itsetutkiskelu · onnellisuus · terveys · ulkonäkö

Ei monesta osasesta, vaan yksi kokonainen.

Maanantaikappale?
Taideteos?
Tusinakama?
Työmaa?
Muotti?
Mysteeri?
Objekti?
Identiteetti?
Minä?

Mitä keho merkitsee minulle? Vaikka välillä keho tuntuu kaikkien jalkaongelmien kanssa totaaliselta maanantaikappaleelta ja tyytymättömyyden vuoksi pelkältä työmaalta, vastaan siltikin kieltävästi. Vaikka joku ehkä ajatteleekin kehoa näyttelyesineenä ja pyrkii kenties täydelliseksi taideteokseksi, minä haluan ajatella ja toimia täysin toisella tapaa. Vaikka olenkin ehkä joskus pyrkinyt määrätynlaiseen muottiin ja samalla mieltänyt itseni turhaksi tusinakamaksi, ymmärrän nyt, mitä kaikkea määritelmä yksilö merkitsee. Vaikka jonkin aikaa yritinkin rakentaa identiteettiäni ainoastaan ulkoisen olemuksen varaan, olen sittemmin oppinut kehoni olevan vain osa minääni. Vaikka mukaan mahtuu päiviä, jolloin keho on pelkkä mysteeri, tunnen oloni hyvinkin kotoisaksi.
Olen yksi kokonainen kappale.


”Etten halua sitten joskus päällimmäisenä muistaa, kuinka yritin jatkuvasti hioa itsestäni jotain täydellisempää näkemättä kuitenkaan sitä, mitä jo olen.”

Joo. Se oli just se hetki, kun tajusin tämän kaiken. Että keho on minulle ennemminkin monen mahdollistaja. Että minä olen yksi yksilöllinen kokonaisuus.

carpe diem · itsensä kuuntelu · oma hyvinvointi · onnellisuus

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä.

Tyttö, joka oli aina askeleen edellä nykyhetkeä. Pyöräilemään lähtiessäni olin ajatuksissani jo takaisin kotona. Aamukahvin jälkeen jo iltapalalla. Nukkumisenkin yritin suorittaa nopeasti saadakseni pian herätä. Harpoin neljää porrasta kerralla: hapottihan se ja aika paljon jäi välistä. Kun aina on jo seuraavassa ja seuraavan jälkeen aina sitä seuraavassa, mihin silloin oikeasti keskittyy elämässä? Ei ainakaan pyörälenkin varrella kasvaviin valkovuokkoihin tai silmien kiinnipainamisesta syntyvään mielihyvään. 
Elämä tuntuu sellaisessa tilanteessa täysin samanlaiselta kuin pyhäpäivää edeltävänä päivänä kassaneidistä: kohtaat tsiljoona asiakasta kahdeksantuntisen aikana, mutta työvuoron jälkeen et muista yhtäkään tapaamaasi ihmistä. 
Kun aina kaikki meni jo.   
Niin kuin koiralla on tarve nuuskia, minun on saatava olla arjessani ripeä. Kun lähdetään, niin lähdetään. Kun siivotaan, niin kans siivotaan. Olen luonteeltani äkkipikainen, eikä se varsinaisesti helpota jokaiselle askelmalle astumisen opettelua. Se, että maltan astua jo miltei jokatoiselle, on pitkäjänteisen työn tulosta. Vähän kuin oman sisäisen kellon säätämistä ja tikityksen hidastamista. Yhä paremmin ja paremmin osaan ottaa hetken omana hetkenään ja siirtyä vasta sitten seuraavaan. Tik. Tik. Tik.
Rauhan laskeutuminen elämään ja sen tajuaminen, ettei elämistä tarvitse aina toteuttaa kiireisesti, on henkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttanut minuun myös fyysisesti: kehoni toimii optimaalisemmin. Minun ei enää tarvitse jatkuvasti arvuutella viljojen, maitotuotteiden ja palkokasvien vaikutusta vatsaani – suurelta osin riittää, että huolehdin riiittävästä rauhasta arjessani. Sillä (päänsisäisestäkin) kiireestä syntyvä stressi on ollut pääsyy vatsan ongelmiin.
Rivakkaan menoon ja kiireiseen tahtiin liittyy oleellisesti myös suorittaminen. Elämää suorittaessa portaita harpotaan samaan tapaan – viittäkin askelmaa kerralla. Tehokkaasti ja nopeasti, kokemuksellisesti tuo aika on kuitenkin nollan luokkaa. Onhan se vähän itsensä huijaamista: sitä luulee näkevänsä hirmuisesti elämää ja kokevansa paljonkin, vaikka oikeasti kulkee aikalailla silmät sidottuina ja umpikuurona. 
Kai suurimpia oivalluksiani on se, ettei minun tarvitse elää nopeasti tai pitää koko aikaa kiirettä. Jos nopeasti käväisemisen sijaan menisin ja näkisin. Ehti kello ranteessa tikittää sitten kuinka monta viivan väliä vain. Edelleen suustani livahtaa välillä fraasi no jos ihan noppaa. Nykyisin sillä on kuitenkin kuin pienen sähköiskun vaikutus: herätys eli rauhoitu.
Se, etten elämässäni enää suostu kiirehtimään, ei tarkoita, ettenkö koskaan enää juoksisi hikipäissäni junaan tai mikrottaisi aamupuuroa kahdessa minuutissa. Paremminkin kiirehtimisestä luopuminen on ollut sisäisen tahdin säätämistä ja päänsisäisiä muutoksia. Ehkä myös asenteellisia juttuja. 
Hei tyttö, mikä kiire valmiissa maailmassa? Nyt osuit pappa niin oikeaan.
On tietysti siistiä toistella vanhoja totuuksia hetkessä elämisestä ja carpe diemistä, mutta kuinka moni oikeasti elää niiden mukaisesti?
onnellisuus · ulkonäkö

