Kategoria: ystävät

juhla · Ruoka · ystävät

Voi voileipäkakku.

Elina2 kommenttia
Koko tapahtumaketju sai alkunsa oikeastaan pari viikkoa sitten eräs aamupäivä äidin sohvalla itseäni roikotellessani (tiedättekö, siinä selkänojalla apinaotteella). Voileipäkakku! Minä leivon voileipäkakun – en vain yhtä vaan kaksi – viikonlopun valmistujaisrientoihin. Hommahan lähti siitä rullaamaan: googlettelin reseptejä ja katselin opetusvideoita Youtubesta. Ensikertalainen kun olen. Päädyin yksinkertaiseen ja keltaiseen kanatäytteeseen, josta lopulta tosin tuli käsittelyssäni punaista – mikä ei kuitenkaan ratkaisevasti vaikuttanut tilanteen etenemiseen.
Perjantaina reilua kahtatoista tuntia ennen hoohetkeä aloin kakkujen rakentamisen. Ja sanotaanko näin, että muutama paahtoleipäpussi ja majoneesipurkki oli tullut ostettua – osa ”ihan varalle vain”. Onhan se hyvä tulla jälkeenpäin kömpelösti taputtelemaan selkään ja toteamaan katsos kun olisit kokeillut yhtä testimielessä ennen perjantaita. Tai olisin tietysti voinut hoksata sen itsekin. Minulla vain on tapana asettaa laput silmille ja tulpat korviin jostain hirveästi innostuessani: ai sanoitko jotain, en minä vain näe. Tilanne kuitenkin näytti erittäin hyvältä perjantain ja lauantain väliseen yöhön asti: kaikki pysyi kasassa, täyte välissä ja kelmutukset kuosissa. 

Sittenhän se iski. Sängyssä ehdittyäni jo torkahtaa. Siis se sellainen tunne – varmaan vähän samantyyppinen kuin äidinvaisto: nyt eivät asiat ole reilassa. Jääkaapillahan tilanne laukesi yhteen ainokaiseen lausahdukseen: liian kostea. Molemmat yritykset ulkonäöllisesti tarjoilukelvottomia. Siten taisin asian ilmaista sen kaiken kyynelehtimisen keskellä. Voi kolme desiä ja kanaliemi sentään! 

Haluaisin varoittaa tällaisia tilanteita kohdanneiden tukihenkilöitä: älä koskaan ehdota kepeästi kansipalojen vaihtoa. Romahdus on takuulla nopeampi kuin itse voileipäkakulla.
Taisin rauhoittua vasta kun kuulin heiton karjalanpiirakoista ja munavoista. Ah. Totta. Pelastus.

Mutta lausahdus liian kostea jäi elämään ja synnytti monet hepulit lauantai-illan aikana. Aivan liian kosteaa. Enkä todellakaan tiedä, kuinka vieraamme päätyivät syömään keskeneräistä ja kertaalleen jo hylättyä voileipäkakkua. Syy voi tietysti olla miesvoittoinen (tällä tarkoitan varovaisesti ilmaistuna ehkä vähemmän kranttu) vieraskunta tai pöydästä hurjaa vauhtia huvenneet suolaiset suupalat. Voihan olla myös, ettei maussa oikeasti ollut mitään vikaa. Paremman puutteessa kaikenlaista. Minä uskon siihen.
No mites. Tilanne näin aamulla: itse voileipäkakkua tai sitä korvanneita minisandwitchejä  ei ole jäljellä edes rääppeitä. Boolikulhokin taidettiin tyhjentää viimeistä mansikkaa myöden… Isäntäväki on onnellinen. 
Miksi juhlia ei järjestetä useammin? Miksi aina pitää olla loistava syy sellaisille? Valmistujaiset, kesän alku, syntymäpäivät. Mitä sitten kun kaikki on jo käytetty? Ajattelin seuraavaksi järkätä ihan-muuten-vaan-pirskeet. Kakkua ja kaikkea. Mutta ei enää voileipäkyhäelmiä. Pliis Rinkeli. 
onnellisuus · ystävät

Ei mannapuuroo ja mansikkaa, vaan vähän vielä jotain syvempää.

