Ihanaa, lähti täysin käsistä.

06/02/201706/02/2017 ElinaKommentoi

Mutta mihin menee sitten pellillinen pannukakkua? Siis muualle kuin mahaan.

Ihan juuri siihen koloon, jota kannustan ainakin itseäni säännöllisesti kaivamaan. Koska jos on ihan täysin okei antaa jonkin asian lähteä kokonaan käsistä, on sille oltava myös oma paikkansa ajatuksissa. Esimerkiksi järjetön määrä pannukakkua kuuluu tuohon koloon. Eikä se ole missään nimessä teon hautaamista, vaan yksinkertaisesti sen sijoittamista; mikään asia ei ole minulle täysin okei, jos en tiedä elämästäni ja ajatuksistani löytyvän sille sopivaa paikkaa.

Kolo kaivetaan kai osin ainakin ajatustyöllä. Tomaatin väri on punainen. Pannukakun syöntimäärä pellillinen. Siltä tarkoitetusti järjettömän tulisi kuopassa tuntua – täysin luonnolliselta asialta.

Taistelen kovasti sitä vastaan, että kaikki narut pitäisi aina pitää käsissä – että kontrolli pitäisi olla aina ihmisen elämässä läsnä. Koska ensiksikin, eihän kukaan voi jaksaa sellaista vuodesta toiseen jokaisen elämän asian osalta. Ja koska toiseksi, kontrollin jättäminen määrättyjen asioiden suhteen luo myös äärimmäisiä ilonelämyksiä. Toiset asiat suorastaan vaativat mopon käsistä karkaamista, muutoin ne eivät tunnu miltään.

Joku asiantuntija on kuulemma joskus suositellut kovasti 30/70-diettiä. Periaatteena siinä on ollut, että 70 prosenttia kunnolla syömistä ja 30 sitten vähän vähemmän mietittyä syömistä tarkoittaen monelle kai herkuttelua. Eikö jotakin samantapaista voi soveltaa myös kontrolliin? Jos ei uskalla ottaa kehiin aivan kolmekymppistä, niin kahdestakympistäkin on hyvä lähteä; kaksikymmentä prosenttia elämään kuuluvista asioista voivat olla sellaisia, että niiden narunpäiden ei välttämättä tarvitse aina pysyä tiukasti kourassa.

Kahdenkymmmenen kontrollittoman prosentin hyväksyminen on juuri sen kuopan kaivamista esimerkiksi pannukakkupellilliselle.

Sama ajatus on helpottanut suhtautumisessa moneen muuhunkin asiaan, kuten opintoihin ja tuleviin töihin. Uskon tuon kahdenkymmenen prosentin olevan silloin mahdollisuus myös vaikkapa luovuudelle ja innovatiivisuudelle.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · Ruoka · ruokavinkki

Ei tunneta, sekasyöjä. Terveisin vege.

31/01/2017 Elina4 kommenttia

Moi. Kuka sä olet? Tunnetaanko me? Mä olen siis vegaani, heippa.

En mä usko. Mä olen meinaa sekasyöjä, moi vaan.

En ihmettelisi, vaikka vielä joku päivä tervehdittäisiin tällä tavoin. Sillä näin kärjistettynä välillä tuntuu, että kahden ihmisen tavatessa aika lähellä päällimmäisiä ajatuksia on heidän ruokaideologiansa. Ehkä nykypäivän ystäväkirjoissakin on raksi ruutuun -periaatteella kysymys eläinperäisten tuotteiden kuluttamisesta. Eikä siinä mitään. Toivon mukaan koskaan ei tarvitse kuitenkaan tervehtiä ketään eri ihmisarvoihin jaottelemalla.

Terve. Hei mikä sun ihmiarvo onkaan?

Vegaanihan se.

Vau. Mä oon vaan tällanen pesco-ovo-vege.

