Mitä mahtuu katkoviivojen väliin.

28/02/201728/02/2017 ElinaKommentoi

Isi piirsi aarrekartan. Rypisti sen ruttuun. Avasi sitten vanhuudesta ryppyisen kartan nähtäväksi. Harvoin kartta kertoi suoraa tietä määränpäähän, aarrehan paikassaan aina odotti. Katkoviivojen väliin mahtuu paljon, minulle on saatettu muistuttaa. Piti pohtia piilotettuja vihjeitä, luottaa omaan aavistukseen, kokeilla eri reittejä. Kartta opetti löytämään paljon muutakin kuin vain aarteen oman paikan.

Sellaisena minä ainakin aarrekarttaleikit muistan; mahanpohjaa kutkuttavina seikkailuina, joissa jännittävintä aarteen sijaan oli kirjoittamattomien merkitysten löytäminen. Ehkä jo silloin opin ajatuksen piilomerkityksistä, siis siitä, ettei katkoviiva ole vain pätkitty viiva, vaan paljon enemmän kaikine väleineen. Vaikka näin aikuisena kukaan ei piirtele minulle enää karttoja, samankaltainen ajatusmaailma on yhä tallella mielessäni enkä koe lainkaan haastavaksi nähdä elämääni isona aarrekarttana.

Elämä on kuin aarrekartta. Ai, kuinka? Hei kumpikin sisältää hurjan määrän piilomerkityksiä. Lisäksi kiehtovinta kummassakin on juuri piilomerkitysten löytäminen eli kaikki se, joka jää sanojen ulkopuolelle. Sitä voi piirtää kaikenlaista, kirjoittaa ihan kaikenmoista, puhuakin ihan mitä vain, mutta siltikin kaikkien niiden ulkopuolelle jää hurjasti informaatiota. Ehkä sellaistakin, joka on todella tarkoitettu löydettäväksi, vaikkakaan ei välttämättä määränpääksi.

blogi2 Puiden takaa saattaa pilkistää.

En epäile hetkeäkään, etteikö yksi puolen sekunnin katse voisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja etteikö tuo katse voisi kertoa merkitykseltään jotakin sellaista, mihin sanat eivät koskaan tulisi riittämään. Sen vuoksi on iso sääli, etteivät kaikki huomaa viivojen väliin jääviä alueita. Ne kun saattavat sisältää suhteellisen tuhdilla tavalla tärkeitä merkityssisältöjä tai ainakin sellaisia merkityksiä, joilla on paljonkin tekemistä elämän rikastumisen kanssa.

Kuten pienenä aarrekarttaleikeissäkin saattoi käydä, piilotetun vihjeen tulkinta ei aina johda aarteen luo; piilomerkitys voi olla moniselitteinen tai sillä voi olla yksi mahdollinen merkitys, jota on hankalampi käsittää. En kuitenkaan usko, että piilomerkitysten itseisarvo on oikeimman tulkinnan hoksaaminen, vaan ennemminkin itselle sopivimpien tulkintojen löytäminen. Minun mielestäni yksityiskohdiltaan rikas elämä syntyy juuri uskalluksesta tehdä vähemmän vakavia, itselle sopivia tulkintoja joista nauttia. En todellakaan ole aina varma, tarkoittaako määrätty pään nyökäytys tai tietty äänen intonaatio luulemaani, mutta on siltikin kiva ajatella niiden kenties tarkoittavan esimerkiksi oman kokemuksen esiintuomista tai ymmärryksen jakamista.

Eikä elämän aarrekartta rajoitu vain ihmisiin ja olemuksiin, vaan aivan kaikkeen ympäröivään.

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · rakkaus · syvällistä · ulkonäkö

Samoista syistä kuin toista.

26/02/201726/02/2017 Elina3 kommenttia

Rakastuin sussa samankaltaisuuteen ja päinvastaisuuteen. Samanpäisyyteen eli samanlaiseen itsepäisyyteen. Tykästyin sun elämän kirkkaisiin väreihin, myös tummanpuhuvampiin sävyihin. Rakastun edelleen joka päivä sun tapaan kohdata maailma; mutkattomaan uteliaisuuteen ja vilpittömään valoisuuteen. Ihailen sun määrätietoisuuden rentoutta ja itsevarmuuden kehityskaarta. Rakastan sun tapaa opettaa, osin tiedostamattasikin, mulle näistä asioista.