ElinaYksi kommentti
Nousit keittämään mulle aamupalaksi mannapuuroa ja tarjosit omista mustikoistasi. 
Olen yrittänyt kirjoittaa tähän hirveän monta kertaa sanoja. Olen kuitenkin pyyhkinyt ne vielä useampaan kertaan pois. Niiden kun on oltava oikeanlaisia. Haluaisin osata kertoa, miltä mannapuuro ja mustikat minusta sinä hetkenä tuntuivat. Istuessani unenpöpperössä siinä sinun asuntosi lattialla, minulle sijatulla patjalla ja katsellessani keskittynyttä touhuasi. 
Et ollutkaan enää vain paras ystävä, 
vaan lisäksi oman kotikolosi emäntä:
’mitä kuuluu’ olikin ’tarviitko sä peittoo’.
Hei muistatko, miten tismalleen tällaista suunniteltiin?
Kun kerroit siinä hämmennellessäsi, ettei mannapuuroa kannata tehdä teräskattilaan, olin purskahtaa. Joko itkuun tai nauruun. En ole edelleenkään täysin varma. Vastasin sinulle, että juu tiedän, kokeilin itsekin samaa viime viikolla. Lisäksi mielessäni mietin, että juuri tämän vuoksi olet paras ystäväni – teflon tulee kummallekin mieleen vasta pohjaanpalamisen jälkeen.
Me ollaan yhdessä pelätty ja päätetty 
elämää ja elämästä,
naurettu ja toisiamme tiukasti halattu.
Ennen kaikkea yhdessä vartuttu
näin kokonaisiksi kuin nyt olemme.
Se mannapuuro aamulla puoli kahdeksan jälkeen. Vau. Minä nimittäin tiedän, miten aamuisin tykkäät nukkua ja miltä sinusta väsyneenä tuntuu. Tiedän paljon muutakin ja kannan kaikkea sitä sisälläni kiitollisena: juuri minä olen saanut kuulla ensimmäisestä haalarimerkistä ja tosi isoista kyynelistä. Olen niin onnellinen, että just sä olet minulle just se. Haluan olla, erityisesti sinulle, vähintäänkin jonkinlainen. Ystävä.
Toivon sinun tietävän, miten hurjan paljon minä mustikoita arvostan. 
rakkaus · ystävät

Yksi kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä.

Elina4 kommenttia
Kuin kuminauha? 
Periaatteessa joustaa paljonkin: sallii sinussa poikkeavuuden. Erilaisuuskin antaa myöten hyvin. Todellinen sellainen ei veny liitoksistaan. Vaan venyy aina palautuen: riidasta, vuosista, välimatkasta. Veti sitten kummasta päästä vain – yhtä joustava. Ainakin sen tulisi olla. Joskus ollaan lähempänä, joskus hiukan kauempana. Aina siltikin saman kuminauhan päissä: yhteen palataan aina.
Periaatteessa kiskoo ylöspäin: leuanvedoissa ja rähmälläsi maatessasi. Avittaa ja alentaa tarvittavaa voimaa. Mutta ei tarkoituksella ole kyllin jämäkkä yksin jaloille sinut nostaakseen. Ei sen varaan ole tarkoitus täysin heittäytyä. Muistathan, että kuminauhassa on oltava kiinni kaksi? Yhdessä. Tämä toimii yhdessä.     
Periaatteessa voihan se napsahtaa ikävästi sormille: tekee hetkellisesti hyvin kipeää. Vahingossa sellaista tapahtuu, tuskin tarkoituksella. Koskaan. Sitten venytetään vain yhdessä tuumin uudestaan ja nykäistään ehkä kerran tai kaksi ilkikurisesti ihan vain muistutukseksi: senkin ystäväni. Vaatii se luottamusta. Kuminauhan omassa päässä pysymistä. Itsestä jotakin antamista. Varmasti vähän uhkarohkeaa asennettakin. Pystyykö sitä todella venymään näin pitkälle toisesta? 
Periaatteessa on sen mahdollista hapertua: alkaa pienestä lovesta ja ajan kuluessa edetä kohti periksiantamista. Harva asia pysyy ikuisesti yllä itsekseen – kuminauhan jännite ei ainakaan. Vastavuoroista nykimistä: hei ystäväni minä olen yhä täällä. Välimatka voi saada sen kyllä poikki napsahtamaan. Mutta harvemmin sitä tulee ajatelleeksi, että liian lähelle tultaessa kuminauhan jännite häviää. Ikäväkin pitää yllä ystävyyttä.   
Ystävyys.
Vähän kuin kuminauha.



Ihanaa yhtä ystävänpäivää niistä kaikista kolmestasadastakuudestakymmenestäviidestä. 
elämä · pikkujoulut · ystävät

Elää.

Elina8 kommenttia
Tulin yöllä kotiin. Hiukset sekaisin. Kotimatka vähintäänkin yhtä takkuinen. Mielessäni oli hieno lausahdus. Sellainen, jonka haluaisin sanoa jokaiselle epävarmalle ja empivälle, ujohkolle ja aremmalle. Oikeastaan ihan kaikille. Uni taisi viedä kuitenkin voiton – aamulla en muistanut enää oivallustani sanatarkasti. Sen sanoma on kuitenkin yhä vahvana mielessäni.

