Pari lippua matkan varrelta.

26/03/201726/03/2017 ElinaYksi kommentti

Mä hei alan kerätä kokemuksia. Idea kuulostaa edelleen minusta mainiolta. Itse asiassa jopa ihmettelen, miten ihmeessä olen kolmosluokkalaisena moisia päättänyt – siis niin nuorella päällä niin viisaita. Sillä mitä muuta ihminen pystyy lopun elämäänsä kantamaan mukanaan kuin kokemuksia; vaikka talo palaisia, omaisuus anastettaisiin tai hetken KonMari -päähänpisto iskisi, kokemuksia ei voi vain siivota elämästä tai antaa ulosottoon.

Ja kun katselen tuolloin kolmosluokkalaisena perustamani lippulaatikon sisältöä, veikkaan, ettei tarkoitus silloinkaan – kuten ei tänäpäivänäkään – ollut kovin kummallisten kokemusten kerääminen. Lippulaatikko, joita tosin nykyään on jo pian kolme, sisältää pääsylippuja Antti Tuiskun konsertteihin ja eri paikkakuntien huvipuistoihin, mutta myös mainoksen keskustan torista ja Raxin kuitin. Oikeastaan muistan, että alkuaikoina klemmarilla siistissä pinkassa olivat myös kaikki kirjastonkirjojen päivämääräkuitit – kokemus kai jokainen kirjakin.

Pari lippua Mallorcalta.

Lippulaatikot ovat kulkeneet mukanani, vaikka muuttojen myötä muu vanha tavara on karissut matkasta vähitellen. Kaikki koettu on tietysti kulkenut asunnosta toiseen, mutta niiden löytäminen pään paljoudesta on lippujen avulla huomattavasti helpompaa; ajan myötä kokemukset muuttuvat yhä enemmän vain muistojen kaltaisiksi häilyväisiksi, jotka ilman ulkopuolista mieleen muistutusta haalenevat lähes tunnistamattomiksi. Kuten ne päivämääräkuittini.

On jollain tapaa lähes unenomaista pidellä kädessä seitsemän vuoden takaista leffalippua, jonka minulle on ostanut silloin täysin tuntematon henkilö, tismalleen se sama henkilö, jota ilman en tänään osaisi kuvitellakaan elämää. Silloin en osannut kuvitellakaan tulevaa. Nykyisin tuntematon on lähinnä hän, jolle leffalippu ostettiin. Vanhoja lippuja kädessä pidellessäni elämän hienoutta ei tarvitse etsiä; se lepää kämmenelläni. Ei ole tarvetta kyseenalaistaa sitä, onko elämä loppujen lopuksi esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana johdattanut yhtään mihinkään, sillä todiste on se samainen kämmenellä.

blogi25

11.3.2010 klo 17.15 olimme Santun kanssa ensimmäisillä treffeillä Tennispalatsissa. Vajaata vuotta aiemmin 17.6.2009 klo 14.30 tapasin ensimmäistä kertaa kunnolla yhden parhaimmista ystävistäni, Tennispalatsissa tietenkin. Jos emme silloin olisi menneet tuijottelemaan Zac Efronia valkokankaalta, en välttämättä olisi koskaan tutustunut toiseen yhäkin elämääni tiukasti kuuluvaan ystävään. En ole aiemmin osannut ajatella, kuinka merkittäviä, jopa käänteentekeviä, nuo vuodet loppujen lopuksi olivat; leffaliput vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti, ihmissuhteiden muodossa tosin.

ajatuksia · elämänasenne · ihmissuhteet · pienet hetket · ystävät

Sama kieli, jota me puhutaan.

23/03/2017 Elina2 kommenttia

Puhutko sä samaa kieltä? Siis ymmärrätkö sä samoja sanoja? Samalla tavoin? Sen verran kaino olo minut valtaa niin usein, etten kysymyksiä ole koskaan tohtinut esittää muualla kuin hiljaisesti mielessäni. Vaikka kummankin äidinkieli olisi suomi, toisinaan on himputin hankalaa saada kiinni toisen puhumasta kielestä. Monesti olen jopa pikkuruisessa paniikissa varmistellut itseltäni, että tarkoitanhan varmuudella sanoillani samaa kuin toinen. Sillä lähivuosina olen hoksannut sen, ettei tuttavuutta enempää kannata edes koettaa, jos sanat eivät millään tavoin soinnu toisen kanssa yhteen. Ai luovuttamista sellainen? Ei kai. Paremminkin yhteisen kielen puuttumisesta johtuvien väärinkäsitysten ennaltaestämistä.

