkin siinä se. Ei tule ulos määritellympää kuvausta tapahtuneesta.

blogi620

Eilenkin mulla oli sama tunne meneillään. Sellainen leijaileva lumihiutale -olo. Silloin on melkein kaikkein antoisinta pohtia oman elämän asioita, sillä kaikki kulkee kuin itsestään positiivisen suodattimen kautta. Mä tajusin eilen muun muassa, että mun pitää vaan itse uskaltaa olla ystävä. Tosi hyvä ystävä. Kaveri. Vaikka tuttu. Itse asiassa todella moni juttu saattaa elämässä olla kiinni siitä, olenko mä koko ajan varautuneena varpaillani.

No joo. Vaikka mä en tänään oikein innostunut tomaattitekniikoista, toivon silti löytäväni vikkelästi sopivan kandiaiheen itselleni. Ötököitä tai jotain lihaa. Veikkaan, että aika montaa mun valitsema aihepiiri yllättää. Niin mua itseänikin ja olisin jopa halunnut innostua jostain muunlaisesta. Minkäs teet.

Sitten mä toivon myös, että mä todellakin saan jatkossa niitä ajatuksia (kandityön) papereille. Mä haluaisin meinaa täyttää tekstillä kokonaisen nipun.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

ElinaKommentoi

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

ElinaKommentoi
Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.
aitous · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Kävellen.

ElinaKommentoi
Päätin, että kävelen niin kauan kunnes saavutan sen.
Saavutan määränpäättömän, joka on tavoitettavissa.
Askelten on hyvä olla väliin muutakin kuin kuljettamista.
Se laittoivat minut kävelemään yli viisareiden yhden kokonaisen pyörähdyksen.
Aika oli yhtä toissijaista kuin reittikin.
Ajatuksena oli, että kävelen vain niin kauan kunnes saavutan.
Yhtä aikaa rohkeuden, innostumisen, onnellisuuden  ja inspiraation.
Kaikenlaisten positiivisten tunteiden pyörteen.
Sen, joka saa unohtamaan kaiken epäolennaisen ympärillä.
Kutsun sitä pilkahdukseksi, vaikka se voisi yhtä hyvin olla läikähdys.
Ja kun sain sen kouraan rehellisesti houkuttelematta, se pysyi mukana puristamatta.
Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma tapansa saavuttaa pilkahdus. Toiset puhuvat itselleen pilkahduksen toistelemalla ehkä juuri rohkeuteen kannustavia lausahduksia. Toiset taas tarvitsevat syvän hiljaisuuden ja aloilleen rauhoittumisen – lisäksi ehkä katon, jota tuijotella tunti kaupalla. Tapoja on monia. Minä itse tulen hulluksi paikoillaan olemalla, vaikka tosin liian rankka fyysinen ponnistelu ei jätä tilaa tilanteen ulkopuolisille ajatuksille. Kävelyyn on hyvä kanavoida tuntemukset; toivon aina ylämäen sattuvan sisuuntumisen paikkeille. Korvat suojaan ulkomaailmalta kuulokkeilla ja silmät syvälle vedetyllä lippalakilla. Itse asiassa ulkoilman tuoksu auttaa minua tavoitteessa. Tavoitteeni on, etten liiemmin tiedosta jalkojani. Silloin pilkahdus on nimittäin korkeintaan korttelin päässä.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Ajatustyhjennys.

