ajatuksia · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Kuusen kaljuuntumisesta huolestuva aikuinen.

”Jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet.”

Nuorempana aikuistuminen mietitytti osin kai sen vuoksi, että tapani tuntea monet asiat niin tosissaan vaikutti olevan täysin sopimaton aikuisten elämään. Piparkakkutalon romahtaminen ei saisi romahduttaa samalla minua, eikä joulukuusen kaljuuntuminen voisi enää olla oikea syy huolestumiseen. Näin jälkeenpäin osaan kertoa, etten ollut luokitellut asioita (silloinkaan) välttämättä niiden todellisuusarvon – siis kuinka elämää muuttava asia oikeasti oli – mukaan, vaan ennemminkin tunteiden syntyminen luokitteli asioita eri tasoihin; saatoin ottaa piparkakkulinnan romahtamisen raskaasti sen vuoksi, että annoin syntyneen tunteen täyttää viipyvän hetken täysin. Itse tapahtuneen sijaan otin harmituksen tunteen hyvin tosissani.

blogi656

Ja ei kai pelko aikuisuuden apaattisemmasta elämästä ollut täysin perätön. Toisinaan tunnen edelleen, että jos aikuinen ei pidä varaansa, pian hän ottaa tosissaan enää velvollisuudet. Millä tarkoitan, että kokonaisvaltaisia tuntemuksia syntyy – tai oikeastaan annetaan syntyä – yhä vain harvemmista, ainoastaan muka-oikeasti-merkittävistä asioista, kuten juuri asioista, joita ei vain voi jättää tekemättä tai joilla on suora, konkreettinen vaikutus johonkin. Tähän kohtaan tahtoisin sulloa lainausmerkkeihin aikuisten asiat. Miksi aikuinen ei saisi ottaa tunnettaan tosissaan, vaikka kypsällä ymmärryksellä tajuaisikin olla takertumatta itse asiaan? Sillä tietäähän jokainen aikuinen piparkakkutalon romahtamisesta syntyneen harmituksen täyttävän vain kyseisen hetken, ei koko elämää.

blogi657.jpg

Olen saanut välillä elämästä kuvan, että näennäisesti merkityksettöminä näyttäytyvät asiatkin vahvasti tunteva on mieleltään liian lapsenmielinen, peräti lapsellinen. Vaikka itsestäni taas järjettömältä tuntuu se, että tietyn vuosimäärän kerryttyä tunteiden voimakkuusnappulaa on väännettävä hillitymmälle ja tunteiden syntypaikkoja harkittava äärimmäisen tarkasti. Koska uskon kai siihen, että rajoittamalla hyvin todennäköisesti unohtaa, kuinka velvollisuuksien tai riittävän tärkeiden juttujen ulkopuolisista asioista luodaan täysin varteenotettavia, koko mielen täyttäviä tunne-elämyksiä.

Kyllä. Aion tänäkin jouluna huolestua joulukuusen kaljuuntumisesta. Kuten olen viimeiset 20 vuotta tehnyt. Ja kyllä. Itse asiassa olen äärettömän tyytyväinen osatessani edelleen tuntea sellaista.

ajatuksia · lifestyle · liikunta · oma elämä · onnellisuus · treeni

Vapautunut hikirätti.

Rakas liikuntapäiväkirja,

mun mielestäni on turha kertoa  sulle, että juoksin viime viikollakin yhteensä 30 kilometriä kivuttomalla jalalla, vaikka olenkin suorituksesta äärettömän kiitollinen. Tai että kävin edellisellä viikolla kerran salilla, kuten toissaviikollakin, koska sellainen liikunta tuntuu taas pienissä määrin hyvältä. Hepan selässäkin hikoilin jälleen useamman tunnin verran, mutta en mä sitäkään erityisesti halua listata.

Tahtoisin tarinoida sulle ihan toisia juttuja.