Ihan säännöllisin väliajoin pyrin unohtamaan päivittäisestä ruokavaliostani lihan. Sekasyöjyydestäni huolimatta siis. Toisaalta säännöllisesti pyrin jättämään ruokavaliostani pois myös härkikset, nyhtikset, tofut ja sensellaiset. Silloin tavoitteeni on keskittyä ihan vain kasviksiin ja siihen, mitä niistä saa itse aikaiseksi. Koska kaikenlaisten uusien innovaatioiden viidakossa sitä tuppaa unohtamaan ne kaikkein yksinkertaisimmat. No, vaikka itsetehdyt kasvispihvit.

Vaikka en itsekään kuluta lihaa suuria määriä ja ymmärrän hyvin vegaanisuutta seuraavia, älytön omasta ruokavaliosta ääntä pitäminen saa minut kuitenkin tahtomattani karttamaan senkaltaisia ihmisiä. Kai koska liitän sellaiseen helposti hyvin negatiivisen energian ja jollain tapaa myös pelkään tuomitsemista; jos elänkin eri valintojen kanssa. En minäkään ole tosissani koskaan tuominnut tai ylenkatsonut ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia. Ehkä vähän sama.

Sunnuntaina ruokapöydässäni – tai no oikeammin äidin – oli kasviskimara. Ei vegaaninen, ei välttämättä tahallaan lihattomuuteen pyrkivä, vaan ihan kasvisten ja hyvän maun ilosta.

Täyteläinen tomaattikeitto

5 tomaattia

1 sipuli

öljyä

sopivasti kana- tai kasvislientä

yhtä sopivasti kermaa ja/tai mascarponea

1 keltuainen

basilikaa tai muita yrttejä

Pilko sipuli ja tomaatit. Kuullota ensin sipulia, älä ruskista. Lisää sitten tomaattipalat. Hetken päästä lisää tilkka kana/kasvislientä. Anna tomaattien pehmentyä kunnolla. Sekoita keltuainen ja kerma yhteen ja kaada joukkoon. Lisää lopuksi loput liemet (määrää riippuu siitä, kuinka litkua haluat). Äläkä unohda maustaa.

Yksinkertaisimmat kasvispihvit kermaviilikastikkeella

pätkä kesäkurpitsaa

porkkanoita

palsternakkaa

kaalia

1-2 kananmunaa

öljyä

suolaa ja pippuria

kastikkeeseen 1 prk kermaviiliä + mausteita + kapriksia

Raasta kaikki, sekoita, lisää mausteet ja kananmunat. Paista pannulla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Moi. Oon ihan vaan Elina.

Heippa. Kiva tavata.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus

Vieraasta ikkunasta ulos.

21/01/201721/01/2017 ElinaKommentoi

Vaikka kuinka omaa elämää rakastaakin. Niin siltikin. Tulee hetkiä, kun on päästävä tuokioksi pois. Tuijottelemaan vieraasta ikkunasta ulos. Katuja, joilla tuntemattomat ihmiset kiiruhtavat. Olematta itse osallinen. Sitä arki-iltaa, joka silmien edessä etenee.

Nimenomaan se, että saa tarkkailla olematta kuitenkaan osallinen, on elämän voimaannuttavista asioista ehkä yksi parhaimmista.

Koska jokainen ihana, oma elämä sisältää väistämättä taakan. Lastin, jota kannetaan itse pystytettyjen seinien sisällä. Painon, joka pusertaa kohti maata jokaisella tuttuja teitä tallaavalla askeleella. Kuorman, jonka kuskaamista edellytetään ainoastaan omaan elämään kuuluvina päivinä.

Ja kun riittävän kauan pyörii samaa ympyrää. Vaihtamatta ajatuksia. Tuoreempiin. Alkaa pyörryttää. Silmissä sumeta. Eikä täysin tarkasti erota enää sitä, mikä on onni. Ja mikä on arki. Ja mitkä niiden yhteiset ääriviivat ovat.