Kannattaa uskaltaa.
aitous · ajatuksia · elämä · syvällistä · ystävät

Mustat nilkkasukat.

Elina6 kommenttia
Toisen mielestä se voi olla pienoinen tabu. Ainakaan asiasta ei puhu monikaan ääneen. Jos sellaista sisällään edes kukaan kantaa. En tiedä. Ehkä se on vain vaiettu tuntemus? Itse olen joskus ajatellut, että jokaisella tunteella on kuitenkin jokin tarkoitus. Ne kertovat jotakin tiedostettua tai tiedostamatonta. Ajatuksista tai vieteistä. Minä olen mieltänyt kyseisen tuntemuksen merkkinä välittämisestä. Siitä, että ihmisen haluaa olevan osa omaa elämää. Ennemminkin kai osoituksena kiintymyksestä kuin rakkaudesta, vaikka selvärajaista eroa hiekkaan onkin hankala piirtää. Vain hienon hieno vivahde, poikkiviiva, joka erottaa. Kiintymys haluaa hiljaisesti omistaa, tosin ei välttämättä pyri siihen laisinkaan. Rakkaus voi katsella kauempaa, hyväksyy välimatkankin helpommin. Sisältääkö rakkaus kiintymyksen? Vai onko se vain päässyt pidemmälle, jättänyt jo taakse kiintymyksen etapin?
Vähän kuin. Perheenjäseniä rakastaa. Parhaimpiin ystäviin kiintyy. Vähemmän tuttuihinkin voi kiintyä. Yhdessä vietetty aika synnyttää kiintymystä. Yksiin menevät ajatukset liittävät yhteen. Samaistuminen saa aikaan siteitä kahden ihmisen välillä. Toisinaan toisen pelkkä näkeminen luo yhteyden. Kiintymys on kai hivenen itsekkäämpää kuin rakkaus; vaikka molemmissa keskiössä onkin oman minän sijaan toinen. Jos arvailla pitäisi, kiintymys on useammin yksipuolista. Voiko se kuitenkaan kasvaa täyteen mittaansa ilman vastakaikua? Rakkaus ei ainakaan. Lisäksi kiintymys ei ole aivan yhtä vakaa. Vahva se voi olla kuin rakkaus, mutta ei niin luottavainen.
Rakkaus on usein niin vahva, että sulkee kuulumattomat ulkopuolelle. Rakkaudella pitäisi ainakin olla itseluottamusta riittävästi seistäkseen omilla jaloilla. Kiintymys taas voi hyvinkin olla kovin vaikutealtis. Se ei ole vain kahden ihmisen välinen, vaan helposti – sanattomassa – vuoropuhelussa ympäristön kanssa. Kiintymys on se, joka useammin arvelee ja epäröi.
Niin. Onkohan kukaan koskaan tuntenut sitä? Onkohan kukaan koskaan ollut pikkuisen mustasukkainen ystävistään?

Kun hän kertoo innoissaan uusista tuttavistaan, sitä nyökyttelee vilpittömästi mukana; kuinka mahtavaa! Pelkkää hyvää, hänelle haluaa vain pelkkää hyvää ja sen vuoksi häntä kai kannustaakin; rohkeasti kaikkeen vain mukaan, ettet yksin jää! Yksinkertaista suussa, mutta hyvin monimutkaista päässä. Ethän vain minua kuitenkaan unohda? Hento mustasukkaisuuden puuska. Sekö se oli?
Kun hän kirjoittaa viestiä koulukaverilleen, sanat muodostavat mahdottoman mukavan virkkeen. Sille tietenkin hymyilee; ainahan hän niin kiltti on, minullekin. Samalla sitä ehkä mielessä vikkelästi käväisee, että asian laitahan nyt on tosin vähän väärinpäin; hänen sanojaan kun täysin ulkopuolisena silmäilee. Yksi ja kaksi hymynaamaa. Laittaisitko minulle kuitenkin kolme, jooko?
Kenties kyse on vain siitä, että toiselle haluaa olla se ensimmäinen olkapää ja tärkein korvapari. Minä olen se, johon voi ainakin luottaa.
Ei tunne minullekaan kai ole täysin vieras? Koska minä välitän.
ajatuksia · elämä · oma elämä · rakkaus · ystävät

Hän sai mut itkemään ja nauramaan. Ja vielä yhtä aikaa.