Jospa vain mä jännittäessäni mongerran? Niinpä. Luulen, että olen useammankin kerran ollut täysin identtisellä aallonpituudella kuin toinen, ihan sillä täysin samalla ja yhdellä ainoalla jopa, mutta kieli vain on takellellut taitavasti. On haasteellista saada osoitettua pelkällä nyökkäyksellä hei kyllä mun hupaisalla on sama merkitys kuin sun hupaisalla. Tai mun oikeesti-huudahduksella on yhtä yllättyneen innostunut sisältö kuin sunkin omalla. Vaikka yhteinen kieli toisen kanssa ei takkuaisi lainkaan, suusta löytyvä kieli voi tahmaisuudellaan aiheuttaa epäilyksiä puolin jos toisinkin.

Ehkä juuri toisinaan tahmaisen kieleni vuoksi olen varmistunut eräästä asiasta: vaivattomin tapa tehdä kaveruuden kipinä on nauraminen. Raikkaampaa tuulahdusta elämässä ei ole kuin ensimmäistä kertaa yhdessä nauruun purskahtaminen ennestään hiukan tuntemattomamman ihmisen kanssa. Sellaisessa tilanteessa molemmat jakavat sekuntien aikana itsestään toiselle kai juuri sitä, mitä yhteisellä kielelläkin tavoitellaan; sillä hetkellä molemmat esittelevät omia merkityssisältöjään. Nauru on vain tulos ajatusten yhteneväisyydestä. Ei kai kovinkaan kumma juttu, että nauramisen sanotaan yhdistävän ihmisiä.

blogi24 Mä taisin jutella mun ystävälle jotakin sentapaista, että on uskomattoman ihanaa nauraa yhdessä, mutta ei ystävyys kuitenkaan velvoita aina nauramista – me puhutaan joka tapauksessa samaa kieltä.

Toisen nauruun purskahtamisen vastaanottaminen ja siihen reagoiminen mukaan lähtemällä on tarkemmin ajateltuna aika vahvakin osoitus – joko yhteisestä kielestä tai halusta löytää yhteinen kieli. Se, että ottaa vastaan toisen pyrskähdyksen silloinkin, jos huumorintaju ei täysin kohtaa, kertoo paljon ihmisen ajatuksista toista kohtaan. Kyse ei tarvitse olla syvällisen ystävyyden alusta, vaan ihan vain kelpokaveruudesta, johon joissakin tilanteissa saattaa olla sekoittunut kohteliaisuuttakin. Tällaisiin ajatuksiin olen luultavimmin päätynyt sellaisten ihmisten kautta, jotka toistuvasti jättävät roikkumaan toisen naurunpyrskähdykset. Toisin sanoen tekevät päätöksen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Olen itse kokenut sellaisen aina selkeän torjuvana elkeenä ja nykyisin ajattelen yrittäväni löytää sellaisten ihmisen kanssa ainoastaan asioiden selvittämiseen tarvittavat pakolliset sanat.

Tänäpäivänä tykkään todella paljon nauraa. Ja osaankin, vaikka taito oli niin monta vuotta kadoksissa lähes täysin. Naurukaveritkin ovat elämän piristys, mutta parasta nauraminen on siltikin yhdessä ystävien kanssa. Ystävyys on nauramisenkin kannalta arvokasta; ystävyys kestää sen, ettei aina naurata ja toisaalta ystävyydessä kyllä tunnetaan se, mille tavallisesti yhdessä naurettaisiin.

ajatuksia · ihmissuhteet · oivallukset · oma elämä · ystävät

Elämän ihmissuhdekäppyrät.

19/03/201719/03/2017 Elina3 kommenttia

Mä olen opintojen puolesta tuijotellut – ja tehnyt – hyvin paljon erilaisia kuvaajia, kuten esimerkiksi viivoilla piirrettyjä käppyröitä, palkeilla havainnollistettavia kaavioita ja hämähäkinseittikuvia. Kiehtova ajatus sellainen, että pieneen kuvaan on ympätty informaatiotulvan lisäksi monien tuntien, usein varmasti päivienkin, uurastus. Siis pariin käppyrään koko tutkimustulos, hulluhkoa. Toisaalta kaikesta havainnollistavuudesta huolimatta kuvaajat jopa kauhistuttavat mua hiukan; ne tekevät niin monet virkkeet täysin tarpeettomiksi ja asiat pelottavalla tavalla yksioikoiselta tuntuviksi. Käppyröitä lukiessani mä joskus pelkään, etten näe riittävällä tavalla palkkien taakse.

Kaikesta huolimatta mä taidan pitää kovin kuvaajista. Ne saavat aikaan mussa istutaanhan alas ja katellaan -reaktion; vähän kuin mä mietin leffateatterissa aina ennen elokuvan alkua, että mitähän tällä pätkällä on mulle tarjota. Eniten pidän ehdottomasti x-akselin suuntaisesti etenevistä viivallisista kuvaajista. Mä ajattelen useimpia asioita jatkuvina viivoina – mun elämänlanka taitaa olla lähinnä nouseva ja laskeva viivakuvaaja. Kai sellainen Excell-tuotos on mun tapa hahmottaa omaa eloani, sen hyviä ja huonoja hetkiä.

