ajatuksia · ihana arki · oma elämä · onnellisuus · perhe

Koti on tämä tunne.

Että nautin sunnuntaina. Kävin Ikeassa kierroksella, palasin kotiin, kokosin ruuvarilla ostokset, heilautin vähän pölynimuria ja heitin banaanipannukakun uuniin. Radio pauhasi taustalla ja minä huusin antaumuksella mukana. Mikä ihmeen kotihiiri, ajattelin itsestäni. Ihan hitsin kiva touhuta kotona yksiksenikin.
Noin puoli vuotta sitten ostimme oman kodin ja monesti edelleen kysellään, kuinka olemme viihtyneet. Minua alkaa aina ihan vähän hihityttämään, sillä mieleni tekisi aivan kamalasti omasta puolestani vastata ”vähän liiankin hyvin”. En ole varsinaisesti koskaan ajatellut itseäni kummoisenakaan kodinhengettärenä: jaksan keskittyä ainoastaan väkertämään porkkanapuuroja ja kaneliomenalohkoja, makaronilaatikot ja arkiruoat tuntuvat jo ajatuksenakin älyttömän tylsältä. Ennen mopin varteen tuli tartuttua vain väkisin, mutta nykyisin suorastaan nautin hääräillä pölypallojen kimpussa. Voisin viettää päivät pitkät kotiseinien sisällä suunnitellen sisustukseen uusia juttuja. 
Muistan edelleen, kuinka oudolta – ja samalla hienolta – tuntui porata ruuvia ensimmäistä kertaa seinään: keneltäkään ei tarvinnut kysellä lupaa reikään.
Vähän minua kyllä hirvittää kevät. Käsissäni kuolee kaktuskin ja siitä huolimatta näillä viherpeukaloilla pitäisi saada nurmikko takapihalle, ehkä kukkaruukkuihinkin jotakin versoa. 
Olen ihminen, joka kaipaa herkästi rauhaa ja hiljaisuutta, omaa paikkaa. Väsähdän helposti hälinässä ja toisinaan kotiin saapuminen pitkän päivän jälkeen tuntuu suorastaan palkinnolta suurestakin selviytymisestä. Minulle koti ei niinkään ole hieno sohva tai kallis matto, hulppeat puitteet tai kallis maku, vaan aito tunne: kotiin on aina oltava kiva tulla. 
Nykyisin saavun lähes aina tyhjään kotiin. Olen ensimmäinen, joka sytyttää valot eteiseen. Toivon, että joskus tulevaisuudessa olen järjestyksessä vasta toinen ja joku jo odottaa minua malttamattomana kotiin. Oma hauva vaikka. Toisaalta on ihan kiva vartoa toista kotiin ja jännittää, kuinka kylmäksi makaronimössö lautasella onkaan ehtinyt jäähtyä.
Tämä kotikolo on kolmas, mutta oikeastaan vasta ensimmäinen. Ehdottomasti jo nyt kaikkein rakkain.
ajatuksia · minun päiväni · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket

Onnellisuuslistaus.