Mikä tekee niin vaikeaksi rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista?

Jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun, vastaa seuraavaan kysymykseen: millainen osa rakkautta toisen ulkonäkö oli? Oli varmasti osa, mutta kuinka iso. Minä nimittäin uskon siihen, että ulkoiseen olemukseen suuntautuva rakkaus häviää toisen ihmisen sisäisen maailman synnyttämälle rakkaudelle. Ihan jo tunteen intensiteetiltäänkin. Mutta jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun kauemmin kuin viisi vuotta, vastaa tähän seuraavaan kysymykseen: kuinka paljon uutta tutustumisenarvoista olet vielä viidennenkin yhteisen vuoden jälkeen löytänyt toisen kasvoista, hiuksista tai jaloista verrattuna ulkokuorta syvempään.

Sananlaskun mukaan ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään rakastutaan. Niinhän? Niinkö? Luulen, että sellaisessa tilanteessa, jossa rakkautta tuntevalle rakkauden kohdentaminen on epäselvää tai haasteellista, ulkonäköön myös kyllästytään nopeammin ja suhteellisen nopeasti. Ihmisen sisin ei nimittäin ole muuttumaton, kuten vaikkapa hiusväri tai silmien väritys, vaan tarjoaa yhteisten vuosien saatossa jatkuvasti uutta tarttumapintaa rakkaudelle. Kuinka monessa vuodessa sellaiseen voi kyllästyä? Vaatii se ainakin enemmän aikaa kuin naamaan tympääntyminen.

blogi1

Tiedätkö, minkä vuoksi pohdin ulkonäön merkitystä rakkaudessa? Koska olen toistellut lähipäivinä itselleni kysymystä siitä, miksi tuntuu niin haasteelliselta rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista. Rakkauden ottaessa askelia syventymällä toista kohtaan se ei omalla kohdallani koskaan kohdistu muuhun kuin toisen sisimpään ja meidän yhdessä luomaamme maailmaan; on yksi suuri mahdottomuus minulle ylläpitää vain ulkoiseen olemukseen ankkuroitua rakkautta. Siltikin olen monet vuodet asetellut itselleni määrättyjä ulkoisia muuttujia, joiden toteutuessa olisin mahdollisesti valmis rakastamaan itseäni edes jollakin tasolla. Siis täysin päinvastoin kuin rakkaudessani toisia ihmisiä kohtaan. Kun olen yrittänyt opetella kulkemaan käsikynkkää itseni kanssa, olen tarrannut kiinni väärästä kohtaa. Ulkonäön tulisi kulkea ainoastaan rinnalla, ei käsikynkkäkaverina.

Kaunis mieli. Miksi en etsi sitä, kun katson itseäni peilistä. Tai mieti sitä, kun esittelen itseäni toisille.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Pää, olkapää, peppu ja pinttyneet ajatusmallit.

24/02/201724/02/2017 ElinaKommentoi

Pää, sä olkapää, peppu, polvet, varpaat – polvet, varpaat.

Hei olkapää. Kertomus alkuun mun olkapäästöstä eli olkapäiden yhteiselosta. Voin ainoastaan arvuutella, mikä olkapääosastossani – tai ylipäätään kehoni toisessa diagonaalisuunnassa – on nuorena mennyt pieleen. Oikea olkapää on nimittäin etenkin suoria hartialinjoja vaativissa jutuissa usein innokkaampi; vahtimatta jättäessäni vasen tulee vähän kuin perässä. Käännyn olkapäineni siten mieluiten vasemmalle.

Taitaa olla jo aika luonnollista, että olen hivenen vasemmalle puolelle kiertynyt. Veikkaisin. Sillä tottunuthan olen siihen sen verran, että oikean eteen karkaaminen tuntuu täysin normaalilta. Ja tiedäthän syvälle juurtuneet jutut? Vasta hevosen selässä taas olen alkanut ensin tiedostamaan vinouttani, sitten pohtimaan sitä ja nyt ehdottelemaan sille korjausliikkeitä. Ongelmista mahtavin taitaa olla kuitenkin seuraava: mun molemmat olkapäät ovat vähintääkin yhtä itsepäisiä kuin tämä pääkin.