Mun ajatuksissa ihmissuhteetkin ovat ihan käppyrällisiä. Kuullessani juttua parisuhteen alkuhuuman häviämisestä kyseisen parin kuvaajan viiva romahtaa mielessäni kuin entsyymimäärä inaktivoitusmislämpötilassa. Tai jos toinen kertoo ystävyyssuhteensa syventymisestä vuosien myötä, ajatuksiini nousee kuva tasaisen varmasti nousevasta viivakuvaajasta, joka on esitetty ajan funktiona. Tottakai tunnistan oman elämänikin ihmissuhdekäppyrät; ne piirtyvät omalla painollaan aina pienen matkaa eteenpäin ihan jokaisella kahvittelukerralla ja yhdessä vietettynä iltana. Parhaimmillaan suoraa tietä ylöspäin. Ja jos ajattelen parhaimpia ystäviäni, niin meidän välistä suhdettamme kuvaavia käppyröitä yhdistää yksi määrätty asia. Siis se, ettei äkkijyrkkiä tiputuksia x-akselin alapuolelle tarvitse edes pelätä. Kai se on juuri tosiystävyyttä. Sitä ikään kuin on täysin vakuuttunut, etteivät lopulliset välirikot ole mahdollisia, sillä molemmat tietävät, ettei toinen koskaan missään tilanteessa tarkoituksella loukkaa tai meinaa muuta kuin hyvää.

Joskus kuvaaja saattaa lähteä ihan lentoon. Nousukiitoon siis.

Itse asiassa mun mielestä kuvaajat ovat oiva tapa myös vertailla ystävyys- ja parisuhdetta. Onhan niitä useamman viivan kaavioitakin. Tunnusomaista hyvälle ystävyydelle taitaa olla juuri tasaisen varmasti käyrän nouseminen ystävyyden syventyessä. Kuitenkin toisinaan tuntuu, että sitä pidetään ihan normaalina, jos parisuhdetta kuvaava viiva etenee täysin toisella tapaa: alkaa alkuhuuman pisteestä, nousee ehkä loivasti suhteen syventyessä, saavuttaa siltikin aika nopeasti tasaisen vaiheen ja monesti vuosien saatossa valuu molempien huomaamattakin alaspäin ja alaspäin. Eikö ole järjetöntä, jos yhteiselon maksimikohta on alkupiste, vaikka koko koordinaatiston ulottuvuus on vasta edessä? Mä olen aina itse ajatellut, että nimenomaan epätoivotun laskevan suoran tilanteessa on suunnattava huomio koko käppyrän ohi sen taustalle. Kuvaajissa kun on ongelmana se, etteivät ne turhan usein kerro kulkuunsa vaikuttavia syitä – kunhan vain piirtyvät täsmällisesti.

Mä olen tosi onnellinen siitä, että mä olen ajatellut mun elämän käppyröitä vuosien saatossa suhteellisen paljon. Mä esimerkiksi olen tajunnut, että itsestäänselvyyksinä asioiden pitäminen romahduttaa aika nopsasti nousevien suorien kulun ja että tietyin väliajoin uudella tapaa tuttuihin asioihin tarttuminen tukee jyrkempääkin nousua.

Oman elämän kauniisti kulkevat kuvaajat ovat syystäkin ylpeydenaihe, koska kuten sanottu, ovathan ne tarjoaman tietonsa lisäksi aina yksi ympätty uurastus.

itsetutkiskelu · perfektionismi

Oi, nyt mä tahdon olla mä, heppatyttö huoletta.

17/03/201717/03/2017 Elina4 kommenttia

Olen suorittaja hei. Saa heittää käden pystyyn.

Kai kaikkein merkittävin – tai ainakin ratkaiseva – askel irti sellaisesta niin raa’an pelkistetystä tavasta kohdata elämä on seuraavanlainen: kun suorittaja ei enää itke pettymystään, epäonnistumistaan tai tyytymättömyyttään, vaan suorittamisen jälkeen vuodattaa kyyneleitään juuri sen vuoksi, miten asiat tuli kohdattua. Sen vuoksi, että on suorittaja. Minä lähdin jälleen tämänkin asian kimppuun suurin suorittajan elkein, tokaisu vaatii, vaati minulta ainakin, monen monituisia vuosia ja sitäkin useampia tyytymättömyyden kirvoittamia kyyneleitä. Lisäksi yhden vuoren huipun ja sillä huipulla vietetyn unettoman yön.

Jokainen entinen suorittaja on kulkenut tarkoin määrittelemättömän, mutta varmasti näännyttävän, sisäisen matkan irti suorittajuudesta. Sinä päivänä kun kyyneleiden sisältämä pettymys on kohdistuu omaan toimintatapaan eikä enää tyytyväisyysasteikon lukemiin, matka on vasta alussa. Kuitenkin hienossa alussa. Nuo ensimmäiset askeleet lienevät juuri suurimman työn takana; minkään muuttaminen ilman muutoksen kohteen tunnistamista ja myöntämistä itsessä on mahdotonta.

