Kategoria: oma elämä

ajatuksia · ennen ja nyt · joulu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

En mä mitään lupaa.

ElinaKommentoi
Joulu tulee ja menee aina yhtä nopeasti. Vähän samaan tapaa kuin uusi vuosi saapuu aina yhtä yllättäen. Aina sen ajatteleminen tuntuu kamalan uuvuttavalta: miksi joulun välipäivissä ei voisi viipyä viikon verran kauemmin. Kaiken jouluhössötyksen jälkeen nuo päivät tuntuvat kuin välipysäkiltä ennen uuden vuoden haasteita. Jooko, ei ihan vielä kiiruhdeta eteenpäin.
Kohta on taas niiden aika. Minä lupaan ensi vuonna -listojen. Jättää suklaat kauppaan, nipistää muutaman kilon, pinnistää töissä, yrittää vähän kovemmin, olla kuin uusi ihminen tai tehdä edes elämälleni jotakin. Aikakauslehdet, julkiset kulkuneuvot ja blogikirjoitukset pursuavat kaikki lupauksia, jotka ovat kuitenkin usein enemmänkin toiveiden kaltaisia: kunpa jaksaisin ja pystyisin. Harva kai tulee ajatelleeksi, että toiveiden tavoin lupaukset voivat kyllä toteutua tavalla tai toisella, mutta ero on siinä, että useimmiten ne käyvät toteen vain ihmisen oman toiminnan tuloksena. Ei lupaus itsessään saa aikaan korkeintaan kuin ajatuksen yrittämisestä.
Toisinaan tulen jopa surulliseksi kaikenlaisista uutta vuotta koskevista lupauksista. Ne kun usein heijastelevat senhetkistä tyytymättömyyttä – oli kohde sitten mikä vain. Jos lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tunnenko olleeni kuluneena vuonna sitten jotakin aivan muuta? Jos lupaan ensi vuoden olevan tuhat kertaa onnellisempi, onko mennyt vuosi ollut sitten kaikkea muuta? Ei kai lupauksia paremmasta ole tarvetta tehdä, jos nykyiseenkin on aivan tyytyväinen. 
Muistan monet vuodenvaihteet, kun olin itse yksi heistä, jotka tekivät kasapäin lupauksia. Tai tein aina ainakin sen yhden. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että tyytymättömyys oli suurin syy.
Välillä aina mietin, milloin ihminen on riittävän onnellinen. En nimittäin usko, että onnea tavoitellaan samalla tavoin kuin esimerkiksi rahaa: että enempi on aina parempi ja nälkä kasvaa syödessä ja sitä rataa. Luulen, että ainakin hyvin lähellä riittävän onnellista ihminen on silloin, kun uutena vuotena lupauksien tekeminen tuntuu ihan hassulta. Enhän minä halua muuttaa elämässäni mitään, sillä kaikki on hyvin näin.
Että sitä korkeintaan esittää toiveen kaiken jatkumisesta samalla tavoin. 

Minä vain toivon, että ensi vuonnakin saan pitää tämän kaiken, mitä minulla nyt on.
ajatuksia · joulu · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä

Päivä 22

ElinaKommentoi
Mä heräsin vasta kello seitsemältä. Ajattelin, että niinkin pitkään nukkuminen johtui varmasti siitä, että tulin edellisiltana Tallinnasta kotiin aika myöhään. Mun veljeni sanoi, ettei mun unirytmi ole ihmisten. No, ainakin se on Elinan. Eilenkin me lähdimme reissuun kello 8.15 ja ennen sitä mä olin ehtinyt jo syödä aamupalan, polkea kuntopyörää vajaan tunnin, käydä suihkussa ja laittautua.
Joitakin minuutteja yli seitsemän mä olin jo keittämässä puuroa. Se on aina mun ensimmäinen asia aamulla. Hiukset sekaisin ja silmät puoliksi kiinni. Osin sen vuoksi mä käytänkin kai hellan sijaan mikroa. 
Kaurapuuroa maapähkinävoilla, Kesolla ja mehukeitolla. Joskus puoli kahdeksan jälkeen. Ei liene yllätys enää kenellekään, että syön puuroni lähes kylmänä. Ei se haalea puuro varmaankaan kaunista samalla tavoin kuin kylmä kahvi. Mutta ei haittaa. Mä en tykkää kuumasta ruoasta.
Vielä yhdeksän aikoihin mä tuijottelin netistä Miss Universumeita. Ihan vain sen mokan vuoksi. Mun analysointi johti siihen, että koko erhe oli ennalta sovittu.
Mun kantapää ei ole vieläkään parantunut, joten mun oli pakko jättää lenkki väliin. Hyppäsin joskus vähän vaille kymmenen kuntopyörän selkään. Lopuksi tein vielä lihaskuntoa, vatsarutistuksia nyt lähinnä. Mä haaveilen saavani sellaiset säädettävät käsipainot kotiin. En ole nyt puoleen vuoteen käynyt aktiivisesti salilla ja mun keho kyllä voi paremmin. Mieli on vaan alkanut haluta takaisin. 
Suihkun kautta syömään siinä puoli kahdentoista aikaan. Mulla tuli vähän reppanaolo, kun nakersin näkkäriä ja kuivahtaneita tofukuutioita. 
Puoliltapäivin äiti tuli hakemaan mut. Keräsin kaupassa kärryyn voita, maitoa, sokeria, jauhoja, kardemummaa ja sahramia. Jep. Joulupullat mielessä.
Siis pullien leipominenhan oli veikan idea. Kello kolmelta molemmat pellilliset olivat tulleet uunista. Mun lettipulla oli ehkä vähän hienompi kuin veikan oma. Omasta mielestäni.
Mä menin kotiin, kun äiti ja veikka lähtivät salille puoli neljän aikoihin. Siivoilin ja kaivoin muutamat lumiukot laatikosta. 
Kyllä vähän harmitti maksaa ihan liikaa pikkukuusesta, joka loppujen lopuksi ei edes ole kovin tuuhea. Ihan sopiva tähän kotiin, mutta ylihintainen siltikin. Aina on tinkivaraa, mulle on joku opettanut. No joo. Pieni vaiva hakea lähi-Siwan pihalta, joten kai siitä vähän maksaakin. Tasan puoli kuudelta mä olin saanut raahattua kuusen kotipihalle.   
Ihan itse mä viritin tiilistä ja maljakosta kuusenjalan, koska se oikea on kadonnut johonkin muutossa. Puoli kahdeksan jälkeen iltapalaa syödessäni kuusi oli edelleen pystyssä, joten kai kyhäelmä ihan hyvin toimii. Tuli elävästi mieleen uudet vuodet, kun isi alkoi vähän vaille kaksitoista kiireellä virittelemään raketeille lähtötelinettä – aika usein vanhasta imurista. Mä olen vissiin yhtä näppärä käsistäni. 
Papiidipaadi. Se soi mun päässä hampaita pestessäni kahdeksan aikoihin.
Mä oikeasti simahdin aika pian. Luultavasti joskus puoli yhdeksältä.  
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Jotain pään sisältä.