”Mä olen aiemminkin sen todennut: olen todella huono listaamaan mitään ylös. Jopa kalenterin käyttäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Ja vaikka mä usein hankinkin vihkoja eri listaustarkoituksiin, niiden täyttäminen jää melkein aina. Hassua, sillä mä kuitenkin rakastan allekkaisia asioita ja järjestystä. Kai mä sitten teen kaiken työn päälläni: koetan pitää listat järjestyksessä ajatuksissani. Joku tuhat kertaa työläämpää!
Erityisen ihanaa mun mielestä on ottaa ylös asioita tai hetkiä, joiden olen kokenut kasvattavan onnellisuuttani arkisessa elämässäni. Toteuttaa onnellisuuslistausta. Se on antoisaa, mutta myös palkitsevaa – arkeakin voi oppia elämään eri tavoin. Useinhan juuri asioiden allekkain laittaminen ihan yllättää. Kuinka pitkä lista onkaan! Ei ihan onnetonta elämää.”
Perjantai
♥ Suhteellisen napakan viikon jälkeen oli ihana herätä tietäen, ettei ole kiire lähteä yhtään mihinkään. Opiskelu alkoi taas kuluneella viikolla laboratoriokurssin merkeissä ja vaikka se onkin ainakin tähän mennessä ollut mielenkiintoista (olen määrittänyt muun muassa maksamakkaran suolapitoisuuden ja kanelin vesipitoisuuden), niin siltikin koen labratyöskentelyn aina aika stressaavaksi. Liikaa häsellystä ja tietämättömyyttä.
♥ Olin edelleen aivan hurmiossa ystäväni ihanista uutisista. 
♥ Vaikka perjantai-iltapäivä jännittikin ihan superpaljon, odotin ajankohtaa kuitenkin kovasti. Työhaastattelut ovat minulle toki jo tuttu juttu, mutta siltikin hampaat kalisevat aina yhteen juuri ennen hetkeä. Onneksi kaikki meni hyvin enkä jäätynyt kuin yhden kerran. Voin olla tyytyväinen itseeni.
♥ En turhan usein löhöä sohvalla televisiota katsellen. Nyt sen kuitenkin maltoin tehdä ja oli oikeastaan ihan mukavaa levätä hetki keskellä päivää.
♥ Viime viikon kipakoiden pakkasten jälkeen oli kivaa päästä taas hevosen selkään. Ratsastin pilkkuja täynnä olevalla kaverilla, jolta ei useinkaan vauhtia puutu. Harrastuksen suhteen yritän mennä ihan löysin ohjin: olen jälleen huomannut, kuinka haastavaa on yrittää olla tuttuun tapaan suorittamatta. 

Lauantai
♥ Erityisen onnellinen olin onnistuneesta aamulenkistä. Jalkani ei kipuillut yhtään ja kesti hyvin vähän pidemmänkin matkan. Aloin haaveilla taas puolimaratonista, vaikka en olekaan täysin varma, onko se vieläkin liian suuri rasitus jalalleni. 
♥ Ei varmasti ole parempaa tunnetta kuin ulkoilla ensin kirpsakassa pakkasessa ja sen jälkeen täyttää tyhjä vatsa pizzalla. En ole koskaan aiemmin tilannut kotiovelle pizzaa ja tuntui aika hulppealta vain odottaa lätyn saapumista. Kotipizzan Rautanauta – aikas herkku.
♥ Jälkkärikahvi ja pala suklaata. Täydellisin pari ikinä.
♥ Tein sitä, mitä olen lähiaikoina tehnyt paljon. Nauroin. Vatsan hyvinvoinnille paras toimenpide on ehdottomasti nauraminen, hyväntuulisuus ja edes jonkinasteinen huolettomuus.
♥ Puoli kahden aikoihin lähdin tallille. Aina lauantaisin pääsen hyppäämään esteitä – ja joka kerta oloni on jälleen kuin pikkutytöllä. Vaikka taidot ovatkin edelleen ruosteessa, esteiden ylittäminen tuntuu siltikin aina äärimmäisen kotoisalta puuhalta.
♥ Koska sain äidiltä päivällä vinkkiviestin ”laita petivaatteet ulos pakkaseen viideksi tunniksi”, illalla oli mukavaa hautautua tuuletetun peiton alle katsomaan elokuvaa.

Mitä sinä listaisit?

aamiainen · aamu · ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Satunnaisia ajatuksia banaanipannukakusta.

Banaanipannukakkua kello viisi aamulla. Ihan tavallista Rinkelille. Erityisesti vapaapäivänä
Siinä dippaillessani pannukakun palasta vuoroin mansikkamössöön ja vuoroin maapähkinävoihin mietin niin kutsuttuja elämän isoja juttuja, jotka kyllä tuntuvat pienessä päässä suorastaan jättimäisiltä. Mutta jotka loppujen lopuksi ovatkin kai luonnollisuuden multihuipentumia eli elämää siinä missä kaikki muukin. Lukaistuani pienehkö virne naamallani kommentin ”olet sä kyllä höpsö” – jolla mitä ilmeisimmin viitattiin kello viiden pannariini – taas kerran totesin, kuinka siistiä elämässä on tehdä asioita omalla tavalla. Kuinka sykähdyttävää on ylipäätään tehdä päätöksiä (huolimatta siitä, kuinka vaikeaa moinen välillä on). Päätökset kun eivät koskaan petä: ne vaikuttavat aina tavalla tai toisella elämän kulkuun. Ja eteneminen se vasta jännittävää onkin.

