kiitollisuus · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · ystävät

Pienen pieni Rinkeli.

”En tiedä muistatko tai tajuatko itse aina sitä, mutta ainakin kaikki sun ympärillä sen huomaa.”

Jos mä sen kymmenen sekunnin ajan olen ollut jonkun mielessä, käväissyt ihan nopsasti vain. Niin tiedättekös, se tekee mut onnesta ymmyrkäiseksi. Mun mielestä elämästä muutamien sekuntien – minuuttien, tuntien tai päivän – ottaminen ei ole itsestäänselvyys, puhumattakaan niiden omistamisesta mulle. Ei tarvitse unohtaa ottaa niitä, vaan voi vain päättää olla antamatta. Senpä vuoksi juuri jokainen viiden näppäilyn onnea on mulle äärettömän latautunut sana täynnä merkitystä.

Joku on joskus sanonut, että kaikki pitää rakentaa itsestä alkaen – tarkoittaen kai esimerkiksi onnea ja rakkautta. Mä en tiedä, miten täysin uskon siihen.

Kun sain lahjaksi varta vasten mulle valmistetun syntymäpäiväaterian, kirjan sellaisista ajatuksista kuin ”elämä ei ole sellaista kuin joka aamu kuvittelit, vaan elämä on sellaista, jota et yhtenäkään aamuna osannut kuvitella”, kutsun viettämään yhteistä aikaa joulukonserttiin ja pehmoisimman kaulahuivin saatesanoilla ”lempeälle ja lämpimälle Elinalle jotain lempeää ja lämmintä”, en voinut olla ihmettelemättä, olenko sitten oikeasti elänyt elämää ja tehnyt asioita jollakin tapaa oikein. Sillä en. En todellakaan tajua sitä, mitä ystäväni mukaan toiset ympärilläni.

blogi636

blogi637

blogi638

mde

blogi640.jpg

Maailmassa on niin suuria asioita, jotka lisäksi ovat käsittämättömän hienoja, että väkisinkin tunnen itseni mitättömäksi. Ja vaikka en sitä vähättelynä tarkoittaisikaan, niin pieni olo siltikin on kaiken valtavan keskellä. Semmoisena pienenä ihmisenä sitä helposti kokee myös yksinäisyyttä – siis, mun elämäni monista tärkeistä ihmisistä huolimattakin. Joskus yksinäisyys kalvaa keskellä väentungostakin. Silloin syy yksinäisyyteen on pohdinnat oman itseni riittävyydestä.

Pienestä tytöstä asti maailman suuruuden tuskaan on kuitenkin helpottanut ajatus pienimmänkin omasta paikasta. Nyt näin 24-vuotiaana tuntuu helpottavaltakin kokea, että mun elämää todellakin ympäröi upeimmat ihmiset mitä kuvitella saattaa ja että mulla on tosi hyvä olla omalla paikallani.

ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä

Aamuihminen yöaikaan.

Minut aamu on ottanut aina avosylin vastaan. Mikä saattaa johtua positiivisesta suhtautumisestani siihen;  olen aina odottanut aamua kuin joku toinen yön kuuta nousevaa. En itsekään näyttäisi parhaita puoliani hänelle, joka minua kammoksuu. Viime yönä valvoin kahdesta viisitoista yli kolmeen. Uudelleen nukahtaminen tuntui vaikealta pääasiassa kai huolien vuoksi, mutta sekoittui siihen malttamattomuuttakin. Yöllä minuutit tuntuvat aina tunneilta, silmien aukipitäminen laittomalta, vastoinkäymiset valtavilta ja ihan tavallisetkin ajatukset täysin tuntemattomilta. Yleensä olen pelännyt funtsia öisin asioita, koska väsymys tuppaa vääristämään niitä vänkyröiksi.

Tiedätkös sen, kun äidin reseptin pannukakku maistuu yksin syötynä lähinnä puoliksi raa’alta einesletulta?