ElinaKommentoi
”Kun mä yöllä ja jo lauantain puolella raahustin kotiin, mietin vähän elämää. Pohdin niitä perspektiivejä, joista mä mun elämää katson. Siihen aikaan mä olisin tavallisesti jo ehtinyt nukkua useampia tunteja – itse asiassa muutaman hetken päästä olisin saattanut jo herätä uuteen päivään. Jos kaikki olisi mennyt kuten melkein aina mun elämässä. Mä mietin, että toisinaan katson mun elämää ehkä liikaakin vain yhdestä vinkkelistä: kaikki näyttää aivan erilaiselta kolmelta yöllä. Mä jopa tunnun mun omissa ajatuksissani ihan eri ihmiseltä! 
Go with the flow. Joskus mä oikeasti vihasin sanontaa. Eihän se nyt siten ole, mene hitsi itse. Muistan hetkiä, kun mä ajattelin elämän muotoutuvan määrätynlaiseksi. Että jokaisen elämällä on aika tiukat raamit ja vain ihmiset, joilla ei ole omasta elämästä kunnollista otetta, viruvat jonkun virran mukana.
Mä päädyin silloin perjantaina viettämään iltaa ja yötä mun ystävien kanssa paikalliseen. Eikä se todellakaan ollut pitkään suunniteltu juttu. Mä olin oikeastaan päivällä jo melkein päättänyt, että olen illalla liian väsynyt. Joskus yhdeksän aikaan illalla mä sitten vain kyllästyin siihen väsymyksen odotteluun. Voihan flow. Oli ehkä paras ilta pitkään aikaan. 
Joskus omat odotukset ovat yhtä turhuutta. Jopa pelottavan hallitsevia.
Jännä. Tasapaino huolettomuuden ja tunnollisuuden välillä on ainakin mun elämän yksi kulmakivistä. Samalla myös yksi haasteista. Eikä ole ihme, etten mä joskus menneinä vuosina ole oikein hiffannut sitä kunnolla. Että miten se toimii ja miten mä toimin siinä tilassa. 
Mä pohdiskelin silloin yöllä myös moniuloitteisuutta. On aika ahdistavaa asetella omaa elämää määrättyyn muottiin. Enhän mäkään halua olla mahtua mihinkään muottiin. Millainen Elina on? Olisi siistiä, jos joku vastaisi joskus moniulotteinen. 
Olisi hyvä, jos mä osaisin välillä rauhassa odottaa, mitä elämä tuo mukanaan.”

Välillä jotain ihan muuta kuin näitä opiskelujuttuja. 
aitous · ajatuksia · oma elämä

Aito ihminen uskaltaa.

ElinaKommentoi
Mikä sitten on aitoa?
Millainen on aito ihminen? Sellainen, joka käyttäytyy aina samalla tavoin? Onko aitous sidoksissa muuttumattomuuteen? Voiko aito käytös olla vilpitöntä, jos se on joka kerralla erilaista? Mistä aitouden tunnistaa? Onko se oikeastaan edes itseisarvo? Voiko aitous olla missään tilanteessa vaihtoehdoista huonoin? Mihin aitous on kadonnut? Vai onko ylipäätään? Arvostetaanko aitoa ihmistä? Riittävästi? Kuinka kohdata epäaitous? 
Pidän aitoudesta. Ihan kaikessa, mutta erityisesti ihmisissä. Aito ihminen on kiehtova. Osin senkin vuoksi, että aitous on myös äärimmäisen rohkeaa: ihminen on silloin avoin selattavaksi. Mutta vaikka aitous on avoimuutta, se on samalla jotakin tutkimatonta. Aidon ihmisen lähellä on hyvä olla – usein kai heidänkin, jotka eivät ole niin oikeita: ei ole tarvetta jännittää tai epäillä. Eikä varsinkaan yrittää olla muuta kuin on. 
Aitous on kai osin kokemus ja osin se, mitä oikeasti on. Epäaidolle ihmiselle on mahdotonta sanoa, että olisitpa aito. Entä jos toinen kokeekin olevansa ihan oikean aito? Aitoutta on lisäksi aika helppo uskotella – ei toiselle, vaan nimenomaan itselle. Kai aitous siten voi olla vain päätös. Tai kova halu. Vai lähennelläänkö silloin jo epäaitoutta. 
Luulen, että aitouden esiintuomista voi myös oppia. Sillä aitoudesta puhuttaessa tarkoitetaan kai usein sitä, millaisena näyttäydytään ja miten toimitaan ympäristössä. Ihan jokainen ihminen on luultavasti sisimmässään aivan yhtä aito. Siten ajattelen. Toiset vain uskaltavat ja osaavat elää ilman kuorikerroksia ympärillään. 
 Aitouden tuntee. Epäaito ihminen helposti ärsyttää. Aidon ihmisen vierestä ei haluaisi lähteä. 
Kaikki aidot ihmiset ottakaa yhteyttä.
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Elina10 kommenttia
Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

aamu · ajatuksia · oma elämä

Aamun tuuma.