Kaksikymmentäkolme vuotta otti aikaa ymmärtää yksilön hienous.
Totesin, että pannukakku olisi jäänyt hivenen mehukkaammaksi kahdella pienellä muutoksella: kypsemmillä banaaneilla ja lyhyemmällä paistoajalla. Tänä aamuna kuitenkin sattui tulemaan tällaista. Ei täydellistä, mutta erityisen herkullista. Pohdin, kuinka koskaan olenkaan voinut ajatella elämää muotitettuna. Toisin sanoen pitänyt tokaisua pitää mahtua voimalauseenani. Nykyisin ymmärrän, että erilainen voi olla yhtä kuin erityisen ihana. Hirveän usein onkin. Minulle on tilaa tällaisena.

Sanonpahan vain, että ysiviisi prosenttia ihmisistä on oikein mukavia.
Minulla on tapana tehdä pannariohje kaksinkertaisena ja puolittaa se sitten kahdeksi aamiaisannokseksi. Kaksi banaania ja neljä munaa. Toisen puolen syötän vapaaehtoiselle tai säästän itselleni seuraavaksi aamuksi. En arkielämässä oikeasti laskeskele erilaisia lukemia kovinkaan tarkoin – ainakin pyrin olemaan ynnäilemättä turhanpäiväisyyksiä. Numerot ovat kivoja pyöritellä, mutta hirveän määrääviä. Niissä ei ole tinkimisvaraa, ykköstä ei voi kovinkaan suurella luottamuksella tulkita kakkoseksi. On kuitenkin olemassa muutamia lukuja, jotka yritän tietoisesti pitää edes joten kuten mielessäni – niin pannukakkuohjeen munien lukumäärän lisäksi. Aina uusia ihmisiä tavatessani ja heidän tapaamistaan paljon jännittäessäni koetan muistaa saamani elämänohjeen 95% ihmisistä on tosi kivoja.  Enkä usko sen perustuvan mihinkään muuhun kuin empiiriseen tutkimukseen. Tuo ohje vaikuttaa huomattavasti omaan suhtautumiseeni, mutta myös siihen, kuinka minut otetaan ihmisenä vastaan. Kaikkein merkittävintä on kuitenkin kai sen sanoma siitä, ettei elämässä kannata takertua (millään osa-alueella) viiteen prosenttiin. Kaikki huono jää helposti päällimmäiseksi mieleen, vaikka enemmistö olisikin vain ja ainoastaan hyvää.    
Viimeiseen palaan keskittyessäni hörähdin samalla itsekseni. Kuinka paljon sitä saikaan taas irti yhdestä aamiaispannukakusta.  
ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket

Erikokoinen onni.