Olen itse suorittajana tilanteessa, jossa vastaukset eivät ole enää itsestäänselvyys, tule edes välttämättä periksiantamattoman yrittämisen tuloksena. Olen joutunut miettimään erilaisia vaihtoehtoja, yrittänyt löytää niistä oikeimpia. Kohdannut olen sellaisiakin hetkiä, jolloin olen ollut varma, että asiat, jotka kohtaan automaattisesti suorittajan asenteella, on yksinkertaisesti poistettava elämästäni sopimattomina. Hevosen selkään nouseminen on yksi sellaisista. Kuinka vaikeaa on mennä viikoittain kivaan harrastukseen sen sijaan, että lähtee mittaamaan omaa kyvykkyyttään? Pirun haastavaa ja hinnaltaan monen itkun arvoista. Vaikeaa, eniten kai kuitenkin raastavaa.

Tänään siltikin kyseenalaistan, onko oikea vastaus suorittajuudesta irti pääsemiseen kuitenkaan elämän kuoriminen yksitellen asia kerrallaan. Kuorettomaksi, kerroksettomaksi ja kaljuksi. Valjuksi ilman sisältöä.

Tuskin. Siis ei tietenkään, minulle eilen sanottiin, sulta vaan puuttuu vaihteisto. Siten ehkä joku päivä vielä olen huoleton heppatyttö mahdollisimman monella elämän osa-alueella.

inspiraatio · kevät · vähän runoo

Kevätsuoni kukkii.

16/03/201716/03/2017 ElinaKommentoi

Liian ohut takki päällä

sitäkin ohueemmalla järven jäällä.

Tosin kaulahuivista luopuminen

vasta hellesäällä.

Puhkeaminen,

leskenlehtien, vappupallojen ja suomalaisten,

jälleen keväällä.

On kuraista kangaskenkää

ja työpäivän jälkeistä elämää

taas.

Loputtomalta tuntuvaa kello kahdeksaan kestävää iltaa,

oi, tätä kasvavan valon määrää.

Herää

moni muukin kuin talvenkohmea pää.

Syyttä ihan virnistyttää.

Kuulet ja näet, mutta tunnetko? Siis kevään. Juuri näihin aikoihin, ensimmäisinä kunnollisina keväältä tuntuvina päivinä, koen ehkä suurinta onnellisuutta siitä, että olen suomalainen. Tottakai, talvellakin on kiva olla suomalainen – kesälläkin ehdottomasti. Mutta keväisin aivan erityisesti; mä en usko, että täysin identtistä tunnetta, tokikin ihan hurmokseksi sitä voi kutsua, pystyy yhtään etelämmässä kokemaan. Nimenomaan sellaista, kun luonnon lisäksi ihminen itse tuntee heräävänsä aivan uuteen eloon päivän ympäri kestäneen pimeyden väistyessä pikkuhiljaa

Ja vaikka aika moni suomalainen taitaa ihmetellä, kuinka hitsissä sitä tuli taas selvittyä kaikkein synkimmistä ajoista, jollain tapaa lyhykäinen kesä aina riittää ja kesäkuukausien jälkeen syksyä melkein jo odottaa. Nyt ollaan kuitenkin vasta keväässä – mä itse ainakin jännään jo kesää.

ajatuksia · itseluottamus · itsetutkiskelu · oivallukset

Ajatus osaitseluottamuksista.

14/03/2017 ElinaKommentoi

Itseluottamus on sellainen asia, jota olen joutunut koko elämäni raahaamaan mukanani, sillä se ei ole oikeastaan koskaan kulkenut mukanani vapaaehtoisesti. Ennemminkin jopa olen juossut sitä takaa, yrittänyt saada kiinni; kilpajuoksu itseluottamuksen kanssa juuri ennen esimerkiksi tilaisuuksia tai tapahtumia on minulle kovin tuttua. No näinpä, monestihan se on livennyt sormieni välistä juuri ennen hoohetkeä. Olen minä myös yrittänyt aika ajoin ottaa itseluottamusta hellästi kädestä kiinni koettaen siten rakentaa yhteyttä pikkuhiljaa. Enkä ole käyttänyt vain suostuttelukeinoja, vaan turvautunut ihan järkipuheeseenkin – siis niihin faktoihin, jotka kuulemma tutkitusti kohentavat itseluottamusta. Jos yhtään olisin toivoton asian suhteen, huokaisisin varmasti vain pah kaikille ole itselles armollinen – ja tee niit epämukavii asioita -ohjeistuksille.

Kuitenkin näin 24-vuotiaana itseluottamus on edelleen suurimman osan ajasta yksi iso päänvaivaa aiheuttava köntti elämässäni.