Elina13 kommenttia
Mistä tietää, että ihminen on tärkeä? Sellainen pulunen, kukkainen, hunajainen, helmi, pupu tai pumpernikkeli. Siis oma enkeli, prinsessa tai romeo. Vähän kuin kallis ystävä, armas sulho tai korvaamaton elämän valo. Eli, mistä tietää, että ihminen on toiselle, no, rakas.
Hänestä on ylpeä. Enemmän kuin itsestä. Ja miltei ihan kaikissa tilanteissa. Sellaisissakin, kun toinen on ehkä epäonnistunut yrityksessään. Haluaisi vain niin, niin kovin rutistaa toinen ruttuun ja kertoa jo yrityksessä olevan ylpeydenaihetta kerrakseen. Että älä harmittele ja surkuttele, älä ole pahoillasi. Minä olen sinusta silti tosi ylpeä.
Häneltä ottaisi surun ihan koska vain. Hänen pahaa mieltään ei kestä katsella. Pahinta eivät ole kyyneleet, vaan hiljainen tuska sisällä. Sellainen, jota ei ole avattu toiselle, jaettu ja kerrottu. Surun aiheuttajaa olisi valmis mottaamaan milloin vain; siitäs sait kateus, tuosta noin ilkeydelle, noin ole vaan hyvä sinäkin syrjintä.

Hänelle kehittää joululahjan vaikka jätesäkistä. Raha ei ole este muistamiselle, kun kyseessä on oikein rakas. Sitä askartelee ilmaismainoksista netin ohjeilla vaikka ruusukimpun. Tai antaa pienen palan omasta sydämestä joka vuosi toivotuksessa hyvää joulua. Syntymäpäivää. Viikonloppua.
Hänelle on jatkuvasti kerrottavaa. Että tänään näin hämähäkin keittiössä ja omenan siemen oli aivan sydämenmuotoinen. Hänelle juttelee – edelleen – hiljaa mielessä, vaikka olisi ihan yksin. Seuraavana päivänä ja tulevaisuudessakin.

 Tuo juustokasa tuolla kulmassa – se on rakkaudentäyteinen juustokulma toiselle.

Kaksin aina onnellisempi. 

 Rakkaudella vähän käristetty.

Kaukana, mutta silti aina lähellä. Rakas ystävä.

Hänen puolestaan pelkää. Jatkuvasti ja joka tilanteessa. Mitä arkisempi asia on, sitä enemmän pelottaa. Että toiselle sattuu jotakin pahaa. Turvallista työmatkaa! Viethän roskat ulos varovasti! Älä lähde ajamaan väsyneenä!

Häneen välillä hermostuu. Silloin hän vasta läheiseltä ja tärkeältä tuntuukin. Tuttavien ja samantekevien kanssa pinna harvoin kiristyy. Sillä mielen päällä on koko ajan kuitenkin tieto, että heihin saa otettua tarvittaessa välimatkaa. Jota ei kurota kiinni ehkä koskaan. Mutta on mahdotonta oikeasti rakastaa, jos ei koskaan tunne mitään muuta toista kohtaan. Eihän rakkaus tunnu spesiaalilta ja erityiseltä, vaan tasaisen tappavalta, jos ei välillä hermostu tai hivenen vihastu.
Hänen luokseen on aina ihana palata. Pitkän päivän aikana kohtaa monia ihmisiä; kiinnostavia, valloittavia, vähemmän miellyttäviä. Viikon aikana ehtii kokea vaikka kuinka paljon; onnesta suruun ja takaisin. Siltikin ihan aina hänen luokseen on ihaninta palata. Keskellä yötä tai riidan jälkeen. Sunnuntaiaterialle pöydän ääreen tai keskiviikon höyryävälle kahvikupposelle.
Hänen olemassaoloonsa luottaa. Hän ei katoa yhtäkkiä elämästä. Ajatukseen pystyy luottamaan. Tunne tulee oikeastaan luonnostaan – ilman varsinaista yrittämistä. Ei tarvitse pelätä sanoja, ei ole arvioitava jälkeenpäin onnistumista. Ei ole suorituksia, vaan tekoja. Ja vaikka toinen ei joku kerta ymmärtäisikään, se ei ole minkään loppu, vaan asioiden selvittämisen alku. 
Hän on arkinen. Hän ei ole osa elämää vain erityisinä päivinä, vaikka onkin erityinen. Hän ei välttämättä ole koko aikaa tai koskaan vierellä, mutta lähes koko ajan mielessä. Hän on vähän kuin hammasharja; vähintäänkin kaksi kertaa päivässä mielessä ja osa rutiinia, hänen läsnäoloaan ei aina tajua, mutta poissaolon huomaa heti, hän on viimeinen asia illalla ja ensimmäinen aamulla, ihan joka päivä.

