Sielulta kestävyysliikkuja.

09/02/201709/02/2017 ElinaKommentoi

Sitä sanotaan, ettei vaikeita asioita saa juosta karkuun.

Totta vaiko ei?

Jos saan vapaasti päättää, valitsen aina pidemmän lenkin. Sillä mitä enemmän kilometrejä, sitä tyynempi mieli kotona. Juokseminen voi olla muun muassa urheilua tai tavoitteiden täyttämistä. Itse asiassa se voi olla myös omanlaistaan meditaatiota. Sen vuoksi en ole koskaan kai kyllästynyt pidemmilläkään matkoilla – juokseminen on minulle asioiden käsittelemistä. Vaikka en lenkin aikana ajattelisi muuta kuin kuulokkeissa soivaa musiikkia, en pohtisi ongelmia tai haasteita lainkaan, moni asia on viimeistään kotiovella paljon selkeämpi. Talvisin juokseminen on erityisen ankaraa, kun reisiä kihelmöi ja posket punoittavat. Mutta talvisin myös ajatusten selkeytyminen on aivan omaa luokkaansa. Sillä on oltava jotain tekemistä fyysisen rasituksen kanssa: mitä rankemmin koetellaan fyysisesti, sen puhdistautuneempi olo jälkikäteen. Kyse ei kai sittenkään ole vain kilometreistä.

Suihkussa aina mietin, että jäljellä on vain raukea olo. Kaikki muu on huuhtoutunut pois. Hikoilla on siten täytynyt lenkin aikana jotakin merkittävää, muutakin kuin vettä ja suoloja.

Joten minä ennemminkin kai juoksen vaikeat asiat selvemmiksi – en niitä karkuun.

blogi699

Näiden asioiden vuoksi pidän itseäni ensisijaisesti kestävyysliikkujana, erityisesti pitkänmatkanhölköttelijänä. Siitäkin huolimatta, että fyysinen rakenteeni ei ole sellaiselle ehkä tyypillisin, eivätkä jalkani välttämättä monille kilometreille luodut. Sielultani olen silti läpikotaisin kilometrien taittaja.

Ja oikeastaan, kai ihminen on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin sisältään tuntee. Ei se vaadi attribuutteja määrittämään ulkoisia ominaisuuksia.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Raskaampi puoli.

10/01/201710/01/2017 Elina2 kommenttia

Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan. Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.

elämänasenne · haaveet · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tavoitteet · uusi vuosi

Avaimia alkavaan vuoteen.

31/12/201631/12/2016 ElinaKommentoi

Mä satuin näkemään uutisotsikon, jossa kerrottiin, ettei ihminen menesty – esimerkiksi työssä tai urheilussa – jännittämällä ja ylisuorittamalla, eivätkä uudenvuodenlupauksetkaan pidä, jos lupaa tehdä jotain sellaista, josta ei nauti.

Pysäyttäväksi uutisoinnin teki se, että juuri samaista asiaa mä olen ihan itse paljon pohtinut. Vieläpä tullut samanmoiseen loppupäätelmään – ehkä osin kokemuksenkin, kantapään, kautta. Ja oikeastaan tällä hetkellä mä luulen, että tuo ajatus on ainoa tarvitsemani avain ensi vuoteen; mun mielestä työ voi työn lisäksi kuvastaa laajemmin elämää ja urheilu taas urheilun lisäksi elämässä tehtäviä suorituksia.

Ja kai kaikki päätyy lopuksi siihen yhteen tuttuun: pidä sydän mukana, mitä ikinä teetkin.

Toivon, että ensi vuosi ei ole niinkään kasvunpaikka, vaan ennemminkin sellainen, että saan jatkaa kasvamista rauhakseen yhä vahvemmaksi, omaksi itsekseni. Samalla toivon täysin samaa usealle muullekin.