Ihan erilaiselta. Osuvammin ihan väärältä. Tilanne vaikuttaa paljolti, sillä se kaivaa esiin poikkeavia puolia. Kyse ei ole aina mitä syö, vaan missä syö. Siten en keksi syytä, miksi sama ei pätisi ajatteluunkin; vaikka ei tekisikään ratkaisevia päätöksiä yöllä kuuta tuijotellessa, on kai siltikin aika hyödyllistä uskaltautua pohtimaan juttuja erilaisissa tilanteissa. Perspektiivi pimeässä on kieltämättä usein lohduttomampi ja vähemmän realistinen, mutta voi se silti laajentaa omaa näkökulmaa.

blogi635

Otollisin aika funtsailuun on aamun ensitunnit, olen ollut aina sitä mieltä. Itse asiassa olen jopa käskenyt itseäni odottamaan ajatuksien kanssa aamun – kai olen kammoksunut iltojen hankalampia pohdintoja. Kuitenkin ehkä juuri sen vuoksi sorrunkin aina toisinaan pyörittelemään elämää päässäni päämäärättömästi edes ja taakse? Ehkä se on syy välillä valtoimenaan velloviin ajatuksiin?

Joten vannoutunut aamuihminen. Uskaltaudu aina välillä säästämään suuria pohdintoja läpikäytäväksi yöaikaan. Vaikka se tuntuisikin lähinnä uhkarohkealta.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä

Aivan kuin kehityskaari.

Aivan.

Miten monella eri tapaa sen voikaan suusta päästää.

Olen viime vuosiin asti antanut siinä kuulua melodisen epävarmuuden. Se helähtää korvassa, koska merkityssisältö uupuu; aivan on ollut täytesana hädässä. Joku nauraa hätäännystä, toinen nyökkäilee hermostuneisuutta. Aivan tarkoittamatta aivan on ollut monen epämukavan hetken nopea ratkaisuni. Pakollinen tyrkkäys. Epävarmuuden ilmentymä. Jopa alistunut vivahdus. Väkinäinen johdatus. Tai täysin tyhjä kannustus. Oikeastaan se on ollut yksinkertaisuudessaan itse sisällöttömyys.

Sittemmin opin sanomaan sen tunnustelevammin. Vaikka aivan ei ollut ihan aivan, oli se kuitenkin jo kysyvä aivan. Se oli epävarmuutta kyseenalaistava. Ehkä myös osin jo itsevarmempi – pienoisen merkityksen kantaja, ei vain myötäilijä. Aivan ei ollut enää äkkinäinen sylkäisy, vaan harkitumpi vastaus. Nimenomaisesti tarkoituksellinen reagointi eikä itsestään muljahtava myöntyminen.

blogi624

Se oli käänteentekevä tajuamisjuttu, että mun aivan on tätänykyä tilannesidonnainen. Että ei se ole joka paikan ja hetken heitto. Sillä on sanoma, ihan oikea käyttötarkoitus; se ilmaisee jotakin todellista suhtautumisestani. Ennemminkin aivan sisältää kaiun myötämielisyydestä kuin mistään epämääräisestä. Sellaiseen sitä tulisi käyttääkin. Turhaan kuluttaa sitä tarkoituksettomaan, kun sillä on mahdollista synnyttää ponnekas paino. Voi se sisältää eri vivahteita, muttei sellaisia, jotka vääntelevät aitoa ajatuskulmaa. Kiteyttäen: sillä aiemmalla epävarmalla sanalla aivan tarkoitin oikeasti kai neutraalia sanaa niin.

Ja hitsi. Samalla, kun opin sen epävarmuudesta pois, opin myös ylipäätään itsevarmuudesta asioita. Aivan yksinkertaisia. Esimerkiksi että tuskin kukaan mua ulkonäön mukaan arvottaa. Että kyllä mä aivan ihmisenä olen tutustumisen arvoinen.

ajatuksia · carpe diem · elämänasenne · lifestyle · oma elämä · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

En halua, että on varaa.

Olen tyytyväinen, että olen tässä.