blogi706

On herättelevää, että sitä monesti luulee kahdenkymmenenkin vuoden riittävän itseensä tutustumiseen. Mutta sitten kuvioihin tömähtääkin yllätyksiä, kuten mahdollisesti koko tähänastisen elinaikansa vinossa kulkeneita olkapäitä, joiden jälkeen ihminen vasta ymmärtää, ettei subjektiivinen sisältäpäin itsensä kohtaaminen yksinään ole aina paras vaihtoehto. Hei sä -huudahdus ulkopuolelta voi olla isokin apu. Ihmiseen juurtuu käsittämättömän vaivatta, huomaamattakin, ajatuksia ja tapoja. Juurtuminen tapahtuu tavalla, joka saa juurtuvat asiat tuntumaan aivan luonnolliselta osalta omaa itseyttä. Ja tiedostamatontahan on hankala edes yrittää kyseenalaistaa. Sen vuoksi pinttyneiden ajatusten metsästäminen koko mielen kokonaisuudesta on kai aivan yhtä hankalaa kuin oikean olkapään edes hetkellinen tyrkkääminen taka-alalle.

Tuntuisi pahalta sanoa olkapäideni elelevän pääni ympärillä täysin väärällä tavalla, sillä on varmasti olemassa syy sillekin, miksi ne ovat sellaisiksi kasvaneet. Kiistämätöntä on kuitenkin se, että haastavammaksi ne kyllä tekevät elämän – no lähinnä hevosen selässä keikkumisen. Pinttyminen kuvaa oikeastaan juurtuneita ajatuksiakin hyvin; ajatus esimerkiksi oman ihmisarvon määräytymisestä kilojen mukaan on kuin pinttynyt tahra mielessä. Sen puhdistamiseen tarvitaan aikaa, apuvälineitä ja riittävän voimakasta tahtoa hangata läiskä pois.

Jo pelkkä ajatusmallien tiedostaminen on tuonut elämääni valtavan paljon helpotusta. Vaikka ei olekaan – etenkään itsepäiselle päälle – täysin ongelmatonta etsiä vinoutuneita tapoja ajatella, on se ollut työnsä väärti. Alku uudenlaisille ajatuksille ei nimittäin verso luultavastikaan tyhjästä, vaan istutetaan jo kuopatuista ajatuksista syntyneeseen multaan.

lifestyle · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki

Mielialahiilari.

22/02/201722/02/2017 Elina3 kommenttia

Millä tavoin toimia, kun itkuraivareiden sijaan olo on vain apea? Kun kyynelehtiminen ei tule kyseeseen, mutta mitäänsanomaton mieli siltikin vaivaa? Entä kuinka kuorruttaa ilo? Kun jo onnellinen tila kaipaa pienen pikkuruista kohotusta? Kuinka löytää huonon hyvä puoli tai puoliksi tyhjän lasin täysinäisyys? Kun asenne tarvitsee ryhtiliiketta ja ryhtiliike jotakin apuvälinettä?

Mä syön hiilaria. Ja tulee tuitui-olo.

Vaikka en syö normaalisti arjen tohinassa erityisesti hiilihydraatteihin panostaen, ainakaan pasta- ja pannukakkupainotteisesti, koen omistavani siltikin todellisen hiilarikoneiston. Tehokas hiilarikoneisto, niin millainen se on? En ole kai koskaan kokenut spagetin oikeasti vetävän vetelän väsyneeksi, lounaallakaan, enkä liiemmin valkoisista valkoisimpienkaan jauhojen erityisemmin turvottavan. Oikeastaan kummankin suhteen aikamoisen vahvasti päinvastoin. Kaikkein suurin vaikutus paahtoleivillä ja riisipuuroilla on kuitenkin mielialaani.

Mä en syö hiilaria, jotta mun häilyvä mieliala kohenisi tai jotta mä olisin yhä iloisempi. Mutta kun mä syön hiilaria, mä kyllä huomaan sen mun mielialassa monellakin tapaa.

Joskus jopa niinkin, että pastakulhon jälkeen oman maailmani – lähinnä ajatusteni – määrätyt osiot, siis ideat, haaveet ja odotukset, tuntuvat mahdollisilta. Pannukakkupellillisen pituisen mietintätauon jälkeen mahdottoman toteutettavissa olevilta.