Itse asiassa juuri ajatus yhdestä isosta köntsästä sai minut eilen illalla jälleen kerran mietiskelemään itseluottamusasioita. Yksi iso köntti on tarkoittanut minulle yksinkertaisesti seuraavaa: minulla on tai ei ole itseluottamusta joka tilanteessa tai ei koskaan. Miksi en ole koettanut jakaa könttiä osaitseluottamuksiin?

blogi18

Koska ajattelen aidonkin ihmisen olemuksen ja käytöksen olevan yllättävän monen asian suhteen vahvasti tilannesidonnaisia, miksi myös itseluottamus ei voisi toimia samaan tapaan. Jo yhden yön aikana oloani helpotti ajatus osaitseluottamuksista. Toisin sanoen lähestyin koko könttiä sen kokonaisuuden sijaan itseltäni kysyen, millainen itseluottamukseni on opiskelijana (”ei kovinkaan kummoinen”), perheenjäsenenä (”ehdottoman vahvin”), ystävänä (”koko ajan parempi”), tuntemattomien seurassa (”varaa on parantaa”) ja uusien asioiden kohtaajana (”iso innostus ei kulje yhtä matkaa itseluottamuksen kanssa”).

Mikä olikin järkevää. Sen tajusin jo heti eriteltyäni itseluottamusta osiin ja tajuttuani, etteivät kaikki osa-alueet suinkaan ole niin toivottomia kuin millaisiksi ne olin ehkä mieltänyt. Määrätyt osaitseluottamukset vain ovat niin hallitsevia ja voimakkaita, että ne tuppaavat peittämään kovaa vauhtia kohentuvat ja jo hyvässä tilassa olevat alleen.

Ja kai se niinkin on, että eri osaitseluottamuksia on hoivattava erilaisin keinoin, vaikka vastauksista kaikki löytyisivätkin omien ääriviivojen sisäpuolelta. Sillä vaikka itseluottamukseni on joiltain osin aikanaan murentunut kuin näkkäri kantapään alla ja osin taas ei ole ehtinyt kehittyä vielä edes lähelle tyydyttävää, en yleisesti ottaen missään nimessä koe itseäni epävarmaksi ihmiseksi; olen varma ajatuksistani, mielipiteistäni, tuntemuksistani ja näkökulmistani. Epävarmuusaspektit liittyvät usein ulkoisiin seikkoihin, toisiin ihmisiin ja nimenomaan itseeni suhteessa muihin.

ajatuksia · ennen ja nyt · itsensä kuuntelu

Kuinka täyttää piripintaan.

13/03/201713/03/2017 ElinaYksi kommentti

Mielihyvää voi kutsua yhtä lailla tyytyväisyydeksi, iloksi, ilonaiheeksi tai nautinnoksi. Nimenomaan sanakirjan mukaan. Minä itse tykkään ajatella sitä täyttämisenä, kun yritän pukea sellaista tunnetta sanoiksi. Siten mielihyvä on kai omassa mielessäni täysinäisyyttä; mielihyvää kokeakseni täytän omia toiveitani tai halujani, toisaalta taas mielihyvää kokiessani tunnen olevani piripintaan täytetty, ihan täysi.

Täysinäisyyttä tunteakseen on siis täytettävä sisäisiä tyhjiöitä, kuten toiveita. Tavallisesti toleranssi sellaisessa kai kasvaa ajan mittaa aika nopsasti; piripinnassa saattaakin seuraavalla kerralla olla vasta puolivälissä. Siis näkeehän sen välillä ihmisistä siten, ettei mikään tunnu enää riittävän. Yhä vain mahtavampaa vaativat mielihyvänlähteet hilaavat rimaa korkeammalle ja korkeammalle, jolloin täysinäisyyden kokeminen alkaa tuntua lähes mahdottomalta alemmissa korkeuksissa.

Siten käy suhteellisen helpostikin, jos ei jossakin kohtaa eloaan ole tipahtanut vapaapudotusta alas.

Minä täytän itseäni vastaamalla kehoni viesteihin. Tiedän, se saattaa kuulostaa melkein liian yksinkertaiselta. Täysinäisyyden kokeminen ei vaadi tapauksessani välttämättä suuria; vain suurta nälkää ja suurta ateriaa tai esimerkiksi suurta väsymystä ja riittävän suurta sänkyä. Arvelen, että vuodet, joiden aikana sivuutin täysin kehoni kaikenlaiset viestit aina tavallisesta nälästä kaikenlaisiin himoihin ja houkutuksiin, tipauttivat minut tälle tasolle, jolla tänäpäivänä olen. Pystyn kokemaan – tai huomaan kokea – suuren suurta nautintoa syödessäni nälkääni, nukkuessani väsymystäni tai juodessani janooni. Arvostan sitä, että kehollani on minulle jotakin viestittävää ja osoitan tuota arvostusta kuuntelemalla parhaani mukaan.