Siihen mun ei itse asiassa tarvitse edes tällä hetkellä pyrkiä, kun tuleepa itsestään. Tyytyväisyys tässä näin peiton alla. Villaviltti yllä lämmittää vähintään yhtä paljon kuin villakoira kyljessä eli juuri sen verran, että vilunväristykset ovat enää yksittäisiä hytistyksiä. Hämärä huone, pimenevä ilta, hitusen viluisa olo ja kädessä höyryävä. Mä en osaa kuvitella, että kukaan haluaisi olla missään muualla kuin täkin alla tunnustelemassa alkutalven purevuutta. Ainakin mä vastaisin, että mulla ei just nyt ole kiire yhtään mihinkään; mun on niin hyvä olla tässä hetkessä.

Sopivassa kainalossa tuntuu varmasti samaiselta.

Elämässä menee kai aika hyvin, jos osaa suhtautua mahdollisimman moneen hetkeen samalla tavoin; ottaa astetta hellemmin vastaan ja keskittyä siihen kuin katoavaiseen. Viltin allakin mä olisin tietysti voinut jankata itselleni tekemättömistä askareista ja stressitason huipuista, mutta sen sijaan päätin hellittää hellemmällä otteella. Tyytyväisenä. Mielekkyyden kokoon kaapiminen ei vaadi juurikaan suuria hetkeltä: työkoppi, luentosali, lähikuppila, ysikassan semipätkä jono. Onnistunee. Mä näen ennemminkin kaapimisen ajatusten oikein päin asetteluna – tai kuinka päin ikinä haluaakaan.  Kuitenkin siten päin, että asennoituminen hetkiin on seuraavanlainen: mä osaan tehdä monesta itselleni mielekkään.

mde

Sillä jos mieluummin olisi muualla kuin nimenomaisessa hetkessä, taitaa hetki olla aikamoista tuhlausta. Ja mä en halua, että mulla on koskaan sellaiseen varaa.

ajatuksia · itsevarmuus · lifestyle · oma elämä · syvällistä · tavoitteet

Vain itteni kans käsikynkkää.

Käsikynkkää. Ainakin se kuulostaa hienolta. Tosin ei kovinkaan realistiselta. Riidatta, siis sanaharkatta, tuskin kukaan on itsensä kanssa koko elämää läpi käynyt. Vai kuinka? Ainutlaatuinen, muttei läheskään aina ideaali. Siten voisi kuvailla kai ihan jokaista. Minä ainakin itseäni. Itsensä etsiminen on välillä myös muutosta kaipaavien puolien löytämistä ja toisaalta osin – osan niistä ainakin – sallimista. Siltikin, ei kai ole synti haluta muuttaa itsessä jotakin, jos halu ei synny ja muutos tapahdu vihan kautta.

Mitäkö minä olen tahtonut.

Oppia tykkäämään oliiveista ja isoista ihmismassoista, sillä siten helpottaisin huomattavasti elämääni. Olla puolitutuille puheliaampi ja ihmisten kanssa yleensäkin välittömämpi, sillä pidän itsekin sellaisista henkilöistä. Osata heilutella haarukka lounastaessa makeesti kuin jenkkisarjoissa, sillä se antaa niin mutkattoman kuvan persoonasta. Olla vähemmän äkkipikainen käsityksiä muodostaessani, sillä katuminen hiljaa omassa päässä on kaksi kertaa kamalampaa kuin ääneen toisten kuullen. Olla hurjapää vedessä ja Lintsin laitteissa, sillä oikeasti sellainen kuvastaa hyvin sisäistä maailmaani. Oppia juomaan säännöllisesti enemmän vettä eikä vain kausittain, sillä välillä unohdukset tekevät minusta kuivan tyypin. Itse asiassa oppia myös olemaan käärimättä persoonaani ujouteen, sillä sellainenkin antaa minusta helposti kuivan vaikutelman. Osata leipoa liivatteen korvikkeilla täydellisen juustokakun kiilteineen, sillä harmillisen usein olen epäonnistunut juuri kriittisessä kohdassa eli hyytymisessä. Lisäksi osata hyödyntää elämässä potentiaaliani, sillä aika usein tunnen, että se jää syystä ja seuraavalla kerralla taas toisesta käyttämättä. 