ElinaKommentoi
”Välillä kun mä yritän kirjoittaa, mun päässä tuntuu olevan ihan liikaa tavaraa. Vaikka mun suu suodattaa aika hyvin sitä, mitä päästää ääneen ulos, niin mun ajatuksista ei voi kyllä sanoa samaa.”
Ensiksikin. Kolmen viikon tiivis symbioosi mikrobien kanssa tuli päätökseen. Oma lopputulemani on seuraava: ymmärrän nyt, mikä bakteerien kanssa kaveeraamisessa kiehtoo. Mikroskoopin okulaareista aukeaa ihan oma maailma. Sellainen, joka kohtuullisen helposti voisi viedä minutkin mukanaan, jos niin antaisin tapahtua. Olin ylpeä ensimmäisestä itse eristämästäni ja kasvattamastani bakteerista. Huolet unohtuivat aina neljäksi tunniksi kerrallaan, kun vedin valkoisen labratakin päälle.
Toiseksi. Samaisen kolmen viikon aikana olen pohtinut paljon myös intohimoa. Miten paljon aito sellainen täyttää ihmistä! Jos reilun kymmenen vuoden jälkeen jaksaa kertoa yhäkin innostuneena asioista, joita on jauhanut varmasti yli sallittavuuden rajan, ei voi kuin ajatella ”kunpa itsekin joku päivä pystyisin samankaltaiseen omistautumiseen”.
Kolmanneksi. Olen joutunut myös raskaiden asioiden kanssa nenäkkäin eikä ohi paineleminen ole onnistunut edes öisin ajatuksen tasolla. Eniten tilanteessa on hämmentänyt se, että ainaisen huolestumisen sijaan olen ollut vain yksinkertaisen surullinen. 
Neljänneksi. Ystävyyssuhteet ja niiden tila ovat olleet välillä vahvastikin ajatuksissani. Olen mieltänyt aina, että syvyys kahden ihmisen välillä syntyy pääasiassa vain herkkien asioiden jakamisesta, sellaisista niin kuuluisista syvällisistä keskusteluista. Että tarvitaan äärettömästi jaettuja tunteita ja ääripääolotiloja. Sen vuoksi on ollut mahtavaa huomata, kuinka ystävyyssuhde on tiivistynyt yhdessä asioita tekemällä ja arkisesta höpöttämällä.  
Viidenneksi. Olen jokaisella lenkkikerralla pysähtynyt nappaamaan kuvan puna-keltaisista vaahteranlehdistä. En usko, että niitä voi olla puhelimen muistikortilla liikaa. Tuntuu hurjalta, että huomenna on jo lokakuu, vaikka en ole vieläkään saanut aikaiseksi kaivaa laatikosta kaulahuivia.
Kuudenneksi. Istuin eräs ilta viluissani kalliolla katselemassa veden liplatusta. Luonnon äärellä pääsee ihmisyyden äärelle aivan eri tavalla kuin neljän seinän sisällä kovasti pohtimalla. Sitä jollain tapaa tajuaa aina aivan uudella tavalla elämän yksinkertaisen idean ja siten myös helppouden. Tällaiselle, jonka mielestä elo tuntuu ehkä liiankin usein monimutkaiselta ja haastavalta, luonnossa oleilu on kuin lämmin halaus tai pari lohdutuksen sanaa.

 

”Yllättävän usein ajatuksien listaaminen kuitenkin auttaa ruuhkaan päässä.”

aitous · ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Murheeton muutos.

ElinaKommentoi
Tiedätkö, käväisi tässä taannoin ja ihan erityisesti tänään aamulla mielessä. Että eikö oikeastaan ole itsekästäkin roolittaa itsensä elämässään loputtomien murheiden kantajaksi?
Turhitta murheitta pystyisin olemaan parempi. Enkä vain parempi minän roolissani. Voisin olla loistava tyttöystävä, tytär tai pelkkä ystävä, koulukaveri, tuttava tai tuntemattomaan törmääjä. 
Sitä minä itseltäni kysyisin. Siis sellaista, että minkälaista järkeä olisikaan tuhlata aikaa turhan taakan alla? Aika järjettömyydellä täyteen pumpattua järkeä olisi olla tarjoamatta itsestäni murhe-vapaita puolia toisille. Sillä antaessani itsestäni muille parannan samalla myös omaa elämänlaatuani. 
Olen miettinyt jo jonkin aikaa, miksi elämä tällä hetkellä tuntuu hyvin paljon siltä kuin kuuluukin eli toisin sanoen siltä kuin kymmenvuotiaana. Niin tuntuu, että kuuluu tuntua tältä, vaikka elämään kuuluukin paljon kaikenlaista muuta, kuten esimerkiksi vastuu, kuin nuoruudessa. Eilen ruokakaupassa keksin ainakin osan vastauksesta.
Aloin höröttää, vaikka piti vähän mököttää. 
Nauran spontaanisti. Tunnen itseni vapautuneemmaksi. En pysty enää jokainen kerta pidättelemään hauskoja ajatuksia. Onni saa aikaan useammin hymyn. Kaikki se tarkoittaa kai sitä, ettei turha murheellisuus enää kovin muserra alleen. Niin iso muutos voi syntyä yhden ainoan ajatuksen sisäistämisestä: kanniskelee murheita vasta, kun ne oikeasti painavat ja sittenkin jakaa taakan toisen kanssa.
ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · liikunta · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Oman itseni ohjelmistopäivitys.