ElinaKommentoi
Pikkurillin pikkuinen ajatus.

”Aina mahdollisuuden tullen tutisen yksin sohvalla aikaisina aamuina. Valoja kuitenkaan sytyttämättä. Keskellä määrittelemätöntä mustaa, täysin pimeässä. Ainoastaan hamuan otetta todellisuudesta ja kaikkeudesta jo alkumetreillä: pimeydessä on äärettömästi aistittavaa ja erityisesti sellaista, jota kirkkaus ei lainkaan valaise. Välillä toisaalla palaa yötä vartioinut pieni valo, joka arasti levittäytyy kohti minua mustassa nurkassa. Katson pimeydestä valoon aina ajatellen, että kunpa ihmiset tekisivät tätä useammin. Minäkin”

Koettaisivat katsoa pimeydestä valoon.

Muulloinkin kuin elämän heitellessä. Kassajonossa ja arkisessa.
Milloin?
ajatuksia · itsevarmuus · oma elämä · syvällistä

Sanomatta jäi mitä.

ElinaKommentoi
Että kun jäi sanomatta.
Mietin tässä taannoin, mitä kaikkea sanomatta jättämällä voi missata elämässä. Vaatii vain ehkä yhden sanan alkuun ja uusi suhde syntyy. Tarvitaan ehkä ainoastaan pikainen huikkaus ja eteen astuu ihka oikea mahdollisuus. Riittää ujo, pieni yritys ja paljon tapahtuu. Jos vähänkään etukäteen miettii sanojaan, harvemmin sitä tarvitsee suun avaamista katua. Ja vaikka ei miettisi pikkuruistakaan hetkeä, kannattaa kai siltikin aukaista. Enemmänkin elämässä harmittaa kaikki tekemättä jättäminen: minä ainakin pystyn suremaan myös niitä menetettyjä mahdollisuuksia, joista en ole periaatteessa edes tietoinen. Jo mahdollisuuden mahdollisuuksiin pitäisi olla syy avata suu. Ettei vain jäisi välistä jotakin älyttömän mahtavaa. 
Olen aivan varma, että sanomatta jättäminen samalla jättää pimentoon hirveän monia hienoja persoonia. Tukahdetut sanat tekevät ihmisestä helposti kohteen, jota on hyvin hankala tavoitella. Sellaisen, jota toinen ei vain tule tavoitelleeksi: harvoin tyhjää haparoidaan turhaan – jotakin yritetään aina koskettaa. 
Tietäisitpä, millainen olen.
Kyllä minä joskus ajattelen itsekin, kuinka ihanaa olisi puolitutulle vain hetken mielijohteesta näyttää, että tällainen Elina on. Avaamalla suu avata toiselle omaa itseä. Että jos vaikka tykkäisikin. Rohjeta antaa toiselle kosketuspintaa ja ehkä vastavuoroisesti saada itsekin mahdollisuus tavoitella. Olisi kerrassaan ihanaa elää keveästi ulos tulevien sanojen keskellä.
Että olet varmasti todella hauskaa seuraa. Että silmäsi ihan lumoavat. Että tulisimme hyvin varmasti juttuun. Että olet ällistyttävän omaperäinen. Että mekkosi on oikein sievä. Että olet itsekin erittäin nätti. Että olen nähnyt sinut täällä useasti. Että kenkäsi ovat supersiistit. Että virnistät mukavasti.
Palkitsevinta olisi hymyillen yhteen ääneen todeta, etten lainkaan tiennyt sinun tuollainen olevan. 
ajatuksia · oma elämä · ystävät

Mahanmuljahdusteoria.