Oma koti ainutlaatuinen.

Mä kökötin lehtipinon päällä polvet suussa ja tuijotin mun varpaitani. Erityisesti sitä isovarpaan viereistä oikeassa jalassa. Sitten mä pelästyin. Minkä vuoksi? Koska se näytti vieraalta. Jos niitä isovarpaan viereisiä varpaita olisi aseteltu rivistöön, mä en olisi tunnistanut omaani. 

Mä tajusin sen kaiken yrittämisen keskellä vieraantuneeni omasta kehostani. 
Jälkeenpäin on jännä ajatella, kuinka jatkuvasta tarkkailusta ja peilin edessä pyörimisestä huolimatta oma keho muuttui vieraammaksi ja vieraammaksi. Sitä tavallaan näki omassa kehossaan vain tyytymättömyyden ja epäkohdat: jaloissa varpaiden sijaan ainoastaan liiallisen paksuuden. Oma keho ei oikeastaan tuntunut enää ”mun omalta ainutlaatuiselta”, vain loputtomalta työmaalta. Mahtaa olla monelle naiselle tuttua?

Mä pyörittelin ajatuksiani. Pystyisiköhän omaa kehoa opetella katsomaan samalla tavoin kuin sitä isovarpaan viereistä varvasta. Hyödyntämään tuota pelästyksestä syntynyttä tunnetta. Mä voisin esimerkiksi ottaa seis. Vain katsoa omaa käsivarttani. Tutustua. Ja todeta sen olevan loistava omaksi kädekseni kaiken kirjon keskellä. Siis kun. Mä todella haluan uskoa, että valitsisin juuri sen siitä rivistöstä siltikin itselleni. Vaikka se ei olekaan kaikkein lihaksikkain. Samoin kuin mun oman vatsani. Vaikka se ei olekaan kovin kiinteä. Mun jalkani sopivat mulle parhaiten. Vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin sorjat. 
Kyse on kai kokonaisuudesta. Nimenomaan ehjästä minästä.
Että on kotona omassa kehossa. Koska kukapa ei tuntisi kodin nurkkiaan läpikotaisin? 

Kertoi eräs nuori nainen aikaa sitten.
Peace itselle.
Tänään 6.5 vietetään Älä laihduta -päivää. Minä olen jo aika monena vuonna viettänyt Tutustu mieluummin itseesi -päivää.
onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki

Perunasalaatiton.

Tiedättekö mitä? 
Tänä vappuna en syönyt lainkaan perunasalaattia. Ehen. Olen nimittäin alkanut harrastamaan ennenkokemattomia vappuja; viime vuonna istuin yksin kotona nenä tiukasti kiinni kirjassa ihan koko vapun. Aivan uutta, vaikka ei ehkä aivan mahtavaa. Mutta kokemus hei sekin. Ja kuulkaas. Sama meno jatkui tänä vuonna – siis teemalla uudenlainen vappu. Perunasalaatiton ja lisäksi ennenkokematon muullakin tapaa. 
En ole aiemmin syönyt ilmaista munkkia ulkoilmassa.

