Kategoria: ajatuksia

aamu · ajatuksia · elämänasenne · oma elämä · onnellisuus

Murheettomuuden lottopotti.

ElinaKommentoi

Kaksikin
sekuntia
miljoonastakin
vielä arvokkaampia.

Sekuntikin
hetkestä murheettomasta
täyttää takataskutkin.

Ei tarvitsekaan huolta kantaa,
oman elämän miljonäärinäkin
voit itseäsi silloin pitää.

blogi72.jpg

Siten lottovoitto on osunut kohdalleni jo useamman kerran. Muistan monet kerrat, kuinka olen hiljaa mielessäni huokaissut uh, ei olekaan mitään murehdittavaa. Kesken päivää tai keskellä kauppaa, vieläkin useammin aamun alkumetreillä. Maailman onnekkaimmalta – miljonääriltä tai lottovoittajalta – tuntuu silloin, kun saa herätä helpotukselta tuntuvaan murheettomuuteen. Elämä tuskin sisältää yhtään arvokkaampaa ajatusta.  Ainakaan sellaista, joka täyttäisi yhden sekunnin sisällölläkin kaiken takataskuista jättimäisiin säkkeihin.

Pienenä tyttönä lottopotin voittaminen oli huomattavasti helpompaa. Sen yleensä sai, kun vain kysyi äiti, onks jotain huolestuttavaa. Myöhemmin aikuisena asetelma vähän kuin muuttui, kun potti piti saamisen sijaan tajuta itse lunastaa. Toisinaan minulla on tapana elää murheesta toiseen ja unohtaa laittaa edes koko kuponkia vetämään. Sellaisina hetkinä ehkä kaipaisin, että joku vielä ruksisi numerot puolestani, vaikka äiti tietysti kehottaa aina välillä vilkaisemaan arvottuja lottopalloja.

Kai jokainen murheettomuuden pääpotti saa pelkäämään jo valmiiksi seuraavaa arvontaa. Tuuriahan – ja toisaalta hetkellistä – sellainen murheettomuus kai on. Kyllähän sitä tulee paljon kyseltyä itseltä, miksi voiton tuomasta ei nauttisi niin kauan kuin siitä riittää. Onhan murheettomiin aamuihin saanut herätä jo tähän asti ruhtinaallisin määrin.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Muotiton, koska omat muodot on.

Elina4 kommenttia

Yrittämällä olla mahtumatta muottiin mä paljastan todelliset muotoni.

Se on jotain, mihin koetan kovasti pyrkiä tänäpäivänä ja toisaalta se on juuri sitä, mitä pelkäsin monen monta vuotta. Omien muotojeni paljastamista.

Voit ymmärtää sen juuri siten kuin sanat kirjoitin, siis tarpeena näyttää samalta kuin muut. Kai oma mieleni muovasi muotin kaikista vaikutteista, joita ympäriltäni sain, ja lisäksi uskotteli sen olevan muoto, johon tuli pyrkiä ja joka lähinnä puuttui itseltäni. Pelkäsin niin kovasti epäsopivuuden esilletulemista, etten edes itse katsonut ääriviivojani peilistä – en tunnustanut niitä omikseni. Kerroin itselleni iltasatuja, joissa oli mielestäni onnellinen loppu; vaatisi vain toimenpiteitä muottiin mahtuakseni. Nuo toimenpiteet todellakin saivat minut sujahtamaan muottiin, mutta samalla ne veivät yhä vain kauemmaksi todellisesta olemuksestani. Lopulta olin jo miltei liian pieni pystyäkseni täyttämään muotin. Silloin ehkä alkoi se räpiköinti, jotta en hukkuisi toimenpiteistäni seuranneiden vaatimusten syvyyksiin. Muotin reunoilla kaksinkäsin roikkuessani aloin ensikertaa kyseenalaistaa mahtumisen tarvetta – oikeastaan koko muotin olemassaoloa.

Voit itsekin tietää, mitä seuraa, jos ihminen ei uskalla paljastaa todellisia muotojaan edes itselleen. Se vaikuttaa omaan kehonkuvaan ja kykyyn nähdä ääriviivat, mutta lisäksi hirvittävän paljon syvemmällekin ihmisen mielessä. Itse asiassa kai kykyyn nähdä oma minä osana omaa elämää. Yrittämällä mahtua yhteen ja samaan muottiin saa samalla pyyhittyä tehokkaasti pois ihan kaikenlaiset viivat itsestä. Sitä ei välttämättä enää edes tunnista, mihin omassa elämässään sijoittuu.

Siten olen nähnyt tavoitteen olla yrittämättä mahtua muottiin laajemminkin kuin vain oman ulkoisen olemuksen suhteen. Kai sitä kutsutaan yksinkertaisesti ihmisen uskallukseksi olla tilanteesta riippumatta oma itsensä. Ja vain sillä tavoin, muottiin mahtumatta, kykenen näyttämään millainen oikeasti olen, omat muotoni. En minä esimerkiksi kuvailisi itseäni vain vahvajalkaiseksi, vaan lisäksi – erityisesti ennemminkin – innostujaksi, ideoijaksi ja nopealiikkeiseksi, mutta myös tarkaksi funtsijaksi.

Juuri sitä kautta olen aikanaan alkanut lähestyä uudelleen, jossakin mielessä ehkä ensikertaa, itseäni. Opin näkemään itsessäni sisäistä potentiaalia ja rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät minusta juuri tämän muotoisen, esimerkiksi jopa pienesti kapinoivan halun ajatella asioita uusista näkökulmista.