Hän ymmärtää, muistaa ja tietää. Että kylmä maksalaatikko on herkkua ja väsymys aiheuttaa turhaa kiukkua.

ajatuksia · elämä · ihana arki · juhla · opiskelu · Rinkelin päivä · yliopisto · ystävät

Rinkelin matkassa.

Elina16 kommenttia
Mä tavoittelen korkeita. Valtavia juttuja. Ehkä pilvenpiirtäjän huippuja ja ison maailman elämää.

Varmaan omakotitaloa ja kultaista noutajaa; tiilistä linnaa ja Lassie-henkistä koiraa. Omaa autoa pihaan ja kadehdittavan komeaa aviomiestä petiin.

Mun tavoitteet ovat selkeästi kahisevassa. Tiedätkö, paksu lompakko, sievoinen tukko, Roope-Ankan säiliö. Olen rahantakoja.

Mä asetan tavoitteeni toisten mukaan. Jonain päivänä joku haluaa mun olevan tietynlainen, seuraavana toisenlainen. Olen vähän kuin ameba. Mä tavoittelen hyväksyntää, koska kaipaan kunnioitusta.
Okei. Se on hyvä. Omat tavoitteet. Ei elämässä pysy kiinni ilman niitä. Sitä vain killuisi irtonaisena maanantaista lauantaihin ja sunnuntaisinkin. Tosin. Toisten tavoitteisiin on aika turha useinkaan tarttua. Tai siis. Jos tähtäin on selkeästi edessä, liikkumattomana paikoillaan, on liipaisemisesta painaminen vähän liiankin helppoa. Aivan kauhea houkutus. Ei toisen tahto saa korvia aukeamaan ja sormia irroittamaan. Ja miksi pitäisikään? Tavoitteilla on aina jokin pohja, harvoin niitä on tyhjästä taiottu. Kuka niitä on arvottamaan. Etenkään ulkopuolinen.
Oma tavoitteeni? Elää tällaisia päiviä;
04.45  Voisin herätä puoli kahdeksankin. Mutta haluan nousta ylös juuri nyt.
05.00 Silmät kiinni suihkussa. Aamulla ihan vähän unenpöpperössä. Voisin kirjoittaa herääväni kuuman suihkun myötä ihanaan päivään. Mutta jos haluankin nuokahdella vielä kahvikupin ääressä ja heräillä rauhassa vasta Pasilan kohdalla?
05.15 Joka aamu puurokulhon pakastimesta ottaessani vesi herahtaa kielelle. Voisin syödä sen, kuten kuuluukin, kuumana ja kattilasta. Mutta haluan just näin.

06.00 Pakkaan reppua. Kemian harjoitusmoniste, labravihko, penaali. Ja hetkonen. Vanha pitsikolttu. Voisin tietysti valita sen blingimmänkin. Mutta tänään tuntuu enemmän kuin koskaan beautiful things don’t ask for attention. Olen sisältä kuitenkin ihan hyvä riippumatta ulkonäöstä.
06.30 Seuraavan tunnin kulutan. Olemiseen. Kahvin santsaamiseen ja riisikakun nakertamiseen. Voisin tehdä jotain hyödyllistäkin. Jos vain keksisin, mikä olisi tärkeämpää kuin rauhallinen aamunaloitus. Ei ainakaan kofeiinin rakennekaavan piirtäminen.
07.50 On vielä pimeää astuessani ulos rappukäytävästä. Voisi olla vaikka vilakkaa, jos ei olisi untuvatakkia yllä ja lämpimiä ajatuksia päässä.

08.50 Vähän tietysti harmittaa, ettei vuoroon sattunut pehmopenkkibussia. Tuntuu kuitenkin yllättävän hyvältä parin viikon tauon jälkeen rämistellä mukulakivillä. Ihan voisi pienen kyyneltipan laskea poskelle pelkästä kivasta olosta.
09.15 Ihminen jos aina ajattelisi, mitä kaikkea on edessä, sitä helposti voisi väsyä jo etukäteen. Seitsemän tuntia laboratoriossa sujuu parhaiten, kun miettii vain senhetkistä. Kofeiinin eristämistä Liptonista ja aminohappojen kromatografiaa.
12.10 Lounastauko. Kalakastiketta ja perunaa. Kun vaihtoehtona on pizza. Voisihan se olla vähän tylsää katsoa vierestä, jos valinta ei olisi oma. Mutta elämä on siltä osin oikeastaan aika yksinkertaista – itse kun päättää. Nauran höpsöille pizzansyöjille.