Tiistai ei tunnu enää viikon toiselta päivältä. Vain tiistailta. Arjen toveri ei enää hohtavalta. Vain arjen toverilta. Omat ajatukset eivät enää jännittäviltä. Vain ajatuksilta.

Kuin vatkaisi kermavaahdon voiksi; liian pitkään, liian samaa, liikaa voimaa. Ja tulos kertoo, kuinka liiallisella pääsee vain aloittamaan koko pienen projektin alusta.

Silloin vieras ikkuna on pakoreitti ulos. Pökerryttävistä ajatuksista. Siihen, että oma pieni projekti. Ikioma elämä. Tuntuu jälleen siltä, että sitä ei tahdo katsella vain sivusta. Vaan olla osa kiiruhtamista. Kotikaduilla. Edetä ihmisten mukana.

Että kaiken tutun. Ja saman vanhan. Keskellä voi jälleen vaivatta vetää sisään ja päästää ulos. Hengittää.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · opiskelu

Voi sä kandi.

20/01/201720/01/2017 ElinaYksi kommentti

Muistilista lähinnä itseäni varten näin aamun pienen kandimittelön jälkimainingeissa. Ehkä joku toinenkin opiskelija on kokenut joskus samanmoista?

1. Hyväksy hermoromahdukset. Jo nyt olen hoksannut kandin kirjoittamisen vaativan lukuisten Pepsi Max -kulautusten ja kahvikupposten lisäksi säännöllisesti myös hermoromahduksia. Siis seuraavanlaisia: sitä luulee menettäneensä jo järkensä, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan tietokoneen hukuttaminen vessanpönttöön tai kun oven kolahdus, ovikellon soiminen tai suoraan korvaan huutaminen eivät aikaansaa minkäänlaista reaktiota. Usein hermoromahdukset ovat seitsemän tunnin istumisen jälkeen parin virkkeen aikaansaannoksen synnyttämiä. Mutta hei. Minun kirjoitusprosessiini ne vain nähtävästi kuuluvat; seuraavana aamuna sanat ja rakenteet ovat usein kuin ihmeen kaupalla selkeytyneet päässäni.

2. Hylkää sen sijaan itsekriittisyys. Jos en olisi tehnyt jo kandiurakan alkumetreillä itseni kanssa sopimusta siitä, että yritän parhaani mukaan jättää taka-alalle turhan itsekriittisyyden, olisin varmasti edelleen miettimässä täristen ensimmäisen harjoitusesseen kappalejakoa. Itsekriittisyyden hylkääminen on oikeastaan ollut pitkälti epätäydellisyyden hyväksymistä; en millään tavoin tai mitenkään päin voi osata tuottaa täysin virheetöntä tieteellistä tekstiä – en tutkimustiedon tai kirjoitusasunkaan puolesta. Sen tosiasian nieleminen on ehkä ollut ikävin kurkkuun juuttuva möhkäle.

3. Anna rauha prosessille. Nyt-nyt-nyt. Sellainen olisi tahtini oikeastaan aikalailla kaiken kanssa, jos saisin itse heilutella orkesterin edessä puikkoa. Mutta olen tajunnut, että kandiprosessin on annettava elää välillä myös ihan vain itsekseen; joskus se tarkoittaa muutaman päivän kestävää transglutaminaatitonta ajatuksenjuoksua. Ehkä sitä kutsutaan jonkinlaiseksi kypsyttelyksi. Lisäksi kandia kirjoittaessani erityisen haastavaksi olen kokenut rauhan ylläpitämisen. Myönnän, että minulla on nimittäin tapana kerätä kierroksia miljoonista aukiolevista selaimen välilehdistä ja tekstin vielä selvittämättömistä aukkokohdista.

Peukku tämän hetken suvantovaiheelle.