Nykyisin taistelen sitä vastaan, etten aina mahtuisi kaikissa asioissa toisten kanssa samaan muottiin. Ei se vaivatonta edelleenkään ole, mutta toisaalta se on ainoa keinoa opetella näkemään oma uniikkius, omien ajatusten ja oman olemuksen ainutlaatuisuus.

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää ja perinteisesti mä olen jakanut omia ajatuksiani asiaan liittyen. Tänä vuonna ohessa toteutetaan myös Älä mahdu muottiin -valokuvauskampanja. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · syvällistä

Vähemmän yksinkertainen oma paikka.

ElinaYksi kommentti

Hei tässä on Elinan paikka. Tule Elina istumaan tähän ja valtaa oma pulpettisi.

Niinä aikoina oma paikka osoitettiin vielä sormella. Ihan jokaisella oli istumapaikkansa, vähän kuin oma vartioitava metri kertaa metri luokasta. Arpaa kukaan harvemmin kyseenalaisti, sitäkin harvemmin opettajan päätösvaltaa; istuit vaikka erkin vieressä, jos niin sanottiin. Useinhan minut rauhallisena taidettiin istuttaa eläväisemmän viereen. Eikä se sinänsä ahdistanut, koska päätös oli päätös – muissa kuin omissa käsissäni. Olin minä silloinkin hiljainen toisten seurassa, mutta en muista kuitenkaan niiltä ajoilta samankaltaista epävarmuutta kuin myöhemmiltä kouluajoilta. Näin aikuisena olen pohtinut, että oma paikka kai oli tuolloin kuin turvapaikka. Sen omistamiseen ei tarvinnut oikeutuksia tai etsintöjä.

Jossakin kohtaa oman paikan osoittaminen kuitenkin loppui. Sitä sai valita luokasta paikan mistä vain – oli tietysti kirjoittamattomia sääntöjä liittyen määrättyihin paikkoihin,  mutta muuten oma paikka oli oma vain aina tunnin kerrallaan. Ja sellaista se on ollut siitä asti: oma paikka on etsittävä itse. Monesti se on jopa tehtävä itse. Meni pitkän aikaa tajuta, että määrätynlainen epävarmuus itsessäni liittyy juuri omasta paikasta epäröimiseen. En nimittäin ole aina ollut rohkea valtaamaan itselleni paikkaa – oli kyse sitten tilasta, tapahtumasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Enkä sitä ole kai kovasti vieläkään, mutta ymmärtänyt olen sen tärkeyden.

Kukaan ei tässä elämässä tule enää osoittamaan eturivin paikkaa, vaan sinne halutessaan on hakeuduttava riville yksi itse.

Myönnän, että jännitän edelleen oman paikan etsimistä uusista yhteisöistä tai tilanteista. Sillä on käynyt sellaistakin, että yrityksistäni huolimatta olen ikään kuin ajautunut ylös piippuhyllylle. Silloin paikkajaossa on touhunnut tosin moni muukin samaa aikaa, eikä oman paikan valtaaminen ole siten ollut täysin riippumatonta toisista.

blogi65Parhaimpien ystävien suhteen olen onnellisessa asemassa, sillä oma paikka on ollut aina itsestäänselvyys.

Oman paikan löytäminen on helppo tehdä toiselle hankalaksi – toisaalta myös helpoksi. Ei sitä oikeastaan edes ajattele etsimisenä tai valtaamisena silloin, kun yleinen ilmapiiri tukee vielä vapaiden paikkojen istuttamista tai pidempiaikaista asuttamista. Olen minä kohdannut ihmisiä, jotka käytöksellään laittavat toisen taistelemaan paikan jokaisesta sentistä, jotta siitä tulisi oma. Enkä ole sellaisia ihmisiä ymmärtänyt koskaan. He kun pitävät oman paikkansa lisäksi omina varasijoinaan loppuja. Ehkä alakouluikäisenä sitä olisi kutsuttu arvostelevasti omimiseksi. Lähinnä se kai on ajattelematonta tai vaihtoehtoisesti tarkasti ajateltua ilkeyttä.

Kyllähän minä tiedän, miksi tällaiset asiat nousevat mieleeni juuri nyt toukokuun alussa. Aloitan pian työt uudessa paikassa. Sen lisäksi, että ajatus uudesta työyhteisöstä tuntuu kiehtovalta ja innostavalta, on se samalla myös ison jänskäämisen paikka. Lähinnä kai, että millainen oma paikka tulee olemaan.

 

 

ajatuksia · häät · lifestyle

Häähömppämuistion ylöskirjaus 1.

Elina4 kommenttia

Rakas Rinkelin häähömppämuistio. Päiviä on tänään jäljellä 472.

No nyt olen saanut osviittaa siitä, miltä tuntuu saada myöntävä vastaus suureen kysymykseen. On kulunut nimittäin parisen viikkoa siitä, kun itse sanoin kyllä – tai joo tai juu tai jotakin sen suuntaista. Hatarat mielikuvat eivät ole vieläkään palautuneet terävämpinä päähäni. Eilen sitten mallailin hästägin risuja mielessäni huudahdukselle shesaidyes, kun toinenkin tulevista kaasoistani myöntyi tehtävään. Veikkaan, ettei se ollut vastahakoinen vastaus, vaan ihan aidosti iloinen nyökkäys. Hääjärjestelyt tuskin voivat paremmin alkaa