Carpe diem on jo miltei liian suosittu lausahdus sisustustavaroissa: maalattuna valkoisissa puulaatikoissa ja liimattuina tarroina peileissä. Voi olla, että ihan syystäkin. Moni kun tuntuu pitävän sitä jos ei ainoana, niin ainakin erityisen oikeana tapana elää. Ei kai elämä silloin ole varsinaisesti pysähtynyt, vaikka sitä onkin tarrautunut nykyhetkeen tiukasti kaksin käsin: meneillään oleva hetkikin voi olla kuitenkin dynaaminen ja avoimuus elämälle vain lisää sitä. Ihminen, jonka tapa toteuttaa elämää on kaikella tapaa tässä ja nyt, ei välttämättä ole koskaan edes ajatellut tarkemmin kronologisuutta, etenemistä alusta päätepisteeseen. Elämä kyllä koostuu matkan varrelle sijoittuvista pisteistä, niistä hetkistä, mutta merkityksellistä on ainoastaan sisältö eikä niinkään paikka aikajanalla. Tavoitteellisuus rajoittuu hetkiin. Se ei suuntaudu voimakkaasti tulevaisuuteen. Pitkäjänteisyydellä tarkoitetaan silloin ehkä vähän vähemmän laajempaa katsetta. Tärkein seikka kai kuitenkin on se, että hetkessäeläjä on äärimmäisen tyytyväinen kulloiseenkin nykyhetkeen eikä erityisemmin kaipaa tietynlaista etenemisen tunnetta elämässään.  

Olen aina ajatellut elämän olevan jonkinlaista etenemistä. Ei siis suinkaan raskasta ja uuvuttavaa tarpomista, vaan ennemminkin yksittäisten hetkien asettumista aikajärjestykseen omalla elämänjanalla. Siten uskon, että pisteiden sijoittuminen ei ole minulle aivan samantekevää. Kai se on ihmisille osin aivan luonnollistakin ajatella elämää kronologisena kokonaisuutena – ovathan jo haaveetkin tulevaisuudelta toivottuja näkymiä. Minulle tietyt virstanpylväät elämässä ovat aina olleet erityisen tärkeitä ja näen selkeitä tavoitteita edessäni, vaikka en niitä varsinaisesti olekaan koskaan asettanut. Tunne siitä, että etenen enkä vain polje paikallani, on jollain tapaa ollut minulle aina merkityksellistä. Muutoin saatan turhautua. En siltikään tarkoita millään tavoin kiirehtiväni hetkissä tai suorittavani elämää, vaan paremminkin tunne etenemisestä on tietoisuutta – varmuuttakin – omasta polusta: vuosien mukana tuomat uudet vivahteet tuntuvat luonnollisuuden lisäksi kutkuttavilta. En osaa mainita elämän yhtä suurta missiota tai tavoitetta, jota kohti kulkea. Päätepistettä en ole edes ajatellut! En oikeastaan koe sitä edes kovinkaan tarkoituksenmukaiseksi. Kuitenkin halu olla omassa elämässä osa suurempaa kokonaisuutta on vahvempi kuin tahto tarrautua vain yksittäisiin  – joskin nautinnollisiin – hetkiin.