Minä ja hän.

Tässä on kertomus minästä ja hänestä. Eli toisin sanoen minuudesta. Olipa kerran siis minä ja hän, he, joiden tarina on edelleen käynnissä.

Hän kulkee aina edellä. Minä aina perässä.

Hän tietää aina paremmin. Minä aina vähemmän.

Hän osaa aina kaiken. Minä aina vain puolet siitä.

Hän haluaa minuudesta aina jotakin enemmän. Minä ei aina halua minuudesta mitään.

Ja hän kertoo sen aina sättimällä, puutteita luettelemalla. Tyytyväisyys minuuteen ei lukeudu häneen. Hän nimittäin elää tyytymättömyydestä; elon ehtonsa se on. Hän on kahdesta äänekkäämpi, minä hiljaisempi. Etulyöntiasemahan se sellainen – pystyy huutelullaan peittämään alleen kuiskaukset hetken seisahtumisesta. Hän on saappaan verran minää aina edellä. Tarkoituksenaan ehkä osoittaa, minne asti on minän vielä päästävä.

”Minä, olet vasta jotakin hypättyäsi tämän hiekkaan piirretyn viivan yli!”, hän usein huutelee minälle. Toisina päivinä hän hyppyyttää mahdottomuuksienkin yli. Usein hän tyytyy vain kertomaan riittämättömyydestä.

Hän haluaisi kasvattaa minuudesta jotakin mahtavaa, kai. Koska miksi muuten hän asettaisi jatkuvasti tavoitteita minälle. Minä vaan harvoin tahtoo mitään sellaista – jos koskaan. Minä kun haluaisi koettaa olla vain sellainen kuin sattuu olemaan. ”Tässä on hyvä näin”, minä usein kuin varkain pohtii. Hankalaksi minän toiveen vain tekee hänen kovaäänisyys ja periksiantamattomuus.

Ei hän paha ole. Täysin sopimaton tosin kyllä minän kanssa elämään. Ehkä sen vuoksi he ovat edelleen minä ja hän. Mahtavatkohan koskaan kasvaa yhdeksi minuudeksi.

Se olisi minän ja hänen tarinan loppu. Minällä on siihen jo hoppu. Joku päivä varmasti vielä hänelläkin on toiveena samainen loppu.

Muistan monta sellaista kertaa nuorempana, vähän vanhempanakin, kun minulle on sanottu suoraan sun täytyy kuule oppia olemaan vähän vähemmän herkkä. En tiedä, onko sen tarkoitus todella ollut opettaa kestämään elämää paremmin – valmistaa ehkä tulevaisuuteen? Koen, että sellaiseen minua on kuitenkin kasvatettu. Ja kyllähän minä muistan sanat lopun elämääni. Yhtään vähemmän herkkää minusta ei kuitenkaan ole tullut. Omista yrityksistänikään huolimatta.

Olen ollut vihainen väkisin puskevalle kyyneleelle. Olen myös yrittänyt tukahduttaa kaikenlaista. Mutta kuinka hyvin punastumista pystyy hallita? Juuri yhtä hankalasti kuin herkkyyttäkin.

Kovat sanat ja eleet saavat edelleen aikaan oksettavan olon; sellaisissa tilanteissa kipu rintakehässä ei ole koskaan vähentynyt, vaikka olenkin pitänyt opetetut sanat visusti mielessäni ja kovasti nyökytellyt ookoota.

Ei riitä varmasti miljoonakaan kertomaan siitä määrästä, kun olen kysellyt hiljaisuudelta, miksi maailma on niin kova. Miksi kritiikki ei voisi mennä perille kannustavalla asenteella? Miksi omaa tietoa ja taitoa ei voi osoittaa toisen musertamisen sijaan toista kohottamalla? Miksi vääriä asioita ei voi korjata kunnioittamalla toisen ymmärrystä sen oikeellisuudesta välittämättä? Miksi jokaisen on osattava laittaa kova kovaa vastaan? Miksi hyökkäävä suhtautuminen ei saisi lamaannuttaa?

Olen ehtinyt elämäni aikana epäillä pystyvyyttäni varmasti jokaisen maailmaan mahtuvan asian suhteen. Itse asiassa olen jopa kyseenalaistanut oman olemassaoloni tarkoitusta. Onko herkälle sopivaa paikkaa muualla kuin hiljaisessa nurkassa? Mieluummin nimittäin olen olematta kuin yksinäni nurkassa.

Ja kaikki vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sisälläni tuntuu kipua herkemmin.

Jos olisin onnistunut olemaan vähän vähemmän herkkä ja vähän enemmän jotain muuta, olisinko menettänyt samalla itsestäni muitakin puolia. Empaattisuus, luovuus, ihmistuntemus. Mitä niistä olisi jäljellä?

Auts. Helpottaisi, jos sen sanominen olisi vaihtoehto ookoonyökkäykselle.