Elina4 kommenttia
Mä uskon mahanmuljahdusteoriaan.
Se yksinkertaistaa elämää aika paljon. Tarkemmin siis ihmissuhteita. Se myös toimii aika yksinkertaisesti. Tarvitsee vain katsoa toista silmiin. Siinä se. Eikä tosissaan muuta. Sillä ajattelu vie tältä teorialta pohjan.
Mahassa muljahtaa mukavasti. Esimerkiksi yhäkin katsoessani parhaimpia ystäviäni silmiin. Silloin mä useimmiten tiedän, millaisesta ihmisestä on kyse. Sellaisesta mulle sopivasta. Harvoin olen ollut väärässä. Mun mahani siis. Vaikka olen mä joskus vähän pelästynytkin sitä. Kun ei se kysele lupaa. Muljahtaa niin halutessaan. Joskus mä olen oikeasti tutustunut toiseen sen seurauksena. Ja se on opettanut mua luottamaan. Ihan vain välillä järjen sijaan tunteeseen. On nimittäin yllättävän haastavaa.

Saatettiin tavata ekaa kertaa jossain jätskikiskan nurkilla joskus aikoja sitten.
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

ElinaKommentoi
Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

ajatuksia · juhla · oma elämä · perhe · ystävät

Kakskytkolmevee.

Elina2 kommenttia
Hei syntymäpäiväputki perjantaista sunnuntaihin.
Perjantaina pääsin syömään Farangiin kahdeksan ruokalajin illallisen. Oli enemmän kuin ihanaa kilistellä oman syntymäpäivän kunniaksi sellaisten annosten äärellä. Itse asiassa täysin uusia ja uskomattoman vahvoja makuja oli niin paljon, että alkoholittomasta alkujuomasta huolimatta viikonlopun yli kestävä huuma taisi alkaa juuri silloin. 
Lauantaita jännitin aika tavalla. Olin kuta kuinkin iloisen sekaisin – samalla myös soikeana. Pieni kakkukatastrofihan siinä sitten pääsi käymään. Hups. Onneksi kuitenkin sellainen katastrofi, joka osoittautuikin pieneksi menestystarinaksi myöhemmin illalla. Hups. Se räpeltämäni rahkakakku nimittäin pysyikin ihan hyvin kasassa ja maistui ystävilleni, jotka olivat saapuneet istumaan iltaa luokseni. Monesti siinä illan aikana meinasin ihan poksahtaa onnesta: minä niin arvostan sitä, kun joku jaksaa matkata Järvenpäähän asti. Ajatuksena se on nimittäin monelle aika kaukainen paikka.
Sunnuntaina vielä vähän juhlittiin – minua. En ihan aina ole täysin vaakuuttunut siitä, että olen kaiken juhlimisen arvoinen. Kaikesta huolimatta lämmitti kovin saada perhettä pitkästä aikaa kasaan ja whatsappailun sijaan nähdä isoveikat ihan livenä. Söin perhepäivällisellä äidin lihapullia ja vain nautin raukeasta olosta. Saatoin myös aika paljon hihittää aivan liian pöhkölle – ja hösölle – Urpolle. Mikä hauva!
Mun syntymäpäiväviikonloppuni oli kokemuksia täynnä. Sitäkin enemmän se oli täynnä ihmisiä. Mä en ymmärrä, kuinka olen joskus voinut mieltää mahdollisimman rajatun elämän olevan paras vaihtoehto. Ehkä se oli sitä onnetonta jaksamattomuutta: musta oli vain kaikin tavoin helpompaa jäädä yksin neljän seinän sisään. En mä silloin keskittynyt oleelliseen elämässä, vaikka niin luulinkin. Mun elämästä tekee nykyisin täydellistä siihen kuuluvat ihmiset. Mä ihan janoan uusia ihmissuhteita.

Tänään on maanantai ja huuma alkaa pikkuhiljaa hälvenemään. Onneksi onnellisuus on ja pysyy.