Sattumalta sen lenkin jälkeen, kun mun masu oli viimasta punainen ja jäinen kotiin palattuani vielä parin tunnin ajan, mä itse asiassa tajusin kai lopullisesti liikunnan itseisarvon olevan muuta kuin asteen taas kehittyneempi verenkiertoelimistö tai parempi omatunto suklaakakun äärellä. Mä nimittäin en ollut enää yhtään vihainen. Eikä se johtunut unohtamisesta (vaikka sitäkin toisinaan tapahtuu, mä en jaksa olla kauaa mustukainen sisältä) tai hirveän kattavasta päänsisäisestä analysoinnista. Vapautuneilla endorfiineilla oli kai jotakin vaikutusta, mutta eivät nekään kokonaan selittäneet vihaisen olon katoamista. Sitä aika usein kuulee juttuja, kuinka se ja tämä syövät iloa ja onnea. Silloin mua hiukkasen masentaa, että kielikuvissa syödään aina vain kaikkea hyvää. Viidentoista juostun kilometrin jälkeen mulle ei ollut kuitenkaan käynyt siten, vaan oikeastaan täysin päinvastoin: liikunta oli syönyt, suorastaan rohmunnut, negatiivisuuden, siis myös sen hitsin vihaisuuden, musta. Määrittelinkin itselleni, että liikunnan taipumus jättää jäljelle kaikki myönteisimmät tunteet, vieläpä moninkertaisena, voisi ihan hyvin olla mulle liikkumisen itseisarvo.

blogi645

Mun mielestä liikunta on parasta silloin, kun ei sinänsä koko aikaa ajattele ”että nyt mä jee sit urheilen”. Oikeasti hyvältä tuntuva liikkuminen ja siten onnistunut liikuntasuoritus nostattavat mieleen kaikenlaisia muunlaisia tuntemuksia ja ajatuksia, kuten rajattomuuden kokemista, onneen melkein pakahtumista, kuohuavia inspiraatioaaltoja ja ylipäätään positiivisen näkökulman asian laidasta riippumatta. Mä tiedän, että joku saattaisi kumota edelliset tokaisemalla jotakin epätodellista hurmoksesta. Mutta niin. Kuinka aitoa se ennen lenkkiä haisevaan kasaan hautautuminen on saman periaatteen mukaan sitten ollut?

blogi646.jpg

Joka tapauksessa. Mä yritän kai vain selittää, että mulle se Tuusulan rantatien lenkuran hölkyttely on ennemminkin inspiraation alkutaival, terapiasessio, haaveilun paikka ja mielenrauhan tyyssija kuin pelkkä liikuntasuoritus. Ja koetan tässä myös vähän ehkä selventää, että paras hetki esimerkiksi ehdottaa mulle mitä vain, on takuulla just lenkin jälkeen, kun mä makoilen hikirättinä lattialla. Silloin mulla on nimittäin niin vapautunut olo, että sitä on hankala päihittää.

Että sellaisia ajatuksia tällä kertaa näille päiväkirjan sivuille.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · Uncategorized

Sun lempparitunne?

Tykkään ihan hirveästi kysellä ihmisiltä aina yhtä asiaa. Se asia on sellainen, että kaikki eivät välttämättä tule ajatelleeksi sitä prosessoitavana asiana – vaan ennemminkin vain koettavana tunteena. Ja sitähän se alkujaan ja yksinkertaisuudessaan on. Mutta minä pyörittelen suhteellisen usein kyseistä asiaa myös ajatuksissani. Kai sen vuoksi, että pidän kovasti tunteiden luokittelusta ja niiden voimakkuuksien analysoinnista; oikeasti on tosi nastaa esimerkiksi vertailla, kuinka onnellinen kussakin tilanteessa on ollut.

Tykkään kysellä, että mikä sun mielestä on kaikkein paras tunne. Entä toka. Kolmas?

blogi644blogi643(c)Marissa L.