Elina4 kommenttia
Sitä sanotaan ehkä puhdistautumiseksi. Kai kiireisten päivien tuoman epämukavuuden karistamiseksi. Tai omasta itsestä taas kiinni nappaamiseksi. Levollisuuden löytämiseksi. Ja sisimmän äärelle palaamiseksi. 
Minulle se tapahtui Nuuksion poluilla. Juoksin. Maisemat vaihtuivat ja minä vain juoksin. Juoksin, vaikka ajatukset jäivät jälkeen – pitkospuille, mäennyppylöille, milloin minnekin. Jatkoin ja keskityin katsomaan jalkoihini. Hengästyin nousuissa ja kolmensadankolmenkymmenennen portaan askelman kohdalla jalkaakin jo painoi. Jatkoin siltikin juoksua. Koska eteneminen auttoi tajuamaan seuraavia asioita: kuinka luulen miettiväni paljonkin, vaikka tosiasiassa pyörittelen vain samoja tuttuja, kuinka vapauden tunteminen tukehtuu lopulta toistoihin, kuinka arki tuppaa erkaannuttamaan minut itsestäni, kuinka minä loppujen lopuksi olen ainoa, joka määrittelee minut itseni ja kuinka selvitettävissä olevista murheista pitäisi itse asiassa osata olla onnellinen.
Kokemukseen liittyi vahvasti metsän tuoksu, joka jokainen kerta tuo mieleeni lapsuuden vuodet. Kokemus tarvitsi syntyäkseen aikaa ja vahvistuakseen riittävän monta metsässä vietettyä tuntia. Se vaati jälkeenpäin ulkoilmasta raukean olon ja punakat posket. 
Tuntui siltä, että muutuin jälleen ihan oikeaksi ihmiseksi enkä ollut enää vain erinäisten elämän asioiden turruttama olento.
En oikeasti osaa tarkoin määritellä, mistä näillä sanoilla kerron. Ehkä jostakin sellaisesta, johon liittyy etäisesti savuavat tuoksutikut, meditaatioasennot ja voimaäännähdykset. Tai hypnoosit, transsitilat ja sielunmatkat. Kaikkein luultavimmin koetan kai kuitenkin kirjoittaa sellaisesta, jonka ymmärtää vasta kokemalla.
Taisin tehdä oman itseni ohjelmistopäivityksen. Miten sinä teet sen?
ajatuksia · itsetutkiskelu · kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tulevaisuus

Junassa oli elämäntarina.