Vaikka nuo vuodet olivat sinänsä kaikkea muuta kuin kokemisen arvoisia, ne kuitenkin ohjasivat minua lähemmäs ihmisen sisäisiä, alkuperäisiä nautinnonlähteitä. Siis sellaisiksi minä ne miellän. Yltäkylläisyys on sana, joka synnyttää helposti väärinymmärryksiä. Mutta käytän sitä siitäkin huolimatta. Koen, että määrätynlainen yltäkylläisyys, siis aina vain monimutkaisemmista asioista nautinnon hakeminen, pyyhkii usein pois omasta minästä ja elämästä monenlaisia kokemuksellisia ulottuvuuksia.

Eikä yltäkylläisyydessä tai sen aikaansaannoksissa kyse ole niinkään rahasta tai materiasta, vaan ennemminkin tavasta ajatella ja sitä kautta tuntea.

aitous · ajatuksia · ihana arki · itsetutkiskelu · loma · matkailu · oma hyvinvointi

Ainokainen tuliainen

11/03/201711/03/2017 Elina2 kommenttia

On yksi tuliainen, jonka koetan aina ulkomaanmatkalta tuoda mukanani kotiin. Jokainen kerta se ei kulkeudu Järvenpäähän asti perille – tarkemmin en tiedä, mihin kohtaa matkaa se juuttuu. Että tulliinko jo vai tipahteleeko lentokoneesta esimerkiksi Saksan paikkeille. Olen mä sellaisen tilanteen sattuessa yrittänyt kalastella sitä ja onkiakin Itämerestä. Siis joskus ihan onnistuneinkin yrityksin. Sentapaiset kapistukset kuin rannalta kerätyt siloiset kivet ja ihan yksinkertaisesti valokuvat lomalaisista auttavat aikalailla etsinnöissä. Aina mä kuitenkin haaveilen, että se tuliainen matkaisi kiltisti kotiin mun matkalaukkuun pakattuna ja säilyisi lipaston päällä ainakin seuraavaan reissuun saakka.

Mä kutsun sitä linkkariveitseksi. Hetkinen, siis kutsun vain, sillä oikeastihan se ei sitä ole. Mutta linkkariveitseksi sitä voi sanoa; katkoohan se niin vaivattomasti ihan kaikki ja kaikenlaiset narut, jotka sitovat mua yhtään mihinkään, kuten elämän rutiineihin, totuttuihin tapoihin, opittuun kiireeseen, elämän aikatauluttamiseen ajatuksissa, arkiahdistukseen, kello iltaseitsemään ja maanantaiaamun tunnelmaan.

blogi4 blogi8 blogi5

Vaikka mä olen monesti ihastellut arjen ihanuutta, ja ihastelen edelleenkin, arjella on kuitenkin kaikesta huolimatta määrätynlainen korroosiovaikutus. Muhun ainakin. Kai juuri sen vuoksi, mitä mulle on jo pienenä tyttönä opetettu: ettei ihmisen elämä ainakaan järjen mittakaavalla mitattuna voi olla ainoastaan kivaa ilman esimerkiksi vastuuta, kiirettä tai vaikeuksia. Siten arjen korroosiovaikutuksella tarkoitan juuri sitä itseään, eli ajan mittaa arjen aikaansaamaa kulumaa. Ja itseni tapauksessa huomaan sen kohdistuvan juuri kaikkein aidoimpaan. Kiire, vaikeudet ja valtavalta tuntuva vastuu murustavat aidosta minästä, siis siitä, mitä oikeasti olen ja kuinka ilmennän sitä, hiljalleen pikkuruisia palasia pois. Sellaisen keskellä sitä kai aika huomaamattaankin köyttää itseään turhahkoihinkin rutiineihin ja tosi tajuttomiin tapoihin.

Tiedätkö, nauraessani sidottuna mä en pysty taipumaan kaksinkerroin mahaa pitelemään, jolloin hekotus jää pintapuoliseksi ja vain keuhkojen jutuksi. Vaikka oikeastihan mä tikahdun aika helpostikin.

Siten sen linkkariveitsituliaisen kotiin kuljettamisella mä yritän vain taata, että matkalta palattuani pystyisin naruja tarvittaessa katkomalla jatkamaan arkea yhtä aitona minänä kuin huolettomalla lomallakin olin.

lifestyle · liikunta · loma · matkailu · oma elämä

Sikaelämää eli tarina eräästä äärimmäisyydestä.

06/03/201706/03/2017 Elina2 kommenttia

Hei vaan, mun matkapäiväkirja.

Kello Mallorcalla on tällä hetkellä hitusen yli kuusi. Koska tunnetila on lähinnä kuin jyrän alle jäänyt tai useammallakin voltilla hevosen selästä alas mätkähtänyt, tahtoisin palata eiliseen ja siihen, mikä teki Hawai-pizzasta illalla hotellihuoneessa syötynä niin tajunnanräjäyttävän makuisen. Itse asiassa siihen on yksi hyvin yksinkertainen vastaus.