Enkä ole milloinkaan aiemmin katsellut traktorin kilpaa kiskomista keskellä Helsinkiä.

Kai sitä joskus on viettänyt ihanan aurinkoista vappua. Liian harvoin kuitenkin.

Olin ensimmäistä kertaa viettämässä opiskelijavappua.
Nakiton ja perunasalaatiton vappuateria eli uuniperunat kylmäsavulohitäytteellä
Isoja perunoita, vaikkapa Rosamundaa
Täytteeseen
1 prk kermaviiliä
(vähän tuorejuustoa)
150g kylmäsavulohta
nippu ruohosipulia
sitruunamehua
mustapippuria
(suolaa)
Salaatti
jääsalaattia
kurkkua
tuoretta ananasta
avokadoa
Montako rullaa serpentiiniä kului?
elämä · onnellisuus

The series of unfortunate events.

Olihan se kuin tekaistusta tarinasta. Niistä Lemony Snicketin kirjoista, joista pienempänä pidin kovasti. Surkeiden sattumusten sarjasta.
Sinä aamuna nyt oli kaikenlaista.
Kyljen kääntäminen ei enää onnistunut. Havahduin aamulla huonoon olon. Mitä tämä nyt oli? Sunnuntaihan oli jo ollut niin hyvä kuin riittävän rankan oksutaudin jälkeinen päivä vaan voi olla. Eli kahden mehulasillisen veroinen. Suututti. Lisäksi vielä se, että ajatuskin aamupuurosta kuvotti. Olin elänyt viime päivät sokerijugurtilla ja vaaleilla karjalanpiirakoilla. Eivät ne höttöiset varsinaisesti mielialaa kohota – suurina annoksina ainakaan. Jalkaa vihloi edelleen ja tulostin oli jättänyt sylkemättä monistenipun viimeiset sivut. Hermoja kiristi jo valmiiksi parin viikon totaalinen liikkumattomuus ja säären kohtalo. Ajatukset velloivat kaikessa mahdollisessa ikävässä. Turha niitä oli yrittää ohjailla kirkkaammille vesille. Luovuttaja, sama vaikka olisinkin. Heiveröinen olo purkautui  ajatuksena lopettaa koko blogi – pieneen, pimeään vaatehuoneeseen hautautuminen houkutteli myös. Aamu huipentui avaimien unohtamiseen ja rappukäytävässä kykkimiseen. Että kotiin pääsemisestäkin piti maksaa. Oma laho pää ärsytti. Mustikkajugurttia tippui valkealle paidalle ja elämä tuntui äärimmäisen surkealta. Kun aurinkokaan ei paistanut.
Toisinaan elämän pienimmät huolenaiheet tuntuvat kaikkein suurimmilta. Se on kovin hassua. No hei hupaisaa! Etenkin kun ajattelen, mistä kaikesta ihminen voi selvitä ja on jo selvinnyt. Ongelmia on välillä hyvä suhteuttaa, mutta turha vähätellä. Siten yritän välillä itselleni selventää. Vaikka en olekaan menettänyt toista jalkaani, toimimaton koipi saa harmittaa. Kai?
Äiti on aina sanonut minulle, että otan kaiken niin äärettömän raskaasti – sama tiputanko lusikan lattialle vai kuulenko toisen olevan surullinen. Tuona maanantaiaamuna minulla oli meneillään varmastikin tuhannes maailmanloppu. Kunpa voisinkin säätää mieleni mittareita siten, että kokisin tunneskaalastani ainoastaan onnen ja ilon moninkertaisena! Epäilen tosin niiden maistuvan silloin enää yhtä makealta. Tapahtuu kuin mansikkajugurtille viikonlopun aikana: latistuu. Ehdin tottua makeaan makuun.
Yliopistolle vihdoin päästyäni minua kuitenkin odotti labrassa valkotakkinen itse iloisuus lusikka kourassa valmiina punnaamaan kuparisulfaattia. Niin, mihin sitä kevätaurinkoa tarvitsinkaan? Se sama määrä energiaa säteilee ihanista ihmisistä ympärilläni. Pilvisinäkin päivinä.
Mitä siis kuuluu? Ei mitään normaalia kummempaa. Tai surkeampaa. Siis erittäin hyvää. Kyllä, nyt jo naurattaa.

oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit

Kevään korjausliike.