Milloin ihminen on onnellisimmillaan?
Ah, oma hääpäiväni oli elämän onnellisin tapaus, eräs nainen huokaisi kerran. Kuulin sen vahingossa sivukorvalla. Sitten on ollut myös onnellista höpötystä oman lapsen syntymästä ja hartaasti tavoitellun opiskelupaikan saamisesta. Joku on joskus todennut, että toivoo elämän onnellisimman päivän olevan vasta tulevaisuudessa. Tokaisu sai mietteliääksi. Kai henkilökohtainen kokemus on ainoa oikea mittari onnelle. Voiko ihminen koskaan olla niin täynnä onnea, ettei kykene ottamaan vastaan enää yhtään enempää? Minä en ole koskaan tuntenut olevani liian onnellinen, mutta ei se tarkoita, etteikö kukaan voisi.
Erityisen onnelliseksi ihminen tuntee itsensä silloin, kun kokee tehneensä työtä onnensa eteen. Niin, minä ainakin. Mutta enpä tiedä, onko silloin välttämättä kyse kaikkein onnellisimmasta. Suuri uurastus ja palkinto siitä kai vain hitusen hämäävät: ei makkarakeitto ole lähelläkään lempiruokaani, vaikka se äärimmäisessä nälässä maistuukin taivaalliselta. 
Kävin eilen vaateostoksilla ja olin onnellinen kotiin päästyäni. Vitsit, alefarkut. Että tuntui hyvältä. Minulla on tapana kuoria ajatuksissani asioita, jotta löytäisin elämän oleellisimmat jutut. Ei se tarkoita, että en hyväksyisi epäolennaisuuksia elämääni – ne kun ovat useimmiten melkeinpä niitä herkullisimpia. Välillä on vain hyvä tsekata, että on omassa elämässä ihan kartalla. 
Mietin, olisinko onnellinen ilman ostoksia. Kyllä. En hirveän kauaa vastausta miettinyt. Samaan tapaan kyselen itseltäni välillä juttuja, jotta hahmottaisin kulkuani paremmin. Ilman uusi vaatteita olisin kylläkin onnellinen, mutta hitusen onnellisempi kuitenkin käytyäni kaupoilla. Toisaalta ilman perhettäni en olisi onnellinen, mutta perheeni ja uudet farkut yhdessä tekevät minut erityisen onnelliseksi. Vaikka pelkkä hyvinvoiva perhekin aivan hyvin riittäisi.
En tiedä, onko vähän tyhmää miettiä, milloin sitä voisikaan olla kaikkein onnellisimmillaan. Saatika kokea huonoa omaatuntoa iloa ja onnellisuutta tuovista asioista, jotka ovat toisten mielestä lähempänä turhamaisuutta. Onni on niin monen asian summa: kuvittelen elämässäni olevan pikkuonnea ja iso-onnea. Vaikka iso-onni on suurimmalta osin vastuussa äärimmäisestä onnestani, on pikkuonnellakin siinä oma roolinsa. 
Olen aina ollut sitä mieltä, ettei onni tule odottamalla. Se syntyy itsestään elämällä itselle sopivalla tavalla.  
Kävin tänään aamulla kipakan kirpsakassa pakkasessa juoksemassa ja sen jälkeen heitin löylyä oikein olan takaa. Lomapäiväni aamu oli yksi suuri siivu onnea. 
ajatuksia · ennen ja nyt · itsetutkiskelu · itsevarmuus · oma elämä · onnellisuus · uusi vuosi

Kiitos, moikka ja tervetuloa.

Olkaa hyvä, seuraava. Vuosi. Siellä ne ovat kaikki tähän asti jonossa kiltisti odottaneet.
Onneksi mikään tammikuun ensimmäinen päivä en ole arvannut, mitä seuraavat kolmesataakuusikymmentäviisi päivää tuovatkaan mukanaan. Joinakin vuosina en olisi ehkä jaksanut lähteä edes yrittämään, jos olisin etukäteen tiennyt tulevan. Olisin saattanut pelätä jo valmiiksi varastoon. Aivan varmasti olisin epäillyt selviytymistäni. Luulen, etten silloin kykenisi olemaan yhtä päättäväinen ja periksiantamaton kuin oikeasti olen. 
Toisina vuosina tieto tulevan vuoden sisällöstä olisi saattanut pilata ihanan, suloisen yllätyksen. Olisin varmasti siitäkin huolimatta iloinnut, mutta en yhtä antaumuksella. Ainakaan omat saavutukseni eivät olisi tuntuneet samalta, jos olisin ennen aikojani jo tiennyt onnistuvani. Olisin voinut välttää virheitä, mutta samalla menettää niiden arvokkaat seuraukset. Miksi erehdykset elämässä nähdään aina pelkästään negatiivisina asioina?

Vuonna 2015 jatkoin itseni löytämistä opiskelijana, lähennyin entisestään muutaman ystäväni kanssa ja olin ajatuksen tasolla tuuliviiri, vaikka samalla kuitenkin kaipasin pysyvyyttä. Samaisena vuonna tunsin olevani onnellisempi kuin kuuteen vuoteen, ymmärsin jälleen uusia asioita itsestäni ja tajusin kuinka terve olenkaan, vaikka välillä pelkäsinkin kaikenlaista. Kuluneena vuonna koetin olla rohkeampi useammallakin tavalla, ylitin itseni ja itkin. Muutin, annoin uusille asioille tilaa ja olin tikahtua nauruun monen monta kertaa. Kesällä hyppäsin taas hevosen selkään, mikä oli yksi parhaimmista päätöksistä pitkään aikaan. Loksauttelin palasia pitkin vuotta paikoilleen: minulle selvisi uusia asioita, sellaisiakin, joita ei kirjoista löydy.
Tänään vuoden 2015 viimeisenä päivänä tunnen olevani tasapainossa itseni kanssa. Luulen löytäneeni elämästä jotakin tosi arvokasta, josta toivottavasti osaan ajatuksissani pitää tiukasti kiinni. 
ajatuksia · ennen ja nyt · joulu · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

En mä mitään lupaa.