4. Älä häpeile väheksymisen tunteita. Häpeillä ei pitäisi edes itse tuotettua tekstiä, mutta koska tiedän, etten sellaisesta ehdi päästä irti tämän kandin aikana, olen kovasti yrittänyt opetella olemaan häpemättä sitä, että tuppaan väheksymään omia aikaansaannoksiani. Sellainen satun olemaan ja tällä hetkellä sen on oltava itselleni ihan okei, sillä en luultavasti tule lähettämään yhtäkään versiota ohjaajalleni ilman nolostunutta oloa.

5. Jätä pois henkilökohtaisuus. Osaan kyllä ottaa neuvoja ja korjausehdotuksia vastaan. Ongelma kai onkin se, että koska ajattelen niiden kehittävän ensisijaisesti minua, ei kandityötäni, näen helposti myös virheet virheinä itsessäni, en työssäni. Hyvin helposti luiskahdan ajatukseen, että huono virke tai väärä tieto kertoo jotakin minusta ihmisenä – kuin kandi olisi heijastus minusta itsestäni. Herkkyyteni käsittely kandin kirjoittamisen suhteen on vaatinut itseltäni paljon ylimääräistä aikaa.

6. Anna tulla. Itkun, turhautumisen, kyllästymisen, inspiraation, jopa ylpeyden. Mielestäni viidettätoista sivua saa tuulettaa ja toisaalta täysin väärin rustattua kappaletta hiukan itkeä. Sillä ei mikään kuitenkaan ole elämää vakavampaa.

ajatuksia · lifestyle · oma elämä · onnellisuus

Elämän rullaamisesta ja vihannesten unohtamisesta.

14/01/2017 ElinaKommentoi

Rullaapa mun elämä tällä hetkellä perin näppärästi. Se ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen moisesta huikkauksesta?

Ihan samaa minä itsekin ajattelisin. Huikkaajalla menee hyvin; elämän eri osa-alueet tuntuvat olevan hienosti reilassa, mistä on syntynyt positiivinen hyvän olon kierre. Pääosan ajastaan hän varmasti hymyilee, jolloin oikeiden valintojen tekeminen, esimerkiksi mitä tulee omaan hyvinvointiin, on helppoa. Luultavasti hänellä on levollinen mieli useammankin asian suhteen – ja levollisenahan on malttia pysähtyä miettimään esimerkiksi omaan itseensä panostamista. Kaiken kaikkiaan rullaavasta elämästä syntyy mielikuva tasapainoisesta ja onnellisesta arjesta. Eikös.

Vaan mitäpä meinaa elämän rullaaminen sitten minulle?

Ehkä jopa virnistyttää hiukan ajatellessani, miten elämäni onkaan rullannut lähikuukausina niin näppärästi. Itse asiassa virne kylläkin kertoo kai ennemmin siitä, kuinka onnellisen arjen allekirjoitan aivan täysin, mutta kuinka levollisen mielentilan voin ympyröidä lähinnä puuttuvana tekijänä. Sillä juuri se on elämäni rullaamisen pieni dilemma; hymyilen paljon, iloinenkin olen ja sitäkin enemmän innostunut, kun kaikki tuntuu etenevän hienosti, mutta levollisuus uupuu silloin miltei täysin.

Toisin sanoen elämäni rullaamisesta innostuminen tapahtuu aika usein tasapainon kustannuksella.

Käytännössä se kai näkyy unohduksina arjessa ja erityisesti omasta hyvinvoinnista huolehtimisen suhteen. Tiedätkös, parsakaalien uunittaminen alkaa tuntua liian pitkältä ajalta odottaa ja aamuvitamiinit unohtuvat, koska sitä on matkannut ajatuksissa vähintääkin jo valovuoden päähän keittiöstä. Innostuneessa mielentilassa urheilen todella paljon, joskus ehkä liikaakin, kun taas kehonhuolto ja rauhoittuminen ovat lähinnä hupsis-kamaa. Jooga ei malta jäädä edes ajatuksentasolle. Eilen totesin tuloksien olevan aina lopulta konkreettisesti nähtävissä; hetkellisesti köyhtynyt ruokavalio erityisesti kasvisten osalta ja pakkolepo koipikipujen vuoksi. Vaikka hei muistutan: siltikin onnellinen virne naamalla.