Onkohan monellekin mielialahiilari juttuna tuttu?

Pastainen potku parempaan oloon

Paketti fetaa

Rasia pinaattia

Ruokakermaa

Sipulia

Pippuria

Perhospastaa

Kuullota hei ensiksi sipulit ja lisää sen jälkeen pinaatti. Lorauta sekaan kermaa. Lopuksi pilko mukaan feta ja heitä mukaan mausteita. Pyöräytä koko hässäkkä keitetyn perhospastan kanssa sekaisin.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · ystävät

Hiljaa hipsi en enää.

20/02/201720/02/2017 Elina4 kommenttia

Mä haluan kertoa teille määrättyjen jo ylitettyjen asioiden jättämästä epävarmuudesta ihmisessä kuvaamalla varpailla hiljaa hipsimistä.

Sinä aamuna hipsin hiljaa varpaillani. Portaiden kolmas askelma narahti allani. Seisoin enää isoimpien varpaiden varassa. Narahdus kaikui useiden sekuntienkin jälkeen vielä korvissani, sai pelkäämään seuraavaa ja viidettä. Sillä juuri siitä varpailla hipsimisessähän on kyse – hiljaisuudesta ja toisten herättämättä jättämisestä. Kolmannella askelmalla varpaillani epävarmuudesta huojuen pohdin riskinottoa ja sellaisen jättöä. Eteneminen alas oli yhtä epävarmuutta.

Hipsiessään sitä on valmistautunut varaamaan ainoastaan varpaille, sillä kaiken muun suhteen varautuneisuus on vahvasti läsnä. Koen, että määrätyssä kohtaa elämääni jäin pysyvästi varpailleni toisten seurassa. Kai yritin siten vältellä parhaani mukaan ikäviä narahduksia; ihmisten varaan varaaminen olisi tuntunut kai kuin kuudennen askelman räjähdykseltä. Lopulta hipsin jo yksinollessanikin, mikä kertoi epävarmuuden muuttumisesta luonnolliseksi tilaksi. Tiedättekö, miten ihminen sellaisessa tilassa oppii ajattelemaan? Että ihmiset ovat arvaamattomia. Että ystävyys on yhtä pysyvää kuin yhdisteen viiden tunnin puoliintumisaika. Varpailla kulkien sitä oli hyvin helppo yrittää omasta puolesta kompensoida; vähin äänin varaamatta minkään muun kuin varpaiden varaan.

Ihmistä ei kai ole kovinkaan vaikeaa saada kulkemaan päivästä toiseen varpaillaan. Riittänee yksikin tapahtuma, johon usein liittyy uskonmenetys, mutta ainakin toinen ihminen. Varautunut ihminen huitelee varpailla seisoessaan korkeuksissa, jotta välttäisi suoraan silmiin kohdistuvat katseet. Yksinkertaisesti sen vuoksi, että arvaamattomuuden alkaessa tuskallisinta hänestä on muistella aidoilta tuntuneita hetkiä.

Sinä aamuna varpailla hipsiessäni mä saavutin lopulta ulko-oven. Askelmista useampi kuin viisi oli narahdellut. Eteisessä olin edelleen varpaillani varautuneena heränneisiin.

Saanks mie tulla mukaan?

Arvaatteko jo, mitä tapahtui aamulla seitsemältä keskellä Syrjäsalmen metsää. Hoksasin, että ystävät taitavat olla heitä, jotka narahduksiin herätessään tahtovat mukaan lenkkikaveriksi. Toivon teidän ymmärtävän tämän näin: ystävät kestävät koko jalkapohjalle varaamisen, vaikka se synnyttäisi suurempaakin hämminkiä. Lopun lauantaista ja vielä sunnuntainkin askelsin varmasti, laskeuduin alas varpailtani. Sillä ystävieni keskellä ei ollut syytä hipsiä. Uskon jokaisen heistä kestävän suuremmankin porrasaskelman narahduksen.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset

Sinä päivänä kun -ajatus.