Joulu tulee ja menee aina yhtä nopeasti. Vähän samaan tapaa kuin uusi vuosi saapuu aina yhtä yllättäen. Aina sen ajatteleminen tuntuu kamalan uuvuttavalta: miksi joulun välipäivissä ei voisi viipyä viikon verran kauemmin. Kaiken jouluhössötyksen jälkeen nuo päivät tuntuvat kuin välipysäkiltä ennen uuden vuoden haasteita. Jooko, ei ihan vielä kiiruhdeta eteenpäin.
Kohta on taas niiden aika. Minä lupaan ensi vuonna -listojen. Jättää suklaat kauppaan, nipistää muutaman kilon, pinnistää töissä, yrittää vähän kovemmin, olla kuin uusi ihminen tai tehdä edes elämälleni jotakin. Aikakauslehdet, julkiset kulkuneuvot ja blogikirjoitukset pursuavat kaikki lupauksia, jotka ovat kuitenkin usein enemmänkin toiveiden kaltaisia: kunpa jaksaisin ja pystyisin. Harva kai tulee ajatelleeksi, että toiveiden tavoin lupaukset voivat kyllä toteutua tavalla tai toisella, mutta ero on siinä, että useimmiten ne käyvät toteen vain ihmisen oman toiminnan tuloksena. Ei lupaus itsessään saa aikaan korkeintaan kuin ajatuksen yrittämisestä.
Toisinaan tulen jopa surulliseksi kaikenlaisista uutta vuotta koskevista lupauksista. Ne kun usein heijastelevat senhetkistä tyytymättömyyttä – oli kohde sitten mikä vain. Jos lupaan ensi vuonna olla parempi ihminen, tunnenko olleeni kuluneena vuonna sitten jotakin aivan muuta? Jos lupaan ensi vuoden olevan tuhat kertaa onnellisempi, onko mennyt vuosi ollut sitten kaikkea muuta? Ei kai lupauksia paremmasta ole tarvetta tehdä, jos nykyiseenkin on aivan tyytyväinen. 
Muistan monet vuodenvaihteet, kun olin itse yksi heistä, jotka tekivät kasapäin lupauksia. Tai tein aina ainakin sen yhden. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että tyytymättömyys oli suurin syy.
Välillä aina mietin, milloin ihminen on riittävän onnellinen. En nimittäin usko, että onnea tavoitellaan samalla tavoin kuin esimerkiksi rahaa: että enempi on aina parempi ja nälkä kasvaa syödessä ja sitä rataa. Luulen, että ainakin hyvin lähellä riittävän onnellista ihminen on silloin, kun uutena vuotena lupauksien tekeminen tuntuu ihan hassulta. Enhän minä halua muuttaa elämässäni mitään, sillä kaikki on hyvin näin.
Että sitä korkeintaan esittää toiveen kaiken jatkumisesta samalla tavoin. 

Minä vain toivon, että ensi vuonnakin saan pitää tämän kaiken, mitä minulla nyt on.
ajatuksia · joulu · oma elämä · onnellisuus · Rinkelin päivä