ElinaKommentoi
Mä istuin pitkästä aikaa junassa. Ikkunasta ulos tuijotellessani mä pohdin, eikö se maataviistävään hameeseen pukeutunut rouva tajunnut, kuinka kuuluvasti puhelimeensa puhui ja kuinka kaikki kanssamatkustajat yrittivät minun tapaani parhaansa mukaan pälyillä hivenen nolostuneina poispäin. Kun ei ole kovinkaan helppoa kuunnella tuntemattoman ihmisen avautumista tukalasta tilanteesta: Kela-jutuista, työkkäristä ja katon menettämisestä pään päältä. Vähän kuin väärät korvat olisivat kuulemassa.
Tikkurilan kohdalla mä mietin sitäkin vaihtoehtoa, oliko rouvan toiminnassa kuitenkin hivenen tahallisuuttakin. Siitä kaikesta sympaattisesta tahattomuuden tuulahduksesta huolimatta. Olo oli kuin olisin lukemassa naistenlehdestä raadollista tositarinaa toisenlaisesta elämästä samalla saaden pikkuruisen napautuksen siitä, kuinka onnekkaassa asemassa mä itse tälläkin hetkellä olen. On nimittäin kattoa, koulupaikkaa ja muutakin kuin kaurahiutaleita. Kun kuuntelin juuri ennen Pasilan pysäkkiä juttua laskujen maksuvaikeuksista, tuntui oudolta istua kuulemassa sitä uusi takki päällä. Vaikka en mäkään ole saanut mitään ilmaiseksi, kolkutteli huono omatunto siltikin jostakin syystä mun olkapäälläni.
Elämä tuosta tähän ja tästä eteenpäin.
Rouva jäi pois ja vei murheensa mukanaan, mutta jätti jälkeensä paljon ajatuksia päähäni. Kyllä mua aina välillä ihan käsittämättömällä tavalla hirvittää, tuleeko mun elämästä mitä tai mitään. Ja millaista siitä pitäisi oikeastaan edes tulla? Olen mä ylpeä, että mun elämä on nyt jo vaikka mitä eikä multa ole koskaan puuttunut sinänsä yritystä tehdä mun elämälle toimenpiteitä, mutta siltikin mä ihan oikeasti jo mietin repliikkejä valmiiksi tuleviin työhaastatteluihin, kun sitten joidenkin vuosien päästä toivottavasti valmistun ja siirryn työelämään. Että en vaan mokaisi. Että mun elämä jatkaisi eteenpäin rullaamista sittenkin.
Erinäisiin tilanteisiin on helppo ajautua. Niihin huonoihinkin. Suoranainen ajautuminen on mulle ehkä hivenen vierasta, mutta sellaisesta olen kuullut puhuttavan. Mä olen niin kova tyttö kontrolloimaan, suunnittelemaan ja harkitsemaan päätöksiä, että mieluummin en jättäisi sattumalle suurtakaan osaa. Mikä läheskään aina ei tosin tue etenemistäni tai ole positiivinen asia. Itse asiassa joskus mä vain haluaisin ajelehtia jonkun syliin ilman kartasta luettua reittiä. 
Kun mä saavuin rautatieasemalle Helsinkiin, toivoin, että se elämäänsä junassa jakanut rouva löytäisi tuen avulla suunnitelmallisen reitin valoisampaan elämänvaiheeseen. Hän sai sinä aamupäivänä varmasti monen ajatukset liikkeelle.
ajatuksia · elämänasenne · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Pellin isoin pulla mulle.

ElinaKommentoi
Elämäniloa on se, että valitsee pellin suurimman korvapuustin.
Ei siksi, että valinta toi valtavasti iloa lapsena, vaan sen vuoksi, että valinnan tuoma ilo on aivan yhtä oleellinen aikuisenakin. Taito on helppo huomaamatta unohtaa eikä se välttämättä palaa samaan tapaan kuin pyörällä ajo. Siis sillä tavoin vähitellen itsestään, kun ryhtyy jälleen tekemään. Mutta jos alkaa taas valitsemaan asioita samaan tapaan kuin nuorempana, saattaa ajatuksen ”ihan kuin pullan koolla tai yöpuvun poikkiraitojen tiheydellä olisi yhtään mitään väliä” sisältö itse asiassa muuttua relevantiksi – pullan koolla on ihan oikeasti väliä, sillä iso tuo monta haukkausta enemmän iloa. 
Valitsemisen taito on lapsuuden jälkeen oikeasti aika haastavaa puuhaa. Moni osaa valita oikean uran ja sanat, punnita valintoja ja analysoida niitä, vaikka samalla yksi valitsemisen osa-alue jää täysin huomiotta: valkkailu. Kiireisen päivän jälkeen ei ole sama valitseeko kaupassa mansikan vai banaanin makuisen jogurtin. Sen sijaan täytyy osata valkata joko mansikan tai banaanin makuinen jogurtti. Valkkaus korostaa kai sitä, että valinnalla on aina väliä. Ja se seikka, että ihan kaikista pienimmilläkin arkipäivän asioilla on väliä, tuo elämään juurikin iloa – lisäksi myös sisältöä ja väriä.
Oli minullakin aikani, kun en kyennyt näkemään lähes minkään valintani perimmäistä pointtia. Kysyin itseltäni monen valinnan edessä, että mitä järkeä. Vastaukseni oli aina silloin, että ihan sama, mitä väliä. Tilannetta olisi voinut verrata ehkä ajatukseen ”en mä omilla teoillani pysty kuitenkaan pelastamaan maailmaa”, mutta hieman eri mittakaavassa vain. Pienemmässä, oman elämäni kokoisessa mittakaavassa.  Suurempienkaan valintojen (mahdolliset) vaikutukset eivät tuntuneet siltä miltä olisi pitänyt eli joltakin. Valkkailun lopettaminen kai sitten tekee yksinkertaisesti ajattelusta kyynisempää ja asioista tasaista merkityksettömämpää mössöä.
Joten se korvapuustin valinta. Tottakai sillä on väliä.