Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään.
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä.
Kun aina kaikki meni jo.
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona.
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja.
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?
Elina Heidi Rinkeli 