Päivä 22

Mä heräsin vasta kello seitsemältä. Ajattelin, että niinkin pitkään nukkuminen johtui varmasti siitä, että tulin edellisiltana Tallinnasta kotiin aika myöhään. Mun veljeni sanoi, ettei mun unirytmi ole ihmisten. No, ainakin se on Elinan. Eilenkin me lähdimme reissuun kello 8.15 ja ennen sitä mä olin ehtinyt jo syödä aamupalan, polkea kuntopyörää vajaan tunnin, käydä suihkussa ja laittautua.
Joitakin minuutteja yli seitsemän mä olin jo keittämässä puuroa. Se on aina mun ensimmäinen asia aamulla. Hiukset sekaisin ja silmät puoliksi kiinni. Osin sen vuoksi mä käytänkin kai hellan sijaan mikroa. 
Kaurapuuroa maapähkinävoilla, Kesolla ja mehukeitolla. Joskus puoli kahdeksan jälkeen. Ei liene yllätys enää kenellekään, että syön puuroni lähes kylmänä. Ei se haalea puuro varmaankaan kaunista samalla tavoin kuin kylmä kahvi. Mutta ei haittaa. Mä en tykkää kuumasta ruoasta.
Vielä yhdeksän aikoihin mä tuijottelin netistä Miss Universumeita. Ihan vain sen mokan vuoksi. Mun analysointi johti siihen, että koko erhe oli ennalta sovittu.
Mun kantapää ei ole vieläkään parantunut, joten mun oli pakko jättää lenkki väliin. Hyppäsin joskus vähän vaille kymmenen kuntopyörän selkään. Lopuksi tein vielä lihaskuntoa, vatsarutistuksia nyt lähinnä. Mä haaveilen saavani sellaiset säädettävät käsipainot kotiin. En ole nyt puoleen vuoteen käynyt aktiivisesti salilla ja mun keho kyllä voi paremmin. Mieli on vaan alkanut haluta takaisin. 
Suihkun kautta syömään siinä puoli kahdentoista aikaan. Mulla tuli vähän reppanaolo, kun nakersin näkkäriä ja kuivahtaneita tofukuutioita. 
Puoliltapäivin äiti tuli hakemaan mut. Keräsin kaupassa kärryyn voita, maitoa, sokeria, jauhoja, kardemummaa ja sahramia. Jep. Joulupullat mielessä.
Siis pullien leipominenhan oli veikan idea. Kello kolmelta molemmat pellilliset olivat tulleet uunista. Mun lettipulla oli ehkä vähän hienompi kuin veikan oma. Omasta mielestäni.
Mä menin kotiin, kun äiti ja veikka lähtivät salille puoli neljän aikoihin. Siivoilin ja kaivoin muutamat lumiukot laatikosta. 
Kyllä vähän harmitti maksaa ihan liikaa pikkukuusesta, joka loppujen lopuksi ei edes ole kovin tuuhea. Ihan sopiva tähän kotiin, mutta ylihintainen siltikin. Aina on tinkivaraa, mulle on joku opettanut. No joo. Pieni vaiva hakea lähi-Siwan pihalta, joten kai siitä vähän maksaakin. Tasan puoli kuudelta mä olin saanut raahattua kuusen kotipihalle.   
Ihan itse mä viritin tiilistä ja maljakosta kuusenjalan, koska se oikea on kadonnut johonkin muutossa. Puoli kahdeksan jälkeen iltapalaa syödessäni kuusi oli edelleen pystyssä, joten kai kyhäelmä ihan hyvin toimii. Tuli elävästi mieleen uudet vuodet, kun isi alkoi vähän vaille kaksitoista kiireellä virittelemään raketeille lähtötelinettä – aika usein vanhasta imurista. Mä olen vissiin yhtä näppärä käsistäni. 
Papiidipaadi. Se soi mun päässä hampaita pestessäni kahdeksan aikoihin.
Mä oikeasti simahdin aika pian. Luultavasti joskus puoli yhdeksältä.  
aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · ulkonäkö

Tämä kuori kaiken päällä.

Aika usein aamuisin mustaa ripsiin sutiessani mietin.
Kai jokainen nainen haluaa olla nätti.
Olen minäkin ajatellut, että haluan olla mukiinmenevä. Vaikka silmissäni ei olekaan koskaan ollut ylimääräisiä tupsuja ja hiuksilleni en osaa näyttää kuin surkean yksinkertaista lettiä. Olen minä ajatellut, josko naamaa tulisi maalata kiivaammin. Yrittää pitää kulmakarvat kuosissa hiukan säntillisemmin. Kokeilin minä joskus kynsiin sellaisia jatkeita – eivät kestäneet menossani mukana, napsuivat pois yksitellen seuraavana päivänä. Sitä paitsi tunsin itseni pieneksi huijariksi: oikeastihan ne ovat pikkurillistä alkaen kyllä kovinkin nysähköt. Tallin jäljiltä ainakin aivan laittomat. 
Mutta siltikin ajattelen toisinaan, että olisi kiva olla kaunis.  
Ei minulla ole ollut koskaan tarvetta tyrkyttää itseäni minnekään. Vielä vähemmän ulkonäköäni kenellekään. En ole koskaan kokenut tarpeelliseksi yrittää olla hirveän vetävän näköinen tai viimeisimmän muodin mukainen. On aina riittänyt, että peiliin katsoessani olen pystynyt toteamaan edes toisinaan no tää on ihan kiva villapaita. Kuitenkin on hitsin haastavaa yrittää olla muuta kuin epävarma toisen katsoessa pitkään. Myönnän edelleen miettiväni, olisiko elämä tikimpänä jollain tapaa parempaa. Kuvissa kiinnitän itsessäni huomiota ainoastaan pyöreisiin poskiin – niille saatan irvistää. Ja vaikka jaksankin juosta lenkillä aika pitkän matkan, on vatsamakkara istuessani siltikin osa todellisuutta.