Millaisena luulet ihmisten näkevän sinut? Kuinka usein muutostarve on vain omassa mielessä?

blogi614

Kunpa oman minän ulosantia pystyisi tarkastamaan pikaisella esikatselulla. Toiminnolla voisi tsekata, onko oma tyytymättömyys huomionarvoista myös toisten silmissä. Mielenkiinnosta vain. Vähintäänkin kerran viikossa tyytymättömyys on omissa silmissäni oikeasti ainoastaan epävarmuutta. Toisin sanoen harhaa, johon ei kannattaisi tuhlata tunteja.

Käsikynkkää. No, kyllä nykyisin aika tiiviisti kuljetaan. Ylpeänä sanon, että silloinkin, kun oma minä pikkaisen kiukuttaa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · lifestyle · oma hyvinvointi · onnellisuus · selviytymisvinkit · syvällistä

Vapaus yllä leijuu.

Vastaan kyllä, vaikka arvelen vain. Minä siis arvelen, että jonkinlaisissa mielen auttamista varten varatuissa istunnoissa ehkä annetaan ulkopuolisen toimesta itse istujalle erilaisia lupia; saa itkeä, saa nauraa, saa olla hiljaa. Mutuiluahan se vain on, kun arvelen, että esitettävien kysymysten asettelu pääpiirteittäin on suhteellisen riisuttua ja pelkistettyä, ainoastaan itse asian sisältävää; mitä tunnet tai haluatko sinä oikeasti.

Minä nimittäin olen alkanut pitämään itselleni omatoimisia terapiaistuntoja. Ne ovat aika lailla yllä kuvatun kaltaisia. Olen todennut, kuinka mahtavalta – ennen kaikkea toimivalta –  tuntuu istua alas ja kertoa yksinkertaisella lauseella esimerkiksi, että sinulla on lupa, Rinkeli. Mihin ikinä vain. Eikä oikeasti ole minkäänmoista hullunkurista psykologin leikkimistä se, kun puhun itselleni kuin taaperoikäiselle ja kysyn kolmella sanalla, että mikä sinua vaivaa. Sellaiseen on meinaa häkellyttävän helppoa vastata.

blogi610

Sillä toisinaan vuoropuhelu itseni kanssa tuppaa jäämään ainoastaan ongelmasta syntyvien tunnerikkaiden ajatusten sinkoiluksi. Holtittomasta heitosta ei välttämättä ole kovin helppo ottaa koppia – ainakaan sellainen ei vakuuta. Itselle puhuminen tunteiden ja erinäisten tuntemusten läpi on toki antoisaa, mutta ei juurikaan selkeyttävää.

Sen vuoksi olen opetellut olemaan itselleni ulkopuolinen sisällä. Monesti tiedän asioiden objektiivisen laidan, mutta itselle sen kertominen ei luonnistu. Ongelma on ehkä siinä, etten ole tajunnut, että minun on neuvottava itseäni samaan tapaan kuin vaikkapa ystäviäni. Autettava puhumalla mahdollisimman järkeviä.

Eikä minun tarvitse oikeasti paikoillani istua tai ääneen höpöttää terapoidessani itseäni. Luvan saaminen saattaa tapahtua vaikka kesken lenkin ja näkyä ulospäin vain lähes huomaamattomana nyökkäyksenä. Oleellista on kai vain pitää ajatus yksinkertaisena ja ottaa vastaan se kuin ulkopuoliselta. Napata lupa taskuun.

blogi611

Tällä viikolla olen antanut itselleni luvan olla häpeämättä kirjoittamista ymmärtämällä, että lahjakkuus ei ole minkäänlainen oikeutus eikä lahjattomuus rajaava tekijä. Olen ratsastanut pesusieni kainalossa vinoine istuntoineni ja antanut itselleni luvan olla armollinen vioilleni.  Olen viettänyt päiviä putkeen meikkipussiin koskematta ja antanut itselleni luvan katsoa siltikin ihmisiä silmiin.  Itse asiassa olen antanut itselleni luvan heittäytyä pinnistelemättä helpon elämän tunteeseen.

Eikä hetkeen ylläni ole leijaillut yhtä vapautunutta oloa.

ajatuksia · erityisherkkyys · itsetutkiskelu · itsevarmuus · lifestyle · syvällistä

Elämään sopiva erityisherkkä?