Yksi ihan parhaista on tulla yöllä kotiin ja vetäistä juustoruisleipä maidolla. Mutta jopa sen ja väsyneenä sänkyyn heittäytymisen voittaa kyllä yksi tunne: kun aamulla hörppii kahvia muistellen onnistuneen edellisillan onnellisuutta. Siten mietipä seuraavaa lausahdusta. Ylipäätään onnellisten asioiden ajattelemisesta onnelliseksi tuleminen voi olla jotakin vielä vahvempaa kuin itse onnellinen asia. Saitko ajatuksesta kiinni? Omalla kohdallani olen miettinyt kahta selitystä sille. Ensiksikin, onni on jo takataskussa, muistoissa, sen puolesta ei tarvitse jännittää, onnistumisesta ei tarvitse enää huolehtia, vaan voi vain jälkikäteen nautiskella tapahtuneesta. Toisaalta toiseksi, samalla onnentunnetta sävyttää pikkuruinen haikeus, joka syntyy ihan aina lämpimistä, jo ohi menneistä onnellisuusasioista ja osaltaan luo onnen kokemiseen syvyyttä. Enkä tällä tarkoita menneessä elämisen olevan mikään itseisarvo, sillä preesenssissähän elämä kaikesta huolimatta tapahtuu. Tarkoitan, että elämän onnellisista asioista nauttimista ei tarvitse kiinnittää niiden tapahtumahetkiin, sillä haikeuteen voi suhtautua myös myönteisesti onnen sävyttäjänä. Toisille ajatus on itsestäänselvyys, minulle se ei aina ole ollut.

Tosiaan. Sellaisen kysymyksen tykkään esittää ihmisille. Välillä on nimittäin kiva sovittaa toisten tunteita ja löytää itselle uusia lemppareita.

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

blogi642.jpgHauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta. 

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä

Aamuihminen yöaikaan.

Minut aamu on ottanut aina avosylin vastaan. Mikä saattaa johtua positiivisesta suhtautumisestani siihen;  olen aina odottanut aamua kuin joku toinen yön kuuta nousevaa. En itsekään näyttäisi parhaita puoliani hänelle, joka minua kammoksuu. Viime yönä valvoin kahdesta viisitoista yli kolmeen. Uudelleen nukahtaminen tuntui vaikealta pääasiassa kai huolien vuoksi, mutta sekoittui siihen malttamattomuuttakin. Yöllä minuutit tuntuvat aina tunneilta, silmien aukipitäminen laittomalta, vastoinkäymiset valtavilta ja ihan tavallisetkin ajatukset täysin tuntemattomilta. Yleensä olen pelännyt funtsia öisin asioita, koska väsymys tuppaa vääristämään niitä vänkyröiksi.

Tiedätkös sen, kun äidin reseptin pannukakku maistuu yksin syötynä lähinnä puoliksi raa’alta einesletulta?

Ihan erilaiselta. Osuvammin ihan väärältä. Tilanne vaikuttaa paljolti, sillä se kaivaa esiin poikkeavia puolia. Kyse ei ole aina mitä syö, vaan missä syö. Siten en keksi syytä, miksi sama ei pätisi ajatteluunkin; vaikka ei tekisikään ratkaisevia päätöksiä yöllä kuuta tuijotellessa, on kai siltikin aika hyödyllistä uskaltautua pohtimaan juttuja erilaisissa tilanteissa. Perspektiivi pimeässä on kieltämättä usein lohduttomampi ja vähemmän realistinen, mutta voi se silti laajentaa omaa näkökulmaa.

blogi635

Otollisin aika funtsailuun on aamun ensitunnit, olen ollut aina sitä mieltä. Itse asiassa olen jopa käskenyt itseäni odottamaan ajatuksien kanssa aamun – kai olen kammoksunut iltojen hankalampia pohdintoja. Kuitenkin ehkä juuri sen vuoksi sorrunkin aina toisinaan pyörittelemään elämää päässäni päämäärättömästi edes ja taakse? Ehkä se on syy välillä valtoimenaan velloviin ajatuksiin?

Joten vannoutunut aamuihminen. Uskaltaudu aina välillä säästämään suuria pohdintoja läpikäytäväksi yöaikaan. Vaikka se tuntuisikin lähinnä uhkarohkealta.

itsetutkiskelu · lifestyle · oivallukset · Ruoka · ruokavinkki

Järjetöntä.

Kuulkaa. Tänään tällainen kysymys.

Kuinka paljon elämässä on oltava järkeä?

Veikkaan seuraavaa: sellaiselle, joka on tottunut änkemään elämäänsä paljon sitä, vähempi on parempi. Itse olen huomannut, että välillä yritän väen väkisin mahduttaa sitä omaan elooni. Miksikö. Kai koska se vain tuntuu järkeilemällä kauheasti järkevältä.