     (kuva MMYL-vuosijuhlat)


Lopulta siinä niin peilin edessä tulen kuitenkin aina miettineeksi.
Tavoittelemisen arvoista kai on ainoastaan se, että näytän aidolta ja terveeltä. Omalta itseltäni. Oli sitten kuinka tavallisen tai tylsän näköistä vain, se riittää tekemään minut tyytyväiseksi.
Kuori kaiken päällä. Ulkonäkö siis.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · onnellisuus · tulevaisuus

Kunnianhimosta.

Kunnianhimo. Useammin se kai kertoo jotakin positiivista ja arvostettavaa henkilöstä. Ei-mikään-vätys, aikaansaava, määrätietoinen, voimakaskin enemmän kuin yhdellä tapaa. Vai kertooko? Ainakin sellaiselle, joka sopii yhteen tai tulee toimeen kunnianhimoisen kanssa. Luulen nimittäin, että kunnianhimo voi olla aikamoinen taakka itselle, mutta myös toiselle. Kunnianhimosta kun ei voi sanoa, ettei se ole kummoinenkaan juttu – se on kai melkein aina mahdottoman näkyvä osa ihmistä.
Olen aina ajatellut, että ihminen voi olla kunnianhimoinen monella tapaa. Ensinnäkin toiset tuntuvat nauttivan tavoitteiden asettamisesta ja niitä kohti pyrkimisestä. Haastamisesta ja haasteellisuudesta! Tokikaan ei voi varmasti tietää – ihminen ehkä aina itsekään – mistä moinen palo on peräisin. Olisi kuitenkin kiva ajatus sellainen, että toiset oikeasti pitävät kunnianhimon synnyttämistä tunteista ja tilanteista. Tiedän siltikin, että on olemassa myös kunnianhimoisia, jotka toisaalta ovat sellaisia, vaikka eivät liiemmin piirteestä nautikaan. Silloin kunnianhimo istuu varmasti mielessä äärimmäisen tiukasti – on ehkä osa indentiteettiä tai jopa opittua. 
Toisekseen olen aina ajatellut kunnianhimon jakautuvan muutamaan tasoon: spesifisempään, pariin tai useampaankin elämän pienempään osa-alueeseen keskittyvään ja sitten kokonaisuudeltaan laajempaan, jakamattomasti koko elämää koskettavaan. Tiedätkö heitä, joilla on hirvittävän suuri kunnianhimo omaa elämää kohtaan: hulppea tulevaisuus ja menestyvä minä ovat eteenpäin ajavia voimia. Silloin kunnianhimo kai kohdistuu lähinnä kaikkeen, mitä elämässä tekee. Jokaisella siirrolla on väliä ja jokainen pala kokonaisuudessa on tärkeä. Liian laskelmoivaa, voisi joku kritisoida. Toisaalta kunnianhimo voi olla myös yksittäisiin asioihin keskittynyttä ja mittakaavaltaan pienempää – vaikkakin aivan yhtä voimakasta. 
Olen minä miettinyt myös sitä, voiko kunnianhimo kohdistua mahdollisesti johonkin henkisempään. Voiko tavoitteellisuus ja pyrkimys perustua esimerkiksi ajatukseen, että jokainen liike elämässä vie kohti voimakkaamman onnellisuuden kokemista. Että tavoite olisikin mahdollisimman eheä olo astetta henkisemmällä tasolla. Onko kunnianhimo itsessään este sellaisen saavuttamiselle?
Minä olen oikeastaan aina ollut suhteellisen kunnianhimoinen. Pienenä ajattelin sen olevan kilpailuviettiä, teininä ehkä välttävän itsetunnon paikkailua ja vähän vanhempana puhdasta perfektionismia. Varmasti osin niitä kaikkia, rajakin on hitusen häilyvä. Kokemani puhdas kunnianhimo ei ole useinkaan kohdistunut tekemiini asioihin, vaan itseeni.
Mä en halua olla huono. 
Huono missä? Elämisessäkö. Vuosia sitten kunnianhimoni oli ajatuksissani ainakin kai hyvän elämän tavoittelua. Nykyisin tuntuu miltei lapselliselta ajatella, että hieno elämä olis niin hienoo. Olen tyytyväinen, että olen tajunnut onnellisuuden olevan kunnianhimolla pystytettyjä kulisseja tärkeämpää. Haluan enemminkin katsoa, mihin elämä johtaa sen sijaan, että tähtäisin jo valmiiksi mietityn polun päähän. Edelleen kunnianhimo on minussa siltikin ihan hiton sitkeästi ja huomaan sen etenkin opiskeluiden ja harrastusten saralla. 