16/02/2017 Elina6 kommenttia

Elämääni mahtuu monia sellaisia hetkiä, joita kuvaa hyvin sinä päivänä kun -ajatus. Sinä päivänä kun -ajatuksen täyttämä hetki on monesti osaltaan ollut kääntämässä elämän kelkkaa uuteen, arvaamattomaankin, suuntaan, usein jonkin oivalluksen kautta. Sinä päivänä kun -ajatus on oikeastaan kai luonteeltaan kuin oivallus; se ei ole päähänpisto, eihän se nimittäin tunnu harkitsemattomalta, vaikka toisaalta se kuitenkin on juuri yksittäiseen hetkeen vahvasti sidottu yhtäkkinen hoksaus.

Sinä päivänä kun -oivallukset ovat lähes poikkeuksetta muutosmyönteisiä. Ja hyvä niin. Niillä kun on tapana helpottaa kummasti elämää. Merkittävimmät muutokset ajattelussani alkavat kasvaa nimenomaan sinä päivänä kun -oivalluksista.

blogi705

”Sinä päivänä kun ymmärsin, että jokaiselle ihmiselle on annettava mahdollisuus valintaan siitä, pitääkö minusta ihmisenä vai ei, tunsin valtavaa vapautta sisälläni. Vastuu ei ole minulla, vaan itselleen sopivan valinnan tekee toinen. Kai kirjaimellisesti tällä tavoin vihdoin ymmärsin, ettei tehtäväni ole miellyttää muita, vaan tarjota toiselle se, joka oikeasti olen.

Vaikka kinkkupizzassa ei varmasti ole yhtään mitään vikaa ja monelle se on ehdoton suosikki, en vain itse koskaan valitse kinkkuversiota.

Kuitenkin uskon maailmassa olevan juuri sopivasti sellaisia ihmisiä, joiden valinnaksi osun. Vaikka olisin ihan tällainen vain. Olen ehkä virheellisesti ajatellut joskus itseäni kuin muovailuvahana, joka sopeutuu peräjälkeen toisten erimallisiin muotteihin. Tosiasiassa meillä jokaisella kai on omat muotin muotomme ja sovimme yhteen kuin palapelin palat, jos olemme sopiaksemme.

Sen kerran jälkeen, kun ystäväni kahvituokion jälkeen sanoi tuntevansa minun tapaamiseni jälkeen aina innostunutta oloa, aloin vasta tarkemmin pohtia näitä asioita. Varmasti, koska hänen sanansa merkitsivät minulle henkilökohtaisella tasolla niin paljon. Lähimpien ystävien seurassa koen saavani ja pystyväni olla tarjoamatta yhtään mitään sellaista, mitä en todellisuudessa ole. Minulle sellainen tarkoittaa juuri sitä, etten raahaa mukanani miellyttämisentarvetta.”

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · syvällistä

Tarina tuolista Malmilla ja paksuista kerroksista.

14/02/201714/02/2017 ElinaKommentoi

Kuinka paksun materiaalin sanat voivat lävistää? Tämä tarina kertoo nimittäin juuri siitä.

Ajattelen, että kunkin ihmisen ympärillä on määrätynpaksuinen materiaali. Materiaali, joka koostuu kerroksista. Kerroksien lukumäärä taas määräytyy yksilön mukaan. Toisilla on useampia ja paksuhkoja; ne ovat voineet olla lapsesta saakka tai niitä on voinut muodostua elämän mittaan. Toisilla kerroksia on vähemmän ja ne saattavat olla kuin riisipaperia, heiveröisiä. Uskon tavanneeni myös heitä, joilla on ainoastaan yksi kerros, joka on kuitenkin ollut paksuudeltaan aivan omaa luokkaansa. Ajattelen, että ihmistä ympäröivän materiaalin kerrokset ovat heijastus kaikesta koetusta – materiaali on osa ihmistä ja siten aina myös täysin ainutlaatuinen. Ehkä riisipaperikerrokset ovat ohuita, koska niitä ei ole mikään elämässä kovettanut; ei ole ollut tarvetta suojata sisimmän arvokkainta. Kai yksi häkellyttävän paksu kerros kertoo jostakin hyvin kohdennetusta.