Vaikkakin veikkaan vielä toisen asian: elämä muuttuu kaikella tapaa paljon, paljon järkevämmäksi, kun sisäistää, että se samainen elämä sisältää aina standardimäärän järjettömyyttä. Vakio, mikä vakio – turha vastaan on taistella. Itse asiassa tällaiselle vahvasti järkevyyteen päin olevalle ihmisille lisäpiikki sitä itseään ei olisi varmasti lainkaan pahitteeksi.

Periaatteessa on täysin järjenvastaista tunkea yhteen ja samaan kakkuun paria suklaalevyä, tuorejuustoa ja kuohukermaa sekä laittomaa määrää sokeria. Mutta sinnepähän mötkähti. Oli muuten järjettömän hyvää.

Järjetön suklaakakkunen

blogi630.jpg

Pohja: 4,5 dl vehnäjauhoja, 4,5 dl sokeria, 2 dl kaakaojauhetta, 2 tl vaniljasokeria, 2 tl leivinjauhetta, 1,5 tl ruokasoodaa, 1 tl suolaa, 2 dl maitoa, 1 dl öljyä, 2 dl vahvaa kahvia, 2 kananmunaa

Täyte/kuorrute: 2 dl kuohukermaa (kermavaahdoksi), 300 g maitosuklaata, 400 g tuorejuustoa, 1 dl tomusokeria

Koristeluun: maitosuklaata, kaakaojauhetta

Ja järjetöntä on jättää syömättä.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä

Erään päivän dialogi.

Joku mennyt päivä esitettiin kysymys. Se oli letkeäksi tarkoitettu tiedustelu, että millaisen yliluonnollisen taidon haluaisin yli kaiken.

Ylikaikesta en tiedä, taisin silloin vastata. Otin kuitenkin ihan asiakseni yliluonnollisen ajattelemisen, sillä kerrankos sitä mahdottomuuksia mietiskelee.

Kysyttiin, miksi sellaisen funtsailu tuntuu sitten haastavalta; eikö ajatuksilla voi leikkiä, kun muutenkin on hienoisesti hupsu.

En tarttunut sen enempää siihen hupsuun. Tottumiskysymys, opittu juttu, vastasin miettimättä. Pienenä esittäessäni aikuisille sentyyppisiä kysymyksiä kuin ”mitä hei sä tekisit loton pääpotilla” pöh ja pah oli yleinen vastaus. Opin olemaan aika realisti.

Jatkettiin kuitenkin inttämistä yliluonnollisen taidon valkkaamisesta.

Kyllä sitten vastasin, että ajatusten lukeminen olisi siistiä enkä voinut olla ohittamatta myöskään hyödyllisyysaspektia.

Arvata saattaa, että seuraava kysymys haki perustelua. Miksi niin hyödyllistä.

Taisin olla jo jättämässä vastaamatta. Kuulin meinaa tuhahdukset hölynpölystä jo päässäni. Sanoin sitten, että olisi vaan.

blogi626

Hauvankin kanssa hyvät keskustelut.

Eihän vastaus tietenkään riittänyt kysyjälle, joka pikkuhiljaa alkoi muuttua yhä enemmän ja enemmän inttäjäksi. Että miksi. Sellaista se halusi tietää.

Olisi ihan älyttömän kiva kuulla, nähdäänkö ja ymmärretäänkö ihminen oikein, olisi hirveän helpottavaa osata oikaista raskaita väärinkäsityksiä parilla sanalla ja välttää edes syntymästä ihan nurinkurisia ymmärryksiä. Tietyllä tapaahan yliluonnollisen lahjan omaavalla olisi velvollisuus käyttää taitoaan supersankariuteen, eikö. Sellaisesta kerroin kysyjälle.

Epäillen vielä kysyttiin, että eikö itselle saatu hyötyfunktio yhtään kiinnostaisi.

Vastasin vain, että kyllä tälläkin hetkellä kiinnostaisi äärimmäisen hirveästi, mitä muutaman toverin päässä pyöriskelee. Virnuillen siis sanoin sen.

Se riitti kyselijälle.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä

Aivan kuin kehityskaari.

Aivan.

Miten monella eri tapaa sen voikaan suusta päästää.

Olen viime vuosiin asti antanut siinä kuulua melodisen epävarmuuden. Se helähtää korvassa, koska merkityssisältö uupuu; aivan on ollut täytesana hädässä. Joku nauraa hätäännystä, toinen nyökkäilee hermostuneisuutta. Aivan tarkoittamatta aivan on ollut monen epämukavan hetken nopea ratkaisuni. Pakollinen tyrkkäys. Epävarmuuden ilmentymä. Jopa alistunut vivahdus. Väkinäinen johdatus. Tai täysin tyhjä kannustus. Oikeastaan se on ollut yksinkertaisuudessaan itse sisällöttömyys.

Sittemmin opin sanomaan sen tunnustelevammin. Vaikka aivan ei ollut ihan aivan, oli se kuitenkin jo kysyvä aivan. Se oli epävarmuutta kyseenalaistava. Ehkä myös osin jo itsevarmempi – pienoisen merkityksen kantaja, ei vain myötäilijä. Aivan ei ollut enää äkkinäinen sylkäisy, vaan harkitumpi vastaus. Nimenomaisesti tarkoituksellinen reagointi eikä itsestään muljahtava myöntyminen.

blogi624

Se oli käänteentekevä tajuamisjuttu, että mun aivan on tätänykyä tilannesidonnainen. Että ei se ole joka paikan ja hetken heitto. Sillä on sanoma, ihan oikea käyttötarkoitus; se ilmaisee jotakin todellista suhtautumisestani. Ennemminkin aivan sisältää kaiun myötämielisyydestä kuin mistään epämääräisestä. Sellaiseen sitä tulisi käyttääkin. Turhaan kuluttaa sitä tarkoituksettomaan, kun sillä on mahdollista synnyttää ponnekas paino. Voi se sisältää eri vivahteita, muttei sellaisia, jotka vääntelevät aitoa ajatuskulmaa. Kiteyttäen: sillä aiemmalla epävarmalla sanalla aivan tarkoitin oikeasti kai neutraalia sanaa niin.

Ja hitsi. Samalla, kun opin sen epävarmuudesta pois, opin myös ylipäätään itsevarmuudesta asioita. Aivan yksinkertaisia. Esimerkiksi että tuskin kukaan mua ulkonäön mukaan arvottaa. Että kyllä mä aivan ihmisenä olen tutustumisen arvoinen.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Siitä syntyi ikioma.

Nyt sitten. Kuinkakohan kuvailisi.

Olo on kuin olisi saanut just käsiinsä oman beibin. Vaikka veikkaankin vain. Kuvitellut mä olen aina sellaista tunnetta, että sitä haluaisi hirveästi hyysätä ja hoivailla. Silloinkin, kun ei oikeasti ole  varma, osaako sille loppujen lopuksi tehdä yhtään mitään järkevää. Kaikki on niin kamalan uutta. Silti se tuntuu ikiomalta beibiltä; vaikka ei omistaja olekaan, niin sitä tuntee kuitenkin omistavansa sen jollain tapaa. Onhan se hitsi vie annettu juuri mulle. Ihan yhtäkkiä se sitten tuntuukin ihan täydellisimmältä, eikä epävarmuuden hetkistä ole enää tietoakaan. Tärkeimpänä kaikesta sellainen, että sille haluaa ehdottomasti vain parasta. Beibille vain laadukasta sisältöä. Siitäkin huolimatta, että vaihtoehdoista valitseminen on usein enemmän kuin epävarmaa – sitä kun vähän nihkeästi tietää, kuinka vahvasti on asetuttava ulkopuolisen asemaan. Joskus omalle työlle kuulemma sokeutuu. Ja välillä maailman kovuuskin mietityttää. Että miten paljon beibi kestää kritiikkiä. Miten itse voi kääntää kovat sanat sen opiksi?

blogi625.jpg

Kello 06:52 päivämäärällä 10.11.16

Lähinnä sellaiselta tuntuu pyöritellä ikiomaa kandiaihetta ajatuksissa. Niin. En kuitenkaan todellakaan ole vakuuttunut, että saan kirjoitettua transglutaminaasista keittomakkarassa yhtä sivua enempää. Ai kauheaa, jos sitäkään. Mutta siltikin tuntuu tosi ihanalta hoivailla omaa beibiä ajatuksentasolla.

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.