Olen minä jonkin verran lukenut erityisherkkyydestä. Osaan kertoa muutamia tosiasioita siitä; erityisherkkyys on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus ja erityisherkän hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa tavallista laajemmin ja syvällisemmin, mutta se ei siltikään ole lääkärin toimesta diagnosoitava ominaisuus eikä missään nimessä virhe tai sairaus. On tuntunut ihmeelliseltä lukea niin sanotusti virallisesta julkaisusta, kuinka erityisherkän kokemusmaailmaa on hankala sellaisen ymmärtää, joka ei itse ole erityisherkkä. Henkilökohtaisesti olen kokenut sen ehkä kaikkein helpottavimmaksi sanomaksi tätänykyä jo aika vilkkaasti käyvässä keskustelussa liittyen HSP:n käsitteeseen.

Jo pienenä tyttönä muistan miettineeni kuumeisesti keinoja, kuinka kykenen kertomaan uskottavasti, ettei tunne kai ole minulle vain tunne enkä välttämättä koe maailmaa kuten iso osa. Vaikka en koskaan ole tahtonut tehdä itsestäni sinänsä numeroa, etenkin nuorempana kiljuin monesti hiljaa mielessäni ”kukaan ei ymmärrä minua”. Ääntä olisin halunnut rohjeta käyttää.

Olen selaillut kaikkia kolmea aiheesta kertovaa kirjaani, mutta tuntenut sen itse asiassa aika raskaaksi. Erityisherkät, siinä missä kaikki muutkin, ovat kaikki yksilöitä ja ainutlaatuisia kokemusmaailmoineen ja mielen mutkineen. Kuitenkin kun sivu sivulta tunnistanee yhä enemmän kirjan kuvailemia puolia – syitä, valmiiksi pureskeltuja päätelmiäkin – itsestä, tahti alkaa aika nopeasti ahdistamaan. Sen vuoksi olen oikeastaan hankkinut tietoa vain sen verran, että ymmärrän lähtökohtani; tieto siitä, että on kaiketi täysin normaali, on kai ollut minulle merkittävin ydinsanoma. Lisäksi se, että ymmärrän nyt myös toisia samankaltaisia muutoinkin kuin sanattomana tunteiden kautta, on tuntunut hyvältä. Pystyn puhumaan, sillä minulla on nyt sanoja käytössäni.

blogi609

 ”Oman peilikuvan löytämiseenhän tämä etsiminen perustuu.”

Kun minä olen vähän sellainen ihminen, jonka täytyy tutkia, etsiä ja löytää itse. Muuten en osaa välttämättä pitää totena varsinkaan sellaisia asioita, jotka esittävät jotakin minusta itsestäni. Vaikka olen monessakin suhteessa hivenen epävarma ja vajavainen itseluottamukseni kanssa, niin varmuus itsetuntemuksestani on kuitenkin äärimmäisen vakaalla pohjalla. Sen vuoksi luultavasi olen väistämättä ja välittömästi varpaillani, kun toinen yrittää kertoa jotakin siitä, millainen oikesti olen. Lisäksi itse tutkimalla ja etsimällä varmistan, ettei tahti oivallusten synnyssä ole liian tiukka.

Myönnän, että aika usein pohdin, kauhistelenkin, olenko tällaisena heikoilla aikuisten maailmassa. Jolllain tapaa huonommissa lähtöasetelmissa. Olen miettinyt sitäkin, ruokinko virheellisesti jatkuvalla itsetutkiskelulla liian herkkää puoltani. Että onko oikeasti mahdollista, että tulevaisuudessa minun on (pakon edessä) kyettävä kovettamaan kuortani – sisältä asti tuskin pystyn missään tilanteessa muuttumaan. Tarvitseeko menestyjän, onnistujan tai kovan tekijän, esimerkiksi työelämässä, olla välttämättä kova jätkä?

Tosin, väitän, että mä kyllä olen aika.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Elintärkeät kliseet.