Toisaalta ilman minkäänlaista kunnianhimoa elämä kyllä olisi kovin särmätöntä.

ajatuksia · haaveet · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · tavoitteet

Toteutuneiksi tarkoitetut haaveet.

Olipa kerran aika elämässäni, kun en uskaltanut edes haaveilla. Kai eniten sen vuoksi, että en – kovin selvästi ainakaan – nähnyt tulevaisuutta edessäni. Pilkahdus siitä silloin tällöin ei varsinaisesti sytyttänyt, sillä ajattelin hukanneeni aidon elämänpalon lopullisesti. Mielsin halun ja intohimon elämää kohtaan olevan kaksi eri asiaa: halusin aivan hirveän kovasti, mutta yrityksistä huolimatta en saanut liekkiä syttymään. Näin myöhemmin olen ymmärtänyt minulta puuttuneen ainoastaan rohkeutta heittäytyä ja antaa asioiden tapahtua myös itsestään ilman omaa kontrollia.  
Vuosi jos toinenkin vierähti ja vähitellen uskalsin varovaisesti antaa ajatuksissani tilaa haaveille. Aluksi testimielessä, siten ajattelin. Haaveeni käsittelivät kaikkea hyvin pientä ja arkista, kuten hauskassa tilanteessa vahingossa hymyilemistä. Vahingossa sen vuoksi, että olin täysin kadottanut taidon reagoida spontaanisti asioihin, mikä kuvasi hyvin senhetkistä elämääni. Ajan myötä haaveet kai kasvoivat. Hyvin maltillisesti ja ahnehtimatta. Saatoin haaveilla illalla onnellisena nukahtamisesta, mikä tietysti oli täysin absurdia. Illat kun olivat aivan yhtä onnettomia kuin päivätkin.
Mä joskus pienenä muistan haaveilleeni keinutuolista, jossa kiikkua.
Mutta haaveista kasvoi minulle kuin toinen maailma, johon saatoin omissa ajatuksissani vajota. Se oli yhtä realistinen kuin todellisuus, täynnä toivomuksia tavallisesta elämästä, mutta siltikin hyvin kaukana mistään oikeasta. En nimittäin vieläkään ajatellut haaveita muina kuin toteutumattomiksi tarkoitettuina viihdykkeinä. 
Kun ensimmäisen kerran hoksasin, että haaveet voivat myös oikeasti toteutua tässä todellisuudessa, aloin pelätä – pettymistä. Jopa ajattelin, että parempi olisi ollut, ettei moinen mahdollisuus olisi tullut lainkaan ilmi. En ollut pelkuri, ainoastaan säikky: en vielä ymmärtänyt elämän yhden jujuista olevan se, että kulkusuuntaa voi ohjailla tavoittelemalla rohkeasti asioita. 
Tänäpäivänä olen älyttömän onnellinen todetessani, että moni haaveeni on toteutunut. Osa ihan vahingossa ja osa taas kovan työn tuloksena. Harras toiveeni on aina ollut, että pääsisin kirjoittamaan – jotakin johonkin ja edes joskus. Mahdollisuus siihen ei ole kuitenkaan pelkästään riittänyt, sillä olen tarvinnut myös rutkasti lisää itseluottamusta. 
Nyt päästyäni kirjoittamaan muutamaan ihan pieneen projektiin tekstejä en voi muuta kuin todeta, että haaveilemaan opettelu on kaiken sen tehdyn työn väärti. Suosittelen.