Ma1044. Tai siksi me vuoristoreittiä kutsuimme.

Jos aloitan koko tarinan kertomalla, että sunnuntain seikkailu oli täydellä varmuudella kovin kokemani fyysinen koettelemus – siis samalla myös huikaiseva elämys, vaikka rankka olikin – koko tähänastisessa elämässäni, luulen sen luovan hyvin kuvaavan alun tälle tarinalle. Olen nimittäin ehtinyt kuluneina vuosina haastamaan fyysisesti itseäni omalla tasollani ja sen yläpuolella monin eri tavoin. Ja kai kaikenmaailman juoksut metsäpoluilla ja loputtomissa portaissa ovat osin huomaamattanikin kehittäneet erityisesti maitohaponsietokykyäni jaloissa, sillä veikkaan, ettei Ma1044 olisi muuten tuntunut siltä kuin se todella tuntui: toki rankalta, mutta yllättävän vaivattomalta ja äärettömän ihanalta.

img-20170305-wa0011 img-20170305-wa0018 img-20170305-wa0014

Taidettiin ihan alkujaan löytää Ma1044 Googlesta viattomalla hakusanalla pyöräilyreitti. Prahan reissulta oli ajatuksiin jäänyt pyörän selästä käsin turistikohteiden ulkopuolisiin maisemiin tutustuminen; sitä kun näkee sillä tavoin maan aivan uudesta perspektiivistä. Me emme vain halunneet nähdä vuoria, vaan myös kokea ne. Sellaiseen haluun pyörien vuokraaminen on ihan ykkösjuttu. Kartan kanssa tuntemattomaan suunnistaminen tuntuu seikkailulta. Sen lisäksi, että seikkailuiden aikana tapahtuu ihan aina jotakin yllättävää ja odottamatonta, kuten meille Ma1044-reitillä muun muassa pyörän kumin puhkeaminen, tuntemattomaan suuntaaminen ja yhdessä selviytyminen aina myös lähentävät entisestään matkakumppaneita. Tuliaiseksi ulkomaanmatkalta ei kai voi tuoda mitään arvokkaampaa kuin yhteiset muistot pienestä hurjuudesta.

Ensimmäisen viiden kilometrin nousun ja useampien ohi suhahtavien kilpapyöräilijöiden myötä hoksasimme, että valittu 70 kilometrin vuoristoreitti mitä luultavimmin oli suunniteltu vähän kevyemmille pyörille – ja kokeneemmille pyöräilijöille – kuin meidän vuokraamillemme maastopyörille. Erityisesti omat etureiteni huomasivat kyllä siksak-nousuissa vuorenrinteillä pienimpien vaihteiden toimimattomuuden. Saatettiin siinä ihan muutama me ollaan kyllä kaheleita -hörähdys päästää pahimpien hapotusten jyllätessä jaloissa. Yllätyin kuitenkin todella, miten hyvin esimerkiksi hengitykseni pelasi vuorenrinteillä; välillä ihan tuntui, että olen elementissäni.

img-20170305-wa0019 img-20170305-wa0022

Kontrasti nousujen ja laskujen välillä oli valtava. Nousuissa hikikarpalot valuivat pitkin selkää, mutta useampien kilometrien mittaisissa laskuissa taas ehti jäätyä totaalisesti. Alhaalla laaksoissa oli haastavaa herätellä taas kohmettuneita ja jämähtäneitä lihaksia polkemistöihin. Ymmärrän nyt täysin, miksi kilpapyöräilijöillä on tarkoin mietitty varustus. Tuli todettua, että tällaisissa maastoissa koettu lämpötila on hyvin vaihteleva reitin eri osissa.

Valldemossan kylässä reitin loppupuolella syömäni banaanit maistuivat lähinnä pelastukselta. Matkakumppanini taisi kumota alas kaksi pasteijaa, pari banaania ja paketillisen suklaadonitseja tuoremehulla alas huuhdeltuna noin puolessatoista minuutissa. Kylän läpi kulkevan tien kiveyksellä istuskellessamme alkoi jo tuntua siltä, että ehkä vuorien välistä takaisin hotellille vielä selvitään. Itse koin oikeastaan yhden suuremman epätoivon hetken reitin aikana. Olimme selvittämässä juuri viimeistä kovempaa nousua ja sen loppupuolella nasta puhkaisi matkakumppanini etupyörän. Vararengas oli tietysti mukana ja jos pumppu olisi sopinut uuden kumin venttiiliin, sen vaihtaminen olisi ollut hoidettu pyörien pikalukitusten ansiosta muutamissa minuuteissa. Vaikeimman kautta taisi kuitenkin olla retkemme osittainen motto. Onneksi ohi tosiaan viiletti jatkuvasti pyöräilijöitä, jotka vieläpä olivat hyvin avuliaita, ja pääsimme jatkamaan matkaa suhteellisen pian apua saatuamme.

img-20170305-wa0021

Ja mitä reitin maisemiin tulee, niin ne olivat sellaisia, joista sanoilla tai edes kuvilla tuskin pystyy riittävällä tavalla kertomaan. Ma1044:n varrella oli maailman perintökohteita ja sellaisia henkeäsalpaavia näköaloja, jotka saivat minut tuntemaan itseni maailman pikkuruisimmaksi ihmiseksi.