Voi se niinkin olla. Että aurinko. Tai tuo sininen taivas. Koko kevät ja saapuva kesä. Haluaisin kuitenkin uskoa, että se on minusta lähtöisin: ajatuksistani ja niiden suunnanmuutoksesta. Tästä korjausliikkeestä.
Toisaalta, onko oikeastaan edes väliä, minkä ansiosta tunnen oloni moninverroin pirteämmäksi? Kunhan nyt vain tunnen. Äärimmäisen vinkeäksi.
Mietin eilen, millaisissa asioissa olen onnistunut viimeisen vuoden aikana. Ensin aloitin laskemalla opintopisteitäni. Siitä luovuttuani rankkasin leipomuksiani. Mietin kaikkia juoksulenkkejäni. Arvioin, kuinka onnistuneita valintoja antamani lahjat ovat olleet. Pohdin niin, että pyrskähdin jo nauruun. Siinä se! Lähikuukausien aikana minä olen onnistunut yhdessä asiassa aivan loistavasti: purskahtamaan nauruun useasti. Useammin kuin vuosi sitten. Paljon useammin kuin kaksi vuotta sitten. Sen on mahdollistanut tekemäni päätös olla kanniskelematta kaiken aikaa murheita, joista ei oikeasti tarvitsisi huolehtia. Arkipäiväisiä ja jonninjoutavia. Sen lisäksi, että olen ollut paljon onnellisempi ja vapautuneempi, olen myös huomannut muutoksen energiatasoissani: olen skarpimpi, pirtsakampi ja virkeämpi. 
Sitä tunnetta, kun pomppii innostuksesta keskellä katua!
Oikeastaan muutos olotilassa tuli pienoisena yllätyksenä, vaikka jollain tasolla olenkin tiedostanut murheiden kantamisen väsyttävän hirveästi. On miltei paradoksaalista, että niiden pikkuruisimpien ja turhimpien huolien raahaaminen mukana vie voimia eniten – samentaa ihan todella tehokkaasti silmät. Eikä silloin pysty oikeasti nauramaan, vaikka ääneen nauraakin. Ainakaan siten, että nauru kumpuaa vapaasti suoraan mahasta rintakehän kautta silmiin. Nauraminen piristää, mutta kaikki vähänkään väkisin väännetty ainoastaan väsyttää.
Vitsit, miten vinkeää!
Talviunta. Monet kuulemma vaipuvat pimeyden tullen kuin talviuneen ja heräilevät vasta keväällä auringonsäteisiin. Elävät kesän ja alkavat sitten taas horrostaa. Ruususen unta. Sellaiseen minä olen ollut ennemminkin vaipuneena: olen nukkunut sadalta vuodelta tuntuvan ajan ja herännyt nyt johonkin suloiseen.  
Turha se on murehtia asioita kahta kertaa: ensin nyt ja toisen kerran, kun on oikeasti syytä. 

Tiedoksi aika monelle. Muun muassa itselleni.

elämä · muistoja · onnellisuus

Miten ihminen kaipaakaan.

Ota minut takaisin, aika. Tai mikä hyvä jumala oletkaan.
Luoksesi niihin hetkiin.
En tarvitse siipiesi suojaa, en kullalla töhrittyjä muistoja.
Hyi olkoon, huippukohtiako haikailen. En tosiaan.
Ihan silloista elämää vain. 
Sitä aikaa, sinua aika.
Arvostaisin nyt.
Ota minut takaisin. 
Edes puolittain.
Minä olen ihminen, joka kaipaa asioita ja joka ei aina kykene käsittelemään kaipaustaan. Kaipuu synnyttää alleen musertavaa voimaa. Sen vuoksi olen useimmiten ajattelematta: suljen kaipuun kohteen totaalisesti tietoisuudestani. Teljettynä se ei satuta. Helpotustakaan se ei kuitenkaan tuo. Sillä iltaisin – ja varsinkin öisin – istun lukitun oven edessä anelemassa takaisinpääsyä.
Eilen olin monen vuoden jälkeen satulassa. Vaikka en osannutkaan enää mitään, niin siltikin. Kuin kotiin olisin palannut. Pompottava harjoitusravi ja heiluvat korvat silmieni edessä. Pehmoinen karva ja tallin huumaava tuoksu. Itku tuli, mutta vasta nyt. Eilen vielä hymyilin. Miten ihminen voi kaivata jotain näin hirvittävästi?