Jos sitä vain raaskisi rajoittaa rullaamista? Tosin kai tasapainoa tulevaisuudessa voi jonkin aikaa odotuttaa.

Korjausliikkeenä könkkäsin eilen ostamaan lähikaupasta parsakaalin. Meinasin myös laskeskella investointimahdollisuuksia hieronnan suhteen, vaikka mieluummin kai laittaisinkin saman summan kuntosalijäsenyyteen ja suksipakettiin.

Millainen sä olet, kun sun elämäsi rullaa?

lifestyle · liikunta · oma elämä · treeni

Uuden salin edessä.

12/01/201712/01/2017 Elina2 kommenttia

On niin miljoona syytä, miksi ihminen katsoo toista.

Niitä miljoonia vaihtoehtoja yritin käydä läpi mielessäni eilen samalla, kun koetin tehdä pintapuolista tuttavuutta uuden kuntosalin kanssa.

Tutun näköinen. Kiva ponnari. Niken treenitoppi. Vähän kuluneet kengät. Sukat rullalla.

Kaiken uuden kanssa olen aina aika varovainen. Toisaalta uudesta syntyvää epämukavuutta pidän haasteenmerkkinä itselleni; samaan tapaan kuin usein inhottavin treeniliike kohdistuu kaikkein heikoimpaan lihakseen, niin epävarma olo kertoo kehittymisen tarpeesta kyseisen tilanteen suhteen.

Harrastelija. Punaiset posket. Uudet kasvot. Pikkasen hukassa.

Uuden edessä keskittyminen olennaiseen on kai suurimpia kehityksenkohteitani. Heikkojen ojentajieni lisäksi luonnollisesti. Joskus epäolennaisuudet täyttävät tietoisuuttani hivenen liikaa. Toisin sanoen jotkin havainnoinnit on hyvä jättää sen suuremmin tulkitsematta – antaa asioiden olla.

Huoleton sykerö. Tarkka katse. Laastarisormi. Puman reppu.

Esimerkiksi mietin, kuinka kummalta tuntuu, että toinen tulee hakemaan nenän edestä painot ja katsoo suoraan silmiin, mutta ei siltikään avaa suutaan parille sanalle, edes pienelle virnistykselle. Ei ehkä päänvaivaamisen arvoista, mutta kuitenkin sellaista, mikä saa aikaan epämukavan olon.

Ei kovin tervetullut. Tuntematon.

Loputtoman luettelon viidenkymmenennen asian kohdalla lopetin läpikäynnin. Liian monen mahdollisuuden vuoksi on kai vain koetettava keskittyä olennaiseen, jotta epämukavuus uudesta kaikkoaisi.

Huh ja hei. Kai uusi sali jänskää kaikkia aina vähän?

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä

Raskaampi puoli.

10/01/201710/01/2017 Elina2 kommenttia

Olen paljon yrittänyt lähiaikoina pohtia, mikä minusta tekee vaikeahkon ihmisen. Kyllä, vaikean etenkin itselleni, mutta välillä myös läheisilleni. Olen todennut itse monen monta kertaa, että taidan olla toisinaan aika raskas ihminen – toisen rinnalla ja jopa perheenjäsenenä. Sitäkin vielä raskaampi olen kai itselleni.

Olen yrittänyt tarttua kysymykseen miksi. Miksi koen olevani vaikea, vaikka olenkin oikeasti kiltti. Kyllä minä mielestäni olen mukava ihminen, mutta miten ihmeessä samaa aikaa siltikin niin raskas. Vaikka vaikea tai raskas ihminen ei tarkoitakaan pahaa ihmistä, olisi elo siltikin ihan kaikkien kannalta rennompaa, jos olisin kuin virran mukana kulkeva kaarnalaiva; kaikki käy, kunhan suunta on eteenpäin. Mutta kun minä haluan ajelehtia välillä ihan vastavirtaan, takertuakin.

