Monellako polulla olet, Elina.

Joskus ehkä liiankin monella; kahdesta jalasta ei riitä välttämättä viittä suuremmalle lukumäärälle. Mieluummin kuitenkin ehkä siten päin. Että pitää jalat vikkelinä polkujen välissä puikkelehtimalla. Sillä olen elänyt sellaistakin aikaa, kun vaihtoehtoja ei ollut – yksi ainoa, aika pimeänpuoleinen. Se oli aikaa, jolloin en nähnyt itseäni minään. Luonnollisesti silloin en ollut myöskään kenellekään mitään. Oli vain ainokainen polku itseeni, jota en ollut oikeastaan sitäkään valmis kulkemaan.

Jäsennän elämääni poluilla. Nykyään olen polulla itseeni oikeinkin innokkaasti, ollut jo useampia vuosia. Sen lisäksi olen polulla ystävyyteen – ilokseni monella, monella sellaisella, joista jokainen on hitusen erilainen. Käyn polkua, jota tallustellessani olen opiskelija, yliopistokaveri. Sitten on polku, joka mutkittelee harrastusten parissa, sellaisellakin olen. Kesällä aloitin polkuni ammatillisen minäni löytämiseen – sillä polulla puolestani olen työkaveri, tulevaisuudessa ehkä tasavertainen kollega. Hurjaa. Kaiken päälle koetan parhaani mukaan taiteilla polulla yhdessä perheeni kanssa, mikä vaatii jotakin moniulotteisempaa kuin vain yhden roolin perheenjäsenenä.

Kuluneen viikonlopun aikana astuin jälleen uudelle polulle. Niin jännittävälle, että jalat tutisivat ensiaskeleilla. Taisin nimittäin aavistella, että tämä polku NLP:n maailmaan tulee jollakin tapaa olemaan merkityksellinen myös muiden elämäni polkujen kannalta. En kai kuitenkaan ollut valmistautunut yhden ainoan lauseen saavan aikaan tunteen siitä, että yhtäkkiä omistankin kartan, joka soveltuu suunnannäyttäjäksi jokaikiselle elämäni polulle.

”Välimatka toiseen on suoraan verrannollinen siihen, kuinka lähellä olen itseäni.”

Ajatus yhtä aikaa suoristi jokaisen polkuni ja toisaalta saattoi ne kulkemaan sopuisasti vierekkäin, jopa ristikkäin sotkeutumatta toisiinsa. Kai tuon lauseen kuullessani hoksasin, ettei elämä ole polkujen välissä taiteilua, vaan ihan jokaisella polulla pärjään aivan täysin samanlaisin keinoin; kuljen polkua aina vähintäänkin itseni kanssa, useasti toisten ihmisten vierellä, ja itse asiassa ihan juuri siitä polulla kulkemisessa on kyse – minun ja toisen välisestä vuorovaikutuksesta, meidän etäisyydestämme. Oli se sitten ammatillista tai henkilökohtaista tai mitä ikinä vain, niin olen poluillani aina kosketuksissa ihmisiin. Eikä välimatka heihin ole yhtään sen kauempi kuin kokemani metrit itseeni, omaan hyvään tilaani.

Huojentavaakin osin, taisin itselleni huoahtaa. Sillä tulee vielä se päivä, kun kaikki voimavarat, jotka olen sijoittanut itseni etsimiseen ja syvälle sisimpääni matkaamiseen, näkyvät hyvänä olona kohtaamissani ihmisissä. Pystyessäni olemaan lähellä ja läsnä.

Mun ensimmäinen koulutusviikonloppu on takana True Heartsin NLP Practitioner -koulutuksessa. Vaikka en voi kuvitella ihmistä, jolle NLP tekniikkana ei tekisi hyvää, aivan erityisesti toivon uteliaisuutta sitä kohtaan heille, jotka esimerkiksi työnsä tai muun roolinsa puolesta ovat isona osana toisen ihmisen polkua.