Istuin maanantai-iltana Malmilla eräällä penkillä vajaa kolme tuntia. Tuon illan aikana minulle alkoi valjeta seuraava; jos minut haluaa lävistää sanoilla, on onnistuakseen päästävä useamman tiiviin kerroksen läpi. Vaikka olen todella herkkä ja esimerkiksi ympäristö vaikuttaa minuun vahvasti, herkkyyteni lähtee siltikin sisältäpäin. Sanoilla voi kieltämättä satuttaa minua hyvinkin helposti, mutta sanoilla sanoman saattaminen minulle onnistuu vasta, kun otan ne omakseni. Ja se taas vaatii useampien kerrosten läpäisyä – muulla tavoin kuin kipeästi pistämällä.

blogi704

Sinä iltana ensimmäinen kerros ohitettiin ehkä kymmenen minuutin jälkeen. Tiedätkö, mikä kerros se oli? Ennakkoluulon kerrostuma. Vaikka toistelen äärimmäisen usein itselleni tahtovani olla ennakkoluuloton ja avoin, joudun aina kuitenkin myöntämään olevani vain ihminen. Ennakkoluuloni saattavat syntyä mitättömästä ja yhtäkkisestikin; sanavalinta tai esimerkiksi ohimenevä kliseinen elehdintä.

Toinen kerros on akateemista perua. Se on syntynyt lukuisten tieteellisten tekstien ja tutkimusten lukemisesta. Itse asiassa kerros hämmentää itseänikin toisinaan, sillä sekoitus tieteellisesti todistetun tiedon nimeen vannomista ja toisaalta omia henkilökohtaisella tasolla todettuja tuntemuksia on häkellyttävä kombinaatio, jonka koen sisältävän ristiriitaakin. Tämän vuoksi tuona iltana toisen kerroksen läpäisy kertoi minulle paljon; sanat olivat matkalla juuri sinne, missä säilytin jo todettuja tuntemuksia.

Kerroksia näiden lisäksi on lukuisia. Kuten esimerkiksi kerros jännityksestä, joka kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on yksi haastavimmista kai läpäistä. Vaikka sanat pääsisivätkin aiempien kerrosten alle, jännityksestä koostunut kerros pysäyttää kovin tehokkaasti. Sitä kyllä kuulee, mutta ymmärtämättä jää. Tuona iltana Malmilla tuoli oli vieras, tila täysin uusi, toiset ihmiset tuntemattomia.

Viimeistään puoli yhdeksältä pystyin kuitenkin itselleni kertomaan, että sanat olivat varmuudella läpäisseet viimeisenkin kerroksen; sen aidompaa kuin kyyneleet minussa ei ole. Illan aikana kerros kerrokselta etenevät sanat saivat palaamaan jo koettuun, ne saivat ajattelemaan vielä korjausta odottavia asioita ja tuntemaan toiveikkuutta tulevaisuudesta. Lähinnä se, että joku puhui minulle juuri sellaisista asioista, joita itsekseni olen viimeiset kuusi vuotta toden teolla miettinyt, kosketti jollain tapaa syvältä. Jopa kouraisi.

blogi703

Tuon Malmilla istutun illan jälkeen olin häkeltynyt; kerrosten läpi pääseminen oli melkoinen suoritus. Harvemmin tällaisten asioiden äärellä otan vastaan yhtään mitään mistään muualta kuin omista pohdinnoistani – en ole koskaan kokenut elämätaito-oppaiden tai verkkokurssien tarjoavan minulle mitään merkityksellistä.

Tämä tarina oli Malmilla vietetystä illasta, tarkemmin ilta NLP:stä (neuro-linguistic programming). Sen järjesti valmennusyhtiö True Hearts. Lisää NLP:stä voi lukea esimerkiksi täältä.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · pienet hetket

Tarina tapaamisesta Päivin kanssa.

12/02/201712/02/2017 Elina2 kommenttia

Nämä ovat näitä tarinoita elämästä. Sellaisia, jotka kumoavat kaikenlaista, kuten jo ajateltuja ajatuksia. Perjantaina sattui yllättävä vajaan muutaman tunnin kestänyt tarina, jollaisia oikeasti toivoisin tapahtuvan useammin. Näin sunnuntaina ajateltuna ainakin.

Helsinkiin suuntaava juna jäi Tikkurilaan. En tiedä, olisiko se kuinka nopeasti päässyt jatkamaan matkaa. Kuulutukset kuitenkin antoivat ymmärtää, että Tiksin busseihin hyppääminen olisi kannattavaa. Siinä satuin sitten pyörittelemään päätäni ja katseeni osui samassa junavaunussa – ei kuitenkaan aivan vastapäisessä penkissä – istuvan naisen silmiin. Lähetääks yhessä suunnistaa bussii, hän heitti just minulle. Toivon, ettei häkellykseni näkynyt hirvittävän selkeästi.