  Liitäisin taas, jos pystyisin. Esteiden yli laikukkaalla ja kenkulla. 

aitous · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Uskalla ottaa vastaan.

Niin loppui ihmiskoe.

Otanta suppea.
Käsitti tämän yhden
elämästä uteliaan naisen.
Vain.
Tulos äärettömän
luotettava.
Juuri siksi.

Yleistetään
ihmeessä!

Haluan kertoa tarkemmin. Niin puuduttavan yksityiskohtaisesti, ettei kukaan voi olla uskomatta. Tai hei, kokeilematta! Mutta toisaalta se on hankalaa yrittää selventää. Kaikki kun on ohjeistettuna niin älyttömän  yksinkertaista. Uskalla ottaa vastaan. Okei. Nyt uskallan, mitä sitten? Käytännössä se kaikki ei olekaan enää yhtä yksioikoista. On oltava rohkea, mutta kuitenkin riittävän herkkä. On yritettävä, mutta siltikin annettava mennä. On pidettävä mielessä kaikki vanha, mutta myös tarjottava tilaa uudelle. On ensin kokeiltava, vaikka onnistumisesta ei voikaan olla pitämättä. 
Se alkutilanne oli tällainen: vähän enemmän kuin ihan vähän arkajalka. Periaatteessa ihan kivasti, mikä oikeasti tarkoittaa kovin puolittaisesti. Kiinni elämässä tai mukana menossa. Kuin se joukon viimeinen, jota toiset aina laimeilla hymyillä pitivät matkassa. Eh. Sinänsä hassua, sillä ihan pienillä teoilla olisi voinut olla ryhmän etunenässä. 
Ne pienet teot olivat osa sitä ihmiskoetta. Jos mä nyt kokeilen, olisiko musta muuhunkin kuin ankkuriksi. Ensin oli uskallettava haaveilla, siitä oli hyvä lähteä. Sitten piti vähän jo yrittää ja kokeilla. Hivuttautumalla hitaasti opetella. Että miten nauretaan ruoka suussa ja kuinka istutaan tuolilla rennosti. Osaisiko oikeasti jutella tuntemattomalle ja hymyillä harmaallekin päivälle. Yhtäkkiä sitä huomasi kykenevänsä olemaan yhtä hyvin itsensä kanssa kuin toisten kanssa. Ja mikä merkittävintä: myös yhtä hyvä itselle kuin halusi olla toisille. Seuraavien askelien myötä ei enää vain ollut, vaan jo nautti.

Mun hiukset on vähän kuin elämänlankaa. Ne alkoivat kasvaa heti, kun uskalsin alkaa vähänkään elää.
Ja lopuksi kun saapui hetki heittäytyä, se tapahtui kuin itsestään. Aivan ja täysin luonnostaan. Uupumus uurastuksesta kaikkosi sinä hetkenä, kun elämä alkoi tuntua helpolta. Ei ollut kyse enää yrittämisestä, osaamisesta tai huonoista taidoista, vaan silkasta elämisestä. 
Eikö ole ihmeellistä? Ohjehan oli kuitenkin hirveän yksinkertainen.

Elämä kyllä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan. 
Oli muuten sen ihmiskokeen lopputulema. 
onnellisuus · ystävät

Ei mannapuuroo ja mansikkaa, vaan vähän vielä jotain syvempää.