On hetkiä, jolloin ihminen tarvitsee kliseitä elämään. Tiedätkös. Vaikka tavallisesti olisikin juuri se, joka ei aseta ruokailuryhmää pohjapiirroksessa sille selkeästi suunnitellulle paikalle tai joka ei kuvaile itseään työhakemuksessa ahkeraksi, helposti muiden kanssa toimeen tulevaksi ja nopeaksi oppijaksi. Niin siis siltikin kuluneista, muka-henkevistä lausahduksista voimaantumisen tunteen hakeminen voi sellaisina hetkinä tuntua hapelta keuhkoissa. Ehkä jopa tekohengitykseltä.

Kuules. Hetket ovat niitä sellaisia, kun pienenä ihmisenä toivoi jonkun nostavan lattialta rääkymästä, vaikka ei ollut pienintäkään aikomusta nousta ylös sen jonkun avustamana, vaan yksin itse. Tai kun halusi jonkun syöttävän viiliä, vaikka päätös suun tiukasti kiinni pitämisestä niin kauan, kun lusikka ei ole omassa kädessä, oli selkeä iltapalan alusta asti.

Luulenpas sellaista. Että tarkoitus on laittaa pökköä pesään tismalleen siihen saakka, kun itse on taas valmis omin neuvoin roihahtamaan. Että itse merkitys on tuen tarjoaminen eikä apu lainkaan. Että elämään sinänsä kuulumattomat kliseet ovat kuin naulakkoja, joissa voi lounaan ajan roikottaa itseä. Pitstoppeja, joissa voi kokoilla hetken ajatuksia.

Tänään osaan jo pitää kliseisiä voimalauseita muunakin kuin huijaamisena; kaikkia ajatuksia ei tarvitse ajatella alusta asti itse. On loppujen lopuksi ihan okei klikkailla sydämiä aivan liian kulutetuille sitaateille – ja vieläpä tuntea jonkinlaista syvyyttä niissä.

Jokos. Olet vakuuttunut kliseiden elintärkeydestä.

Follow my blog with Bloglovin

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · syvällistä

Asiaa mun hämmennyksistä.

Maailman meno saa aika usein minut hämmentymään. Toisella pallon puoliskolla tapahtuva (hurjuus) saa yleensä ennemminkin hämmentyneeksi kuin vihaiseksi. Ehkä siksi, että harvoin voi ketään yksiselitteisesti osoittaa sormella. Toisinaan hämmennyn myös joidenkin ihmisten seurassa. En minä silloinkaan ärsyynny – hämmennyn vain. Sellaista tapahtuu tilanteissa, jossa en odotuksistani huolimatta osaakaan lukea henkilöä ja hänen käytöstään. Hämmentymään minut saa moni muukin asia, kuten esimerkiksi tenttikirjassa toistuvasti esiintyvät luultavasti, kai ja ehkä. Oikeastaan kaikki sellaiset elämässä esiintyvät asiat, ne voivat olla yhtä hyvin hetkiä tai tunteita, jotka lipuvat todellisuuteen kysymättä yhtään keneltäkään lupaa. Ymmärtämättömyys, tietämättömyys tai kontrolloimattomuus ovat elämässäni suurimpia hämmennyksen lähteitä.

En ole varmasti koskaan pelännyt ajatuksiani. Harvoin ne saavat minut hämmennyksiinkään. Siitäkään huolimatta, että ne ovat vikkeliä, hurjan vaihtelevia, yleensä totaalisen päättömiä ja lukumääriltään älyttömiä. Syvälle päähän porautuvat ajatukseni voivat olla synkkiäkin, mutta en siltikään ole koskaan joutunut kauhistelemaan niitä. Sillä minä ymmärrän. Ymmärrän, että ajatuksilla voi leikkiä, niillä voi hullutella ja että villeimmätkin käyvät vain omalla tavallaan läpi todellisuutta. Ymmärrän, mistä ne syntyvät ja mahdollisesti myös miksi ne nousevat mieleen. Ajatukseni harvoin haahuilevat ääriviivattomina. Niiden kanssa on kaikesta päättömästäkin huolimatta helppo tehdä yhteistyötä.

Tunteiden vuoristorataa ja sitä rataa.