16.00 Hei nähdään illalla! Hei me tosiaan näemme illalla. En yleensä, kovin useinkaan. Mutta tänään mä kyllä. Voisin vähän juhlia. Heippa Viikki!
16.35 Kun haluan hetkeksi rauhoittua, kello puoli viisi keskellä Helsinkiä ja kiireistä päivää, soitan äidille. Voisitko tulla päivälliselle?
17.15 No se pitsimekko. Vähän rypyssä, muovipussissa ja jossain repun uumenissa. Voisihan sitä olla hivenen laittautuneempi, hehkeämpi ja hei freesimpi. Oikeastaan koko tilanne vain hihityttää. Olen keskustan ministeriössä vaihtamassa ruttuista pikkujoulumekkoa ylleni ja sukkiksissakin taitaa olla muutama reikä. Mutta tällainen mä vähän olen – oikeasti!

17.50 Kyllä jännittää. Jännittää aina uusia ihmisiä tavatessani. Jännittää niin paljon, että sydän pamppailee ihan omaa tahtiaan. Voisin olla menemättä, koska jännittää. Mutta jännitys on siltikin minulle myös onnea. On se osa hyvää oloa, kun oikein ajatusta päässä pyöräyttelee.
18.00 Olen kova ihailemaan ihmisiä. Erilaisia piirteitä, tapoja ja huomaamattomampia eleitä. Mikä tyyneys ja äänenpaino! Hymy! Kuinka hän löytääkään oikeat sanat! Välillä jopa niin kova ihastelemaan, että alan miettiä mitä Rinkeli oikein pöydän ääressä tekeekään. 
19.50 Edelleen ystävien kanssa iltaa istumassa Teerenpelissä. Voisin istua siinä niin ihan koko illan. Vaikka hipihiljaa, kunhan olisin joukossa mukana. Halaan ystäviäni. Halaan myös uusia ystäviäni. En voisi olla onnellisempi. 
20.15 Pöydästä toiseen. Ystävän luota toisen luo. Tapaan opiskelukaverini. Hän opettaa viininjuontia minulle. Voisin enemmänkin kuin maistella. Jos maistuisi. Olen iloinen kokemuksesta, en niinkään viinin mausta. 
22.00 Voisin olla nukkumassa. Kuten tavallisesti ja lähes joka päivä. Mutta tänään en ole. Olen pikkujouluissa opiskelukaverieni kanssa. Olen tanssimassa. Olen nauramassa. Olen nauttimassa vapaudentunteesta ja yön pikkutunneista. 
02.30 Painan pään tyynyyn pitkän päivän jälkeen. Voisin olla väsyneempikin. Onni on uskomaton energianlähde.

Toinen tavoitteeni? Elää seuraavana päivänä taas vähän erilailla.

06.00-19.00 Lepään, kirjoitan ja loikoilen sängyllä.

ajatuksia · höllää · huumori · juhla · oma elämä · ystävät

Tipsit illanviettoon.

ElinaKommentoi
Korkkarit kattoon, tää ilta on meille. Mun sielunsiskoille, supernaisille.
Kun kerta Kaija Koo käski, niin pitihän sitä vähän. Ehkä senkin vuoksi, että syntymäpäiväni lähestyvät ja halusin ehdottomasti juhlistaa niitä näin hiukan etukäteen mun sielunsiskojen kanssa. Olimme syömässä Helsingissä ja myöhemmin myös oikomassa kangistuneita jäseniä tanssilattialla. Tällaisten onnistuneiden ja unohtumattomien iltojen jälkeen mietin aina, että oikeassa seurassa minulla olisi varmasti hauskaa vaikka napajäätiköllä. Kyllä tällainen Rinkelikin tykkää juhlia aika ajoin, kun ihmiset ympärillä ovat turvalliset ja rakkaat.
Kohta 22-vuotiaan hennosti kotihiiriytyneen tipsit illanviettoon:
1. Älä mieti valmiiksi. Ainakaan kaikkea. Tai tee vastoin suunnitelmia. Joko täysin tarkoituksella tai yhtäkkiä fiilispohjalta. Lennosta napatut ideat tuottavat yllättäen useimmiten parhaimman illan.
2. Laittaudu, mutta älä tälläydy. Itselläni ovat onnistuneimmat illat olleet silloin, kun en ole potenut ennen lähtöä vaatekriisiä, vaan vain napannut nopeasti jotakin päälleni. Hassua, mitä vähemmän panostan ulkonäkööni, sitä hauskempaa minulla on. 
3. Jotain mukavaa päälle. Joustavaa vyötäröä, venyvää kangasta, sopivan väljähköä… Olen yksi niistä harvoista, joka ei pysty kuvitella pukeutuvansa yön pikkutunneilla tiukahkoon ja vartalonmyötäiseen.
4. Ole vähän kummallinen, naurata baarimikkoa ja tilaa etkoillessa viinapaukun sijaan maitokahvi. Me joimme pikkupaikan termarin tyhjäksi – ja ilo oli irti. Ei väsyttänyt, eikä ehtinyt nuupahtaa ennen tanssilattiaa.
5. Kuuntele intuitiota. Suuren kaupungin muotimesta ei ehkä joka kerta olekaan se ykköspaikka. Uskallan väittää, että meillä oli eilen hirveän paljon hauskempaa oman kotikaupungin tanssilattialla kuin olisi ollut Namussa. Kannatti tulla ennen yhtätoista maitojunalla takaisin kotikulmille joraamaan.
6. Älä ajattele seuraavaa päivää. Tai siis. Ainakaan jos olet vähänkään tunnollista sorttia. Seuraavan päivän velvollisuuksia pohtimalla pilaat helposti illan ja seuraavan päivän. Illalla murehdit seuraavaa päivää ja seuraavana päivänä murehdittua iltaa. 
7. Älä anna periksi. Itselleni on aika yleistä, että mieli vaihtelee pitkin iltaa; alkuillasta tekee mieli lähteä valloittamaan kaupungin kaikki tanssilattiat, kymmenen aikoihin oma peti alkaa helposti houkuttaa, mutta toisaalta taas tekisi mieli ehkä kuitenkin pistäytyä jossain. Aina pääsee pois. Helppo ajatuskikka ainaiseen arpomiseen.
8. Ja juu sellainen vielä. Älä käy liian usein. Tuntuu huisisti kivemmalta sitten, kun kerrankin lähdet.
aamiainen · aamu · brunssi · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki · ystävät