Kuitenkin on yritettävä myös ymmärtää omaa minää: jos elämässä kohtaamia asioita ei varsinaisesti koskaan saa vastaanottaa, vaan ne yksinkertaisesti vain jysähtävät, rauhallinen reagointitapa ei välttämättä ole valttikortti. Jysähtämisellä tarkoitan valtavan voimakasta lähinnä tunteiden maailmaan sijoittuvaa kokemusta, joka syntyy vasteena objektiivisesti täysin tavallisillekin asioille. Jysähdys ei suinkaan ole aina negatiivista ylireagointia, huolestumista tai ahdistusta, vaan se voi olla yhtä hyvin esimerkiksi suuren suurta innostusta ja inspiraation aallonharjalla ratsastamista. Lähinnä kyse on kai asioiden kokemisen voimakkuustasoista.

Kyllä minä tätänykyä jo jonkin verran ymmärrän, että tapa reagoida asioihin ja ajatuksiin kuin kaasu pohjassa tai nasta laudassa, näyttäytyy toisille hyvin raskaana puolena. Sillä kaikessa ihanuudessaan se on myös itselleni raskasta. Eikä kyse kai ole muusta. Voi olla, että niin huolestumisen kuin innostuksenkin piikit tasoittuvat iän myötä. Toisaalta sitä olen odotellut viimeiset kymmenen vuotta. Vuosien aikana olen tullut päätelmään, ettei toisaalta oman itsensä ymmärtäminen aina riitä: toisten ihmisten keskellähän tässä elellään ja siten ymmärryksen saaminen itseni ulkopuolelta on sekin tärkeää. Että ei minussa välttämättä ole mitään sellaista, jota pitäisi lähteä sen suuremmin muuttamaan. Myönnän, että on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa tajuta, kuinka tärkeää itsestä kertominen ja sillä tavoin ymmärryksen saaminen on; kaikille ei ole itsestäänselvä asia, että henkilökohtaisella muka-maailmanloppullani on harvemmin mitään tekemistä oikean musertumisen kanssa.

Koipitapaturma on tuntunut kuluneina parina viikkoina aina välillä juuri maailmanlopulta. Jos täysin rehellinen olen. Toisaalta taas saadun sähköpostin ydinviesti ”ei tämä nyt ihan kuraa ole” on tuntunut kertakaikkisen mahtavalta jutulta ja monen (yhdenjalan) pompun arvoiselta.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Tunne: elossa.

07/01/2017 ElinaKommentoi

Mä haluan tuntea olevani elossa.

Sellaisten vuosien jälkeen, kun tunsi menettäneensä itsestään oikeastaan aika kaiken, mulle on ollut yhä tärkeämpää tuntea, että todella olen elossa. En mä ole alkanut hyppimään benjihyppyjä tai hakemaan sen suurempia jännityksen aiheita elämääni. Niiden sijaan mä olen alkanut ymmärtämään pysäyttämällä – välillä lähes väkisin – itseni ohimenevien hetkien sisältöä; viima poskilla lumipyryssä tai aamuauringon säteiden kimaltelu lumihangella. Hetkiin sisältyy paljon muutakin kuin paikasta toiseen siirtymistä tai sovittujen asioiden suorittamista – aina lisäksi jotakin kuluvan hetken pääotsikon alle mahtuvaa. Ja kaikki se pienellä sivun alareunaan printattu. Niistä juuri koostuu tunne siitä, että todella on elossa.

En mä osaa harmitella pakkasesta tunnottomia sormia tai miinus kahtakymmentä astetta. Koska mä toisaalta tiedän, ettei sen alareunaan pikkuruisella rustatun lukeminen ole aina itsestäänselvyys. Sillä sanat voivat olla sillä hetkellä silmille liian pieniä erottaa, pahimmillaan kokonaiset virkkeetkään eivät merkitse yhtään mitään. En ota itsestäänselvyytenä sitä, että tunnen olevani elossa.