Nousit keittämään mulle aamupalaksi mannapuuroa ja tarjosit omista mustikoistasi. 
Olen yrittänyt kirjoittaa tähän hirveän monta kertaa sanoja. Olen kuitenkin pyyhkinyt ne vielä useampaan kertaan pois. Niiden kun on oltava oikeanlaisia. Haluaisin osata kertoa, miltä mannapuuro ja mustikat minusta sinä hetkenä tuntuivat. Istuessani unenpöpperössä siinä sinun asuntosi lattialla, minulle sijatulla patjalla ja katsellessani keskittynyttä touhuasi. 
Et ollutkaan enää vain paras ystävä, 
vaan lisäksi oman kotikolosi emäntä:
’mitä kuuluu’ olikin ’tarviitko sä peittoo’.
Hei muistatko, miten tismalleen tällaista suunniteltiin?
Kun kerroit siinä hämmennellessäsi, ettei mannapuuroa kannata tehdä teräskattilaan, olin purskahtaa. Joko itkuun tai nauruun. En ole edelleenkään täysin varma. Vastasin sinulle, että juu tiedän, kokeilin itsekin samaa viime viikolla. Lisäksi mielessäni mietin, että juuri tämän vuoksi olet paras ystäväni – teflon tulee kummallekin mieleen vasta pohjaanpalamisen jälkeen.
Me ollaan yhdessä pelätty ja päätetty 
elämää ja elämästä,
naurettu ja toisiamme tiukasti halattu.
Ennen kaikkea yhdessä vartuttu
näin kokonaisiksi kuin nyt olemme.
Se mannapuuro aamulla puoli kahdeksan jälkeen. Vau. Minä nimittäin tiedän, miten aamuisin tykkäät nukkua ja miltä sinusta väsyneenä tuntuu. Tiedän paljon muutakin ja kannan kaikkea sitä sisälläni kiitollisena: juuri minä olen saanut kuulla ensimmäisestä haalarimerkistä ja tosi isoista kyynelistä. Olen niin onnellinen, että just sä olet minulle just se. Haluan olla, erityisesti sinulle, vähintäänkin jonkinlainen. Ystävä.
Toivon sinun tietävän, miten hurjan paljon minä mustikoita arvostan. 
itsevarmuus · kesä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Kesäkondis.

Onko sullakin kiire kesäkuntoon?
Kesä ja lyhyet shortsit. Kuumuus ja paljas iho. Aurinko ja tyytyväinen hymy. Loma ja puiston ihmispaljous. Hikoilu ja veteen pulahdus. No, ne uikkarit ja rento fiilis. 
On. Todellakin kiire kuosiin kesäksi.
Onneksi siihen ei tarvita taikatemppuja. Ajattelin nimittäin itse aloittaa niinkin maagisesta kuin pää pystyssä kävelemisestä. Talven jälkeen voisi taas oikaista selän ja kurkotella kasvoilla aurinkoon. Kun ensin näyttää sopivan itsevarmalta, on helppo alkaa ajatellakin itsevarmasti – mun mikroshortseissakin. Lopulta sitä huomaa olevansa oikeasti jo suhteellisen sinut itsensä kanssa: ihan just sopiva rannalle ja bikineihin. Kesän paras treeni toteutetaan ehdottomasti suupielten lihaksilla ja ehkä myös  rintakehän avaamisella. Kesäkondis syntyy auringon kanssa kilpaa säteilemisestä: sitä ei hankita kuntosalilla toistoja hinkkaamalla, vaan se löydetään omaa sisintä tutkimalla. Maaliskuun puoliväli ja vielä on rutkasti aikaa. Oivallus ihanasta itsestä voi syntyä vaikka vain päivässä.
Kesällä on oltava ehdottomasti tikissä. Siis. Minä haluan olla tänäkin kesänä sellaisessa kunnossa, että voin syödä hyvällä omallatunnolla jätskiä. Sellaisessa kuosissa, että rento olo lähtee muualta kuin peilistä. Niin hyvässä kondiksessa, että nauran heinäkuussa ilmestyneelle lisäkurtulle mahassa.

Just sinne se katse.
Minulle kesäkunnon tavoittelu on pyrkimystä rentouteen, huolettomuuteen ja raikuvaan nauruun. Kesällä ihmiset ovat usein loistavalla tuulella ja siten kesä on lähtökohtaisesti hyvää aikaa miettiä omaa sijoittumista kaiken keskelle: olenko oikeasti pidetympi tai parempi vatsapalikoideni erottuessa ja rasvaprosenttini pienentyessä. Pitäisikö sen olla niin? Tai olenko itse silloin oikeasti tyytyväisempi? Pitäisikö minun olla? Kuinka moni ihminen näkee minut? Eikä vain ulkokuoren? 
Yleisesti ottaen minua itseäni inhottaa ajatus, että tulisi olla ensin ulkoisesti jonkinlainen, jotta voisi elää tyytyväistä tai tyytyväisempää ja täyttä elämää kesällä. Vaikka vaatimus lähtisikin ihan vain itsestä. Elämässä on toki hyvä tehdä tarpeen vaatiessa korjausliikkeitä suuntaan tai toiseen, mutta silloinkin mielelläni ajattelen pysyviä, talvenkin yli kestäviä kohennuksia.  
Jos minä olisin sinä, laittaisin plehat päähän ja pepsodentit loistamaan, eli olisin ihan täykkis. Tästä päivästä vähintääkin syyskuun loppuun asti.