Salaiset ainesosat ja sinihomejuustoiset taatelit.

Elina4 kommenttia
Omat vinkkini ruoanlaittoon? Leipomiseen? Salaiset ainesosat?
Kirjaa kauppalistaan.
Ensiksikin. Alustus on tärkeää. Tarpeeksi jauhoja, joo, ettei taikina tartu pöytään kiinni. Mutta sitäkin oleellisempaa on pohjustaa itse syöjää. Mikään muu ei toimi paremmin kuin kevyt urheilusuoritus ja kunnon jäähdyttely ennen ruokailua. Suihkunraikkaana ruokapöytään; ei-välttämättä-tällä-kertaa-niin-onnistunut-tuotos maistuu takuulla aivan uskomattomalta.
Ja toiseksi. Aivan ehdottomasti paras mauste on nälkä. Se sopii sekä trendileivoksiin että perinneruokiinkin. Ehkä ihan vähän paremmin suolaisiin luomuksiin kuin makeisiin. Nälän on oltava sellainen sopivasti mahanpohjassa kurniva, ei missään nimessä totaalista tyhjyyttä kouriva. Leikittelevä, vähän jopa ärsyttävä, mutta ei sietämätön.
Kolmanneksi. Ajoitus. Se on kaiken aa ja oo. Omasta mielestäni lähes poikkeuksetta ruoka kuin ruoka maistuu paljon paremmalta aamulla tai aamupäivällä. Vatsassa ei vielä paina päivän muut sapuskat ja suu on lähes hammastahnanraikas. Kohdesyöjät tietysti vaikuttavat ajoituksen suunnitteluun; toiset kokevat suurimmat makuelämyksensä vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. On tietysti myös myöhäissyöjiä, joille päivällinen tarkoittaa kello kahtakymmentäyhtä.
Neljättä kikkaa en ole itse oppinut. Luulen, että en ehkä tule koskaan oppimaankaan. Se on mum’s touch. Vaikka lukisi tarkoin reseptistä, seuraisi tunnollisesti kohta kohdalta, lopputulos ei ole koskaan samanlainen kuin äidin ruokapöydässä. Jotain se äiti heittää aina mukaan soppaan. Ripauksen rakkautta, ehkä.
Kun illalla tein jo toista satsia uutta bravuriani, sinihomejuusto-taateleita, innokkaalle syöjälle, luulen niissä maistuneen kuitenkin Elina’s touch hivenen.

Täytetyt taatelit
Taateleita
sinihomejuustoa
Taateleita
cashewpähkinää
hiukan hunajaa

Pesto-Keso-saaristolaisnapit
Saaristolaisnappeja/ruisnappeja
Kesoa
Pestoa
Koristeluun esimerkiksi yrttejä tai kurkkua

Brunssi on siitä kiva juttu, että se yhdistää helposti kaikki kolme vinkkiä. Alustus; hyvin ehtii käydä heittämässä lenkin ennen herkuttelua. Mausteeksi nälkää; todellakin kasvaa aamupäivää odotellessa. Ja ajoitus puoliltapäivin; täydellistä. Itse asiassa eilen brunssilla tyttöjen kanssa toteutui neljäskin kohta; munavoi mun äidin tapaan. Heh ja nam. 
Eikä tietenkään sovi unohtaa seuraa. Rento, rauhallinen ja rakas. Lauantai ei kai voi alkaa paremmin?