Bussissa sitten körötellessämme ja selvittyämme tiedosta, että matka ottaakin vartin sijaan tunteroisen, huomasin jo kertovani hänelle siitä, kuinka laitoin itsekin merkille täysikuun kauneuden ja siitä, millaista on olla perheen nuorimmainen. Hän kertoi minulle Minna Parikan kengistä ja omasta tyttärestään.

Siinä ylitettiin Vantaan rajojen lisäksi kaikenlaiset ikärajat ja aikarajat. Ei haitannut useampien vuosien kuilu välissämme, eikä lainkaan vasta vartin tunteminen. Rautatientorille saapuessamme olisin voinut jatkaa vielä kahvikupposen äärelle turinoimaan. Voi Päivi, että oli kivaa! Vai kuka olitkaan. Nimet kun vaihdettiin jo siinä häkellysvaiheeni aikana.

blogi702

Hei Päivi meidän bussireissua yhä mietiskellen.

Mutta tämä se todisti, että kyllä ihminen voi vain vaikka hetkeksi kävellä toisen elämään. Täyttää sitä bussimatkan verran ja poistua sitten sulavasti. Itse asiassa jäi ihan kutkuttava olo tapahtuneesta. Ihan jokainen ihminen varmasti kaipaisi tällaisia pieniä pätkätarinoita omaan elämään.

Ja jos joku päivä satun vielä jämsäläisen Päivin – vai olikohan se juvankoskelainen Riitta tai joku muu – tapaamaan, aivan varmasti jatkamme huulen heittoa mahtavasta tuuristamme.

ajatuksia · oma elämä · pienet hetket

Onni on olla tänään Elina.

10/02/201710/02/2017 Elina6 kommenttia

Elina.

Äiti kertoi, että Elina tuli Akselista ja Elinasta. Joskus pienenä tyttönä tuttu täti saattoi vitsailla, että missäs Akseli viipyy. No, onhan mulla nykyään oma Akseli, eriniminen vain. Nuorempana välillä haikailin Elinan sijaan jotakin hivenen erikoisempaa. Erityisen paljon pidin jostakin syystä Adelinasta. Ehkä koska sen alku oli harvinaisempi, mutta loppu kuitenkin Elinasta tuttu. Mutta sitten yksi päivä, kun mulle sanottiin Elina on kaunis nimi, aloin pitämään siitä ihan todella. Niin paljon, että olin ylpeä, että äiti oli valinnut mulle juuri sellaisen nimen.

Elinaan liittyy paljon kaikenlaisia muistoja. Kerran hiihtoloman etelänmatkalla tutustuin uima-altaassa puhallettavien ilmapatjojen keskellä ruotsalaiseen Elinaan. Tai siis Eliiinaan. Mä en muista siitä oikeastaan muuta kuin että hoettiin vuorotellen toisillemme yks, kaks, kolme, neljä ja sitä rataa – minä suomeksi, Eliiina ruotsiksi. Lukion ensimmäisenä päivänä Elina aiheutti myös hivenen hämmennystä. Tai oikeastaan Elina yhdistettynä sukunimeeni. Mun takana luokassa istui nimittäin täyskaimani; nimenhuudossa meitä vastasikin kaksi. Sittemmin opin, että minä tulin listoissa aina ensiksi ja sitten vasta täyskaimani. Tiedän täyskaimani edelleen ja tahtoisinkin tosi kovasti tietää, miten hänellä tänäpäivänä menee. Tiedäthän, istua alas ja kysyä mites meillä Elinoilla. En ole vain tohtinut laittaa viestiä. Mun mielestä täyskaimoilla on pakko olla joku syvempi yhteys.