Mä en kiirehdi lumipyrystä lämpimään sisälle.

elämänasenne · haaveet · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tavoitteet · uusi vuosi

Avaimia alkavaan vuoteen.

31/12/201631/12/2016 ElinaKommentoi

Mä satuin näkemään uutisotsikon, jossa kerrottiin, ettei ihminen menesty – esimerkiksi työssä tai urheilussa – jännittämällä ja ylisuorittamalla, eivätkä uudenvuodenlupauksetkaan pidä, jos lupaa tehdä jotain sellaista, josta ei nauti.

Pysäyttäväksi uutisoinnin teki se, että juuri samaista asiaa mä olen ihan itse paljon pohtinut. Vieläpä tullut samanmoiseen loppupäätelmään – ehkä osin kokemuksenkin, kantapään, kautta. Ja oikeastaan tällä hetkellä mä luulen, että tuo ajatus on ainoa tarvitsemani avain ensi vuoteen; mun mielestä työ voi työn lisäksi kuvastaa laajemmin elämää ja urheilu taas urheilun lisäksi elämässä tehtäviä suorituksia.

Ja kai kaikki päätyy lopuksi siihen yhteen tuttuun: pidä sydän mukana, mitä ikinä teetkin.

Toivon, että ensi vuosi ei ole niinkään kasvunpaikka, vaan ennemminkin sellainen, että saan jatkaa kasvamista rauhakseen yhä vahvemmaksi, omaksi itsekseni. Samalla toivon täysin samaa usealle muullekin.

Ensi vuodelle mä en toivo miljoonia taskuun, vaikka välillä huomaankin hirvittävästi toivovani miltei yhtä mahdottomia: että mä pystyisin kovasti, kovasti omiin ajatuksiini uskomalla vaikuttamaan positiivisesti myös toisiin ihmisiin, heidän mietteisiinsä, ja voisin auttaa heitä löytämään samanlaisia oivalluksia kuin itse olen saattanut viimeisen vuoden aikana löytää. Sillä mun elämässäni on olemassa ihmisiä, joille haluaisin – ja jotka ansaitsisivat – niin paljon puhtoisinta hyvää, ettei maailmankaikkeuden rajattomuuskaan taida riittää kuvaamaan sitä määrää.

Sellaisia toiveita mä heitin eilen yleisömereen. Ehkä vain siksi, koska ajattelin maagisen tunnelman olevan otollisin aika sellaisille. Haaveille, jotka tarvitsevat toteutuakseen jotakin hivenen suurempaa.

elämänasenne · oivallukset · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus

Joulukilojen sijaan joulukilsoja.

29/12/2016 ElinaYksi kommentti

Miksi siitä kaikesta (toivottavasti) valtavasta suklaamäärästä ja niistä mahtavista porkkanalaatikkokasoista ei voisi nauttia jälkeenpäinkin?

Mä olen ainakin ottanut ilon irti ihan jokaisesta syödystä suklaakonvehdista. Ihan yksinkertaisesti esimerkiksi siten, että sokerihuuruissa olen jaksanut valvoa (mulle) yömyöhään ja juosta reilun puolimaratonin hetken mielijohteesta. Vähän jopa tuntuu, että perunalaatikko on voidellut aivojani ja järjenjuoksu kandia kirjoittaessa on ollut uudenlaista. Siten kaikki herkuttelu ja satunnainen ähkyily on tuonut mulle kaksinkertaisen ilon; mä olen nauttinut muustakin kuin mausta.

Joulukilojen sijaan joulukilsoja. Ja monenlaisia iloja. Kuka loppujen lopuksi jaksaa välittää mahdollisista ylimääräisistä vararenkaista, jos herkkujen kaupanpäällisenä saa vieläpä ihan järjettömästi ylimääräistä virtaa kaikenlaiseen? Elämä todellakin maistuu makealta monellakin tapaa.

Elina Heidi Rinkeli

Kategoria: oma elämä