Niin. Entäpä se Hawai-pizza illalla. Elämän parhaimpia hetkiä ovat ehdottomasti sellaiset, joihin sisältyy äärimmäisyyksiä. Tiedätkö, sikaelämää. Pyöräreitti todellakin tarjoili sellaista. Reissun jälkeen sängyllä makoillessani olin sika väsynyt ja sika nälkäinen, söin sika suolaista ja sika rasvaista pizzaa, joka maistui sika hyvältä, elämä tuntui sika kivalta. Olin myös sika ylpeä meistä molemmista ja sika onnellinen siitä, että vierelläni on sika hullu tyyppi, eli yhtä hullu kuin minä olen.

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · perfektionismi

Täydelliset ensiaskeleet?

02/03/201702/03/2017 ElinaYksi kommentti

Täydellisyys – tai sen tavoittelu – on kai istutettu (omasta toimestani) päähäni seuraavallakin tavalla: täydellisyys on valmiusaste, joka on saavutettava ennen ensimmäistä siirtoa. Toisin sanoen itse täydellisyyden tavoittaminen tai asioiden täydellisyyden aikaansaaminen on toisaalta lopullinen päämäärä, mutta lisäksi aina myös ensiaskel sille, mitä ikinä aionkaan tehdä. Ja luultavasti juuri sen vuoksi itseluottamus erityisesti uusien asioiden suhteen on haastavaa, sillä täydellisen veroinen valmiusaste on lähes mahdoton saavuttaa. Siten se usein estää minua toimimasta – sanomasta, tekemästä tai alkamasta.

Kai se on juuri se koukku, jossa olen pitkään roikottanut itseäni; vaadin itseltäni täydellisyyttä vain ollakseni riittävä esimerkiksi toisten seuraan tai työpaikan hakuun. Vaikka nimenomainen tarkoitus olisikin oppia ja harjoitella, kuten elämän monen asian suhteen onkin, täydellisen lähtökohdan luonti on asia, jota huomaan poikkeuksetta jossain vaiheessa automaattisesti tavoittelevani. Luultavasti itseltäni vaatimani täydellisyys on näin käsin näytettynä täysin samalla tasolla kuin toisten tavallisuus. Toisin sanoen minulle täydellisen lähtökohdan merkitys on yksinkertaisesti kuvattavissa sanalla riittävä. Siis yhtä potentiaalinen ja oikeutettu yrittämään ja aloittamaan kuin kuka tahansa muukin.

blogi3

Ehkä samaisella periaatteella tuppaan rakentelemaan täydellisiä ajankohtia asioille – jokainen alkuhan on määrätty hetki. Minä mieluiten tahtoisin tuon hetken alkavan täydellisestä. Siitä huolimatta, että olen vannonut itselleni, että kartan kaikin mahdollisin tavoin sitku-elämää, niin osittain se kuitenkin toteutuu täydellisten ajankohtien tavoittelussa. Tunnistan itsessäni pelon siitä, että elämäni romuttuu yhtäkkisten päätösten tai vähänkään harkitsemattomampien valintojen vuoksi. Sellainen pelko lievänäkin saa jalat tutisemaan tavalla, johon auttaa vain yhä tarkempien alkamisajankohtien mallaaminen elämään. Kyllä, järkeiltävissä olevaa järjettömyyttä.

On haastetta kerrakseen yrittää säilyttää päämäärien täydellisyyksien tavoittelemattomuus jokapäiväisessä elämässä. Kuitenkin vähintään yhtä suurta keskittymistä vaatinee täydellisten lähtökohtien unohtaminen ihan jo siksikin, että niiden tavoittelun ilmentymistä itsessä, omassa ajattelussa tai käytöksessä, on vaikeampi tunnistaa. Parhaiten huomaan sen kai epäröidessäni riittävyyttäni suhteessa muihin.

Parasta apua on ollut etenkin viimeisinä vuosina se, että olen oppinut tuntemaan hyvin erilaisia ihmisiä. Laajan kirjon levittäytyessä omassa mielessä oikeina kokemuksina on huomattavasti helpompi sijoittaa myös oma minä joukon jatkoksi – ihan vain tavoittelemattomana ja tällaisena kuin olen. Silloin ei tarvitse arvuutella maailmaan mahtuvia erilaisia ihmisiä, vaan voi muistella heitä.

Elina Heidi Rinkeli

Tekijä: Elina