Oikeastaan. Jos saisin päättää, jokainen päivä alkaisi rauhallisella brunssilla; vatsa suloisen täynnä sitä jaksaisi porskuttaa pitkänkin päivän erittäin tyytyväisenä ja hymy huulilla. Uskoisin.

Toteutettu yhteistyössä Petran ja Marissan kanssa. Kiitos. ❤

blogawards · Indiedays Inspiration · juhla · syvällistä · ystävät

Vielä juhlin itsevarmuutta.

Elina14 kommenttia
Kyllä uskon siihen. Ne päivät koittavat vielä minullekin. Ei se saavu vain odottamalla, itsestään, en herää aamulla yhtäkkisesti muuttuneena. Toisaalta taas. Vaikka kuinka yrittäisi, pinnistäisi ja äkistäisi, ei sitä sittenkään välttämättä onnistu. Ainakaan sisäistämään ja aidosti kohentumaan. Tarvitaan kypsymistä. Tarvitaan kasvamista. Tarvitaan kouliintumista. Tarvitaan monien asioiden kohtaamista erilaisista vinkkeleistä. Tarvitaan tajuamista. Tarvitaan omien uskomusten vääräksi toteamista. Tarvitaan niitä tärkeitä huomioita. Tarvitaan kai vaan vielä vähän lisää aikaa.
Sitten. Ei tarvitse nyhtää hametta alaspäin. Ei vilkaista vaivihkaa peiliin. Voi suoristaa hamosen ja peilailla ihan vapaasti. Ei ole syytä kulkea katse alas luotuna. Ei sivulauseessa paljastaa syvimpiä oloja. Voi katsella ympärille ja kertoa ääneen ajatuksista. Ei tarvita monen tunnin henkistä valmistautumista. Eikä varsinkaan tekemättä jättämisiä. Voi sen sijaan nauttia kaikenmoisista kokemuksista ja suunnitella jatkuvasti uutta.
Ahaa. Sä puhut itsevarmuudesta.
Olen kaksikymmentäyksi. Suhteellisen kokematon kaikesta kokemastani huolimatta. En liiemmin laskeskele ihmisen ikää; mieluummin tunnen sen. Toinen voi numeerisesti olla astetta korkeammalla, mutta todellisuudessa minun kanssani yhteensopivalla tasolla. Vuoden minua nuorempi tai viisi vuotta vanhempi. Se on sama, kun ajattelee ystävyyttä. Siinä aivan muut asiat merkitsevät. 
 Joissakin asioissa kuitenkin huomaan ikäeron. Muutamassa pienessä jutuissa. Yksi niistä on varmempi askellus, kuvainnollisesti nimenomaan. Toinen tietynlainen tilanteen haltuun ottaminen. Kolmas kiertelemätön katse – suoraan silmiin tai kameraan. Ne näkyvät joitakin vuosia minua vanhemmissa ystävissäni. Luulen sen olevan juuri sitä, että he ovat oman itsensä kanssa hivenen pidemmällä. He ovat ehkä jo tallanneet kohdan, johon minä olen vasta saapumassa. Siis sen kohdan, jonne aukeaa kulkureitti ainoastaan odottamalla, ei yrittämällä tai ajattelemalla. He ovat ehkä jo ymmärtäneet ottaa itselleen kuuluvan paikan elämässä. Löytäneet itsevarmuutta tai itsevarmuuden. Tai ainakin oppineet, kuinka itsevarmuutta vaativissa tilanteissa toimitaan, vaikka sitä ei järin hirveästi olisikaan.
Luulen, että minulla on ihan hyvin aikaa vielä oppia. Ottaa keltanokkana mallia ystävistäni. Ja samalla kuitenkin myös odottaa, että vuodet tekevät tehtävänsä – tuovat ryppyjen sijaan varmuutta. Vaivaavat vähän pyöreämmäksi Rinkeliä, oikein hienoksi bageliksi.
 Kullanarvoisia.
Hiivaa, vettä, suolaa, jauhoja ja reilu ruokalusikallinen itsevarmuutta. Täytteeksi reilusti Marissan välittömyyttä ja samanmoinen annos Petran arvokkuutta. Kiitos, kun olette mun vierellä.