Koko elämäni ajan ajatuksien hallintaa suurempi haaste minulle onkin ollut omien tunteideni ymmärtäminen. Tunteeni tuntuvat samaa aikaa hurjan kokonaisvaltaisilta ja käsittämättömän abstrakteilta; tunnen kuin tunne olisi jotakin käsinkosketeltavaa ja konkreettista, mutta yrittäessäni tarttua kiinni ymmärtämällä koko sotku muuttuu kaukaisen abstraktiksi. Ei tokikaan aina, mutta haastavimmillaan kyllä. Tunteeni saavatkin minut hyvin usein hämmennyksen partaalle. Toisinaan tuntuu, että ne elävät minussa omaa elämäänsä välittämättä ymmärryksen halustani tai edes pikkuruisesta kontrollin vaateestani. 

On kai olemassa sanonta ”mitäs sitä ihminen tunteilleen voi”. Että ehkä joku toinenkin on tällä pallolla todennut tunteiden tutkimattomat tiet, niiden käsittämättömän itsenäisyyden. Itsenäisyys siis tunteille suotakoon? Sillä täyttä itsemääräämisoikeutta se ei automaattisesti kuitenkaan kai tarkoita.
Onneksi. Välillä myös harmiksi.
aitous · ajatuksia · itsensä kuuntelu · itsetutkiskelu · oma elämä · oma hyvinvointi · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Syksy puski uudenlaisena.

Tämä syksy on tuntunut yllättävän uudenlaiselta. Ehdottoman erilaiselta useammallakin tavalla. Satanut on vähemmän, mutta uskon aiemminkin syksyjen olleen yhtä kauniita. Uutuudenviehätys johtunee siitä, että tänä vuonna olen vain nähnyt ruskan värikylläisen upeuden tarkemmin; en ole enää jatkuvasti juossut karkuun aikaa, joka välillä tuntuu menevän aivan liian nopeasti ja toisinaan taas kestämättömän hitaasti, mutta harvemmin juuri sopivantahtisesti. Olen pyrkinyt ottamaan jokaisen kauppareissun ja koiranulkoilutuslenkin kestävänä hetkenä enkä välinpitämättömänä ohikulkuna. 
Tuntuu kai erilaiselta, koska olen viettänyt punertavien lehtien lisäksi hurjasti aikaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen elänyt ehkä elämäni yksinäisimmältä tuntuvaa syksyä – päivittäiset kontaktit ovat olleet lähinnä yksittäisiä tuntisia. Valoisiksi minä kuluneita kuukausia siltikin luonnehtisin, vaikka omien ajatusten jatkuva uudelleen ajattelu päätyykin usein keveähköön melankoliaan. Melankolia taas ei sisälleni sinänsä sovi, vaan tietyn pisteen jälkeen se pyrkii puklauksena ylös.
Aina narun toisessa päässä.
Puklaus on lähinnä asioiden uusien puolien oivaltamista pienoisen itkun kautta. Ihan positiivista siis kai sekin. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen toden teolla opetellut ajattelemaan itseäni itsenäisenä – kuinka hullulta tahansa se kuulostaakaan. Jos itsenäisyys määritellään omilla jaloilla seisomiseksi, olen siinä mielestäni ollutkin kohtalaisen hyvä jo aika nuoresta asti. Tänä syksynä olen pyrkinyt kuitenkin toisenlaiseen itsenäisyyteen. Luettuani sattumalta satunnaisen lehden satunnaisesta mainoksesta Marie Curien ”mitään elämässä ei tule pelätä, vaan ymmärtää”-ajatuksen itse asiassa ymmärsin päässäni soivan sitaatin ”eivät huolet kantamalla kevene” merkityksen omassa elämässäni. Toisen ihmisen taakan painoon vaikuttaminen ei tapahdu itsekin vapaaehtoisesti sen alle musertumalla. Päinvastoin. Parhaiten kai kevennän taakkaa toisen omia voimia tukemalla erinäisin teoin, jotka eivät kuitenkaan niin kovasti muserra minua. 
On vienyt tästä syksystä aikaa tajuta, että toisten tunteiden kautta elämisen lopettaminen ei tarkoita itsekkyyttä tai välittämisen vähentymistä.
Ennätyskaunis. Ehkä ennätyssyvällinen. Syksy meinaa.