Elinat on usein Elluja. On tosi hassua, että osaan mainita vain muutaman ihmisen, jotka ovat omatoimisesti alkaneet kutsua mua Elluksi. Hihityttää se aina. Koska varsinaista lempinimeä Ellusta ei koskaan ole tullut mulle. Ihan lähimmilleni olen pääasiassa Elina. Lisäksi osaan nimetä yhden henkilön, joka tapasi kutsua mua aina Lelluksi. Sekin hihityttää. Koska kukaan muu ei ole siten koskaan tehnyt. Eniten Elinan jälkeen mun identiteetti on kyllä Eltsu. Joskus joku käyttää sitä. Mun mielestä se on vähän hellittelynimi. Itse itselleni mä taidan nykyisin olla kyllä Rinkeli.

blogi700

Vuosien varrella mä olen miettinyt hurjasti, millainen juuri tämä Elina on. Mä luulen, ettei Elinoita voi meinaa laittaa mihinkään muottiin. Tai en mä tiedä. Ehkä joku toinen Elina todella on hyvin samanlainen kuin itse olen? Pienenä kun piti keksiä etunimen ensimmäisellä kirjaimella alkava adjektiivi, valitsin aika usein erikoinen. Nyt aikuisena mä mietin, että taitaa mussa olla vähän jotain erikoista. Mikä on ihan kiva. Äiti sanoi aina, että olen erityinen, mutta en koskaan jotenkin ottanut sitä omakseni. Sanoin vain, että äiti, mä olen sun lapsi, tietysti sanot noin. Nyt jos olisi valittava jokin adjektiivi, mun ei tarvitsisi miettiä kauaakaan: Elina-Elävä. Hitto, että mä olenkin ylpeä pystyessäni sanomaan niin.

Mun mielestä Elina on aina ollut sellainen oranssin punainen. Ei se todellakaan ole mun lempiväri tai mitään sellaista. Musta on vain aina tuntunut Elinan olevan sen värinen. Mä tykkään kovasti Elinan kirjoitusasusta. Elina on myös helppo nimmarissa, kun se kulkee sukkelasti ilman kynän irroittamista paperista (yleensä en heitä iin pistettä).

Tosi kiva, että juuri Elina on mun nimi. Tänään on nimittäin Elinan päivä.

ajatuksia · juoksu · oivallukset · oma hyvinvointi · treeni

Sielulta kestävyysliikkuja.

09/02/201709/02/2017 ElinaKommentoi

Sitä sanotaan, ettei vaikeita asioita saa juosta karkuun.

Totta vaiko ei?

Jos saan vapaasti päättää, valitsen aina pidemmän lenkin. Sillä mitä enemmän kilometrejä, sitä tyynempi mieli kotona. Juokseminen voi olla muun muassa urheilua tai tavoitteiden täyttämistä. Itse asiassa se voi olla myös omanlaistaan meditaatiota. Sen vuoksi en ole koskaan kai kyllästynyt pidemmilläkään matkoilla – juokseminen on minulle asioiden käsittelemistä. Vaikka en lenkin aikana ajattelisi muuta kuin kuulokkeissa soivaa musiikkia, en pohtisi ongelmia tai haasteita lainkaan, moni asia on viimeistään kotiovella paljon selkeämpi. Talvisin juokseminen on erityisen ankaraa, kun reisiä kihelmöi ja posket punoittavat. Mutta talvisin myös ajatusten selkeytyminen on aivan omaa luokkaansa. Sillä on oltava jotain tekemistä fyysisen rasituksen kanssa: mitä rankemmin koetellaan fyysisesti, sen puhdistautuneempi olo jälkikäteen. Kyse ei kai sittenkään ole vain kilometreistä.

Suihkussa aina mietin, että jäljellä on vain raukea olo. Kaikki muu on huuhtoutunut pois. Hikoilla on siten täytynyt lenkin aikana jotakin merkittävää, muutakin kuin vettä ja suoloja.

Joten minä ennemminkin kai juoksen vaikeat asiat selvemmiksi – en niitä karkuun.

blogi699

Näiden asioiden vuoksi pidän itseäni ensisijaisesti kestävyysliikkujana, erityisesti pitkänmatkanhölköttelijänä. Siitäkin huolimatta, että fyysinen rakenteeni ei ole sellaiselle ehkä tyypillisin, eivätkä jalkani välttämättä monille kilometreille luodut. Sielultani olen silti läpikotaisin kilometrien taittaja.

Ja oikeastaan, kai ihminen on tarkoitettu juuri sellaiseksi kuin sisältään tuntee. Ei se vaadi attribuutteja määrittämään ulkoisia ominaisuuksia.

Elina Heidi Rinkeli

Tekijä: Elina