Ensi vuodelle mä en toivo miljoonia taskuun, vaikka välillä huomaankin hirvittävästi toivovani miltei yhtä mahdottomia: että mä pystyisin kovasti, kovasti omiin ajatuksiini uskomalla vaikuttamaan positiivisesti myös toisiin ihmisiin, heidän mietteisiinsä, ja voisin auttaa heitä löytämään samanlaisia oivalluksia kuin itse olen saattanut viimeisen vuoden aikana löytää. Sillä mun elämässäni on olemassa ihmisiä, joille haluaisin – ja jotka ansaitsisivat – niin paljon puhtoisinta hyvää, ettei maailmankaikkeuden rajattomuuskaan taida riittää kuvaamaan sitä määrää.

Sellaisia toiveita mä heitin eilen yleisömereen. Ehkä vain siksi, koska ajattelin maagisen tunnelman olevan otollisin aika sellaisille. Haaveille, jotka tarvitsevat toteutuakseen jotakin hivenen suurempaa.

elämänasenne · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joulukilojen sijaan joulukilsoja.

29/12/2016 ElinaYksi kommentti

Miksi siitä kaikesta (toivottavasti) valtavasta suklaamäärästä ja niistä mahtavista porkkanalaatikkokasoista ei voisi nauttia jälkeenpäinkin?

Mä olen ainakin ottanut ilon irti ihan jokaisesta syödystä suklaakonvehdista. Ihan yksinkertaisesti esimerkiksi siten, että sokerihuuruissa olen jaksanut valvoa (mulle) yömyöhään ja juosta reilun puolimaratonin hetken mielijohteesta. Vähän jopa tuntuu, että perunalaatikko on voidellut aivojani ja järjenjuoksu kandia kirjoittaessa on ollut uudenlaista. Siten kaikki herkuttelu ja satunnainen ähkyily on tuonut mulle kaksinkertaisen ilon; mä olen nauttinut muustakin kuin mausta.

Joulukilojen sijaan joulukilsoja. Ja monenlaisia iloja. Kuka loppujen lopuksi jaksaa välittää mahdollisista ylimääräisistä vararenkaista, jos herkkujen kaupanpäällisenä saa vieläpä ihan järjettömästi ylimääräistä virtaa kaikenlaiseen? Elämä todellakin maistuu makealta monellakin tapaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · onnellisuus

Vaihtokaupparakkaus.

14/12/2016 ElinaYksi kommentti

Rakasta mua. Niin mä rakastan sua.

Aina asiat eivät mene siten, rakastaminen harvoin on vaihtokauppaa. Tuskin muulloin kuin yhdessä ainokaisessa tilanteessa: kun sä rakastat itseäsi. Aika mahtavaa, jos tajusit jo nyt, mitä tällä tarkoitan. Silloin sä olet nimittäin aika pitkällä itsesi kanssa.

Itsestä pitämisen opettelu on ollut mulle yksi pitkä oppikoulu. Kaikki oppimani mahtuu tosin yhteen oivallukseen. Joten itse asiassa mä olen kai opetellut koko ajan tajuamaan vain yhtä ajatusta.

Sellaista kuin niin paljon kuin sä uskallat rakastaa itseäsi, niin vähintään yhtä paljon sun oma minäsi rakastaa sua takaisinpäin. Siihen liittyy siten vain yksi ehto: jos sä rakastat, sekin rakastaa. Veikkailla sitten voi, millaista vastakaikua oman minän vihaaminen synnyttää. Mä koen niin, että oli takaisinpäin tuleva mitä tunnetta vain, niin se palaa aina voimakkuudeltaan miltei kaksinkertaisena.

Millä mä todistan itselleni tällaisen ajatuksen toimivan? Että oman minän sisällä – eikä oikeastaan minkään välillä – voi tapahtua vaihtokauppaa? Ihan pienillä mielen ja kehon vihjeillä. Siis niin huomaamattomilla, ettei niitä välttämättä edes tunnista, jollei ole koskaan varsinaisesti kokenut itseensä kohdistuvan vihan seurauksia.

blogi652

Päivinä kun osaan rakastaa itseäni, mä en ole kertaakaan maannut vatsakivuissa sängyssä eikä herkästä masusta ole ollut tietoakaan. Vastaavasti samanmoisina päivinä valoisa mieli ja myönteinen suhtautuminen eivät vaadi multa yhtään mitään, sillä ne tulevat täysin itsestään. Mä olen välttynyt turhalta jännittämiseltä ja ylimääräisiltä sydämentykytyksiltä. Hei peilikään ei ole liiemmin lihottanut. Oikeasti, sellaisina päivinä mä olen usein oman mieleni onnistuja, tenteistäkin olen suoriutunut kyllä paremmin. Lisäksi mulle on lahjoitettu useampia hymyjä – kai mä itseeni pienesti rakastuneena olen vastaanottavaisempi myös toisten rakkautta kohtaan. Kaikkein paras todistusaineisto on kuitenkin tämä: rakastaessani itseäni tunne ei vain heijastu takaisin muhun, vaan myös mua ympäröiviin ihmisiin. Eikä kyse ole silloin enää pikkuruisista vihjeistä.

Jos joku olisi mulle vuosia sitten väittänyt rakkauden toimivan tietyissä tilanteissa vaihtokaupalla ja siitä syntyvän vieläpä jotakin äärimmäisen tasapainoista, hyvää ja pysyvää, olisin varmasti jättänyt jopa tuhahtamatta.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Malttamattomalla on aikaa.

11/12/2016 Elina2 kommenttia

Miksi joitakin piirteitä ihmisessä pidetään ajattelematta huonoina? Mistä on syntynyt pirulaisen leima tietyille luonteen ominaisuuksille?

Mulle on pienestä asti opetettu yhtä asiaa: malttamattomuus on pahasta – lähes synti. Monen toimesta, ei vain kotoa käsin. Taito odottaa on ollut tavoiteltavaa ja parantamisen varaahan mulla on aina ollut. En mä ole liian montaa kertaa ääneen kenellekään kertonut olevani aika äärettömän malttamaton, sillä onhan se ollut pienoinen häpeäpilkku itsellenikin. Seuraavalla viikolla tai jopa huomenna on mulle täyttä kidutusta – ihan joskus kohtakin. Ilmaisut nostattavat mussa ristiriitaisia tunteita, lähinnä taistelua malttamattomuuden ja hyväkäytöksisyyden välillä. Mulla on näin aikuisenakin vielä ollut olo, että malttamattomuus on sitä parempi, mitä tukahdutetumpana se mussa esiintyy: pahe, joka ei olisi pahasta, jos vain kitkisin sen kokonaan pois.

Eilen illalla joulutonttuja väkertäessäni mä puhuin näitä asioita ääneen. Ja se – siis ääneen asioiden sanominen – loi mulle vahvan oivaltamisen kokemuksen. Eikä siihen sekoittunut lainkaan kapinahenkeä, vaan ainoastaan vilpitöntä tajuamista.

Malttamattomuus. Miksi piirre ei voisi olla ihmisen aarre?

blogi649

Itse asiassa jokaisen kuuluisi saada edes ripaus malttamattomuutta. Väitän tyytyväisen elämän jopa vaativan sitä. Mä olen liian monta tarinaa kuullut siitä, kuinka odottamalla ei suunnitelmista huolimatta ole ehtinyt koskaan saavuttaa tai saada; odottamalla on lopulta odottanut vain ajankohtaa, jolloin on liian myöhäistä. Mä näen malttamattomuuden siten nykyisin mahdottoman arvokkaana piirteenä, sillä se on elämää riittävän ripeästi eteenpäin ajava voima. Kuinka monella on loppujen lopuksi varaa odotella päivästä tai vuodesta toiseen? Mä itse koen, etten uskalla olla odottelija. Malttamattomana mulla on oikeastaan paljon enemmän aikaa, jota vieläpä voin ja osaan käyttää.

Voi malttamattomuus. Luulen, ettei moni vieläkään käsitä piirteen moniulotteisuutta ja sitä, mitä kaikkea se oikeastaan viestii ihmisestä. Mä näen malttamattomuuden nimittäin myös mun monien hienouksien ilmentäjänä: innostumisen, omistautuneisuuden ja tiedonjanoisuuden esimerkiksi.

Lopuksi vielä. Malttamattoman silmissä loistaa sellainen palo, joka usein saattaa uupua jatkuvan odottelijan katseesta.

ajatuksia · oivallukset · oma elämä

Mun käsi mun kädessä.

08/12/2016 ElinaKommentoi

Jos on kaksi ihmistä, jos he kaksi haluavat ikään kuin olla yhtä, on oltava samankaltainen kulkusuunta. Ja jos he yhäkin pidemmän ajan kuluttua tahtovat kulkea vieretysten, mieluiten vieläpä sopuisasti, tarvitaan jotakin enemmän: jaettu yhteinen päämäärä. Siten pariskuntien on kai elettävä kohti samaa päämäärää, kuten kollegoidenkin on usein tavoiteltava yhteistä päämäärää. Sillä mikä muu yhdistäisi kahta paremmin yhdeksi?

Kun minä olin hukassa, en ymmärtänyt näitä asioita. Vaikka olin yksin, olisi minun siltikin kannattanut tietää nämä asiat. Olisi nimittäin ollut mahdottoman paljon apua sen tajuamisesta, että kaksi eri päämäärää ei välttämättä sovi yhtä yhtenevää hakevalle.

Vierähti vuosia tajuamatta, että itse asiassa hukassa olemisen tunne minussa oli monen erilaisen sisäisen kaipuun tarkoin kuuntelemista. En tahdo ilmaista sitä ilkeästi, sillä hyväähän minä itselleni luultavasti vain tarkoitin; yritin ymmärtää huutoja sisimmästäni. Ja jos olisinkin vain yrittänyt ymmärtää, enkä enempää, hukkaantumiseni olisi ehkä ollut pienimuotoisempaa. Mutta kun minä yritin lisäksi myös kovasti noudattaa. Se kaikki ymmärtämisen yrittäminen vaihtui pikkuhiljaa vastakkaisten päämäärien toivottomaksi tavoitteluksi. Juuri siitä syntyi sisimpääni suuri ristiriita, jota en kyennyt käsittelemään muulla tavoin kuin toistuvasti, avuttomasti toteamalla olen hukassa.

blogi647

Oivaltamisen ajanjakson jälkeen oikeasti vasta sisäistin asioita yhtenevästä päämäärästä. Laajemminkin kuin vain kahden ihmisen välisestä. Vaikka lennokas mieleni ei kykenisikään jokaisen ajatuksen kanssa kulkemaan tyynesti käsikädessä, minun on siltikin pystyttävä kokoamaan itselleni yksi yhteinen päämäärä. Ja itse asiassa sen tehtyäni moni taakalta tuntuva on helpottanut: kuin satunnaisesti kapinoivat ajatukseni olisivat kaivanneet koko ajan vain selkeitä rajoja. Rajat ovat kuulemma rakkautta. Rajat tarkoittavat minulle suurelta osin päämääriä. Sen vuoksi olen onnistunut asettamaan itselleni sellaisia vasta, kun olen opetellut pitämään, vähän jopa rakastamaan, itseäni.

Päämääräni ei ole mitään niin konkreettista, että pystyisin sitä sanoilla tarkoin kuvata. Ennemminkin se on kai hiljainen sopimus itseni kanssa yhdessä sopuisasti kulkemisesta.

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

02/12/2016 ElinaKommentoi

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

Hauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta.

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.

ajatuksia · elämänasenne · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Resepti hyvään elämään.

01/12/2016 ElinaKommentoi

”Mun mielestä hyvän elämän reseptissä ei pitäisi lukea, mitä tulee tehdä hyvän elämän saavuttamiseksi, vaan reseptistä tulisi saada tutkailla, millaisia kaikenlaisia asioita hyvässä elämässä voi tehdä. Siinä on vissi ero. Lähtökohtana tulisi mun mielestä olla se, että alkujaan ihminen on jo sisällä hyvässä elämässä, eikä se, että hyvä elämä on jossakin tulevaisuudessa, johon sitten joskus on ehkä mahdollista hypätä sisään.”

Siten mä ajattelen. Vaikka en tiedäkään vielä, mitä mun lahjaksi saamassa Hyvän elämän resepti -kirjassa lukee. Välillä mä itsekin unohdan, ettei mun tarvitse tavoitella hyvää elämää, sillä mä elän sitä jo. Sen sijaan mä voin kyllä miettiä, millaisia vaihtoehtoja mulla on elämässä ja tekevätkö jotkut niistä erityisesti mulle hyvän olon. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita aina vain paremman tavoittelua. Tahtoisin ajatella siten, että hyvää elämää voi ennemminkin ylläpitää, esimerkiksi valitsemalla unohtumattomia kokemuksia, onnellisuutta, aitoa hymyä ja lämpimiä tunteita tuovia vaihtoehtoja, ilman jatkuvaa ajatusta paremmasta, usein utopiasta.

Ennen kaikkea hyvä elämä on tyytyväisyyttä kuluvasta hetkestä.

blogi641

2-3 litraa lenkkiä (tossut jalassa kaikki tuntuu selkeämmältä), 1 dl tai sopivasti suklaata (erityisesti kahvin kanssa nautittuna tyytyväisyyteen yhdistyy myös säpäkkyyttä), 1 rkl omaa aikaa ja saman verran yhteistä aikaa (tasapaino oman minän ja ihmissuhteiden välillä), 1 kpl kylpytakkia (sen sisällä elämä tuntuu pehmoisimmalta), 2½ dl touhuamista (pieni kiirus piristää), ½ dl malttamattomuutta (odotus kasvattaa intoa), 1 tl stressahtavaa tilannetta (onnistuminen tuntuu sellaisen jälkeen parhaimmalta) ja ½ litraa unia (mieluiten onnellisia sellaisia).

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä

Aamuihminen yöaikaan.

25/11/2016 ElinaKommentoi

Minut aamu on ottanut aina avosylin vastaan. Mikä saattaa johtua positiivisesta suhtautumisestani siihen; olen aina odottanut aamua kuin joku toinen yön kuuta nousevaa. En itsekään näyttäisi parhaita puoliani hänelle, joka minua kammoksuu. Viime yönä valvoin kahdesta viisitoista yli kolmeen. Uudelleen nukahtaminen tuntui vaikealta pääasiassa kai huolien vuoksi, mutta sekoittui siihen malttamattomuuttakin. Yöllä minuutit tuntuvat aina tunneilta, silmien aukipitäminen laittomalta, vastoinkäymiset valtavilta ja ihan tavallisetkin ajatukset täysin tuntemattomilta. Yleensä olen pelännyt funtsia öisin asioita, koska väsymys tuppaa vääristämään niitä vänkyröiksi.

Tiedätkös sen, kun äidin reseptin pannukakku maistuu yksin syötynä lähinnä puoliksi raa’alta einesletulta?

Ihan erilaiselta. Osuvammin ihan väärältä. Tilanne vaikuttaa paljolti, sillä se kaivaa esiin poikkeavia puolia. Kyse ei ole aina mitä syö, vaan missä syö. Siten en keksi syytä, miksi sama ei pätisi ajatteluunkin; vaikka ei tekisikään ratkaisevia päätöksiä yöllä kuuta tuijotellessa, on kai siltikin aika hyödyllistä uskaltautua pohtimaan juttuja erilaisissa tilanteissa. Perspektiivi pimeässä on kieltämättä usein lohduttomampi ja vähemmän realistinen, mutta voi se silti laajentaa omaa näkökulmaa.

blogi635

Otollisin aika funtsailuun on aamun ensitunnit, olen ollut aina sitä mieltä. Itse asiassa olen jopa käskenyt itseäni odottamaan ajatuksien kanssa aamun – kai olen kammoksunut iltojen hankalampia pohdintoja. Kuitenkin ehkä juuri sen vuoksi sorrunkin aina toisinaan pyörittelemään elämää päässäni päämäärättömästi edes ja taakse? Ehkä se on syy välillä valtoimenaan velloviin ajatuksiin?

Joten vannoutunut aamuihminen. Uskaltaudu aina välillä säästämään suuria pohdintoja läpikäytäväksi yöaikaan. Vaikka se tuntuisikin lähinnä uhkarohkealta.

Elina Heidi Rinkeli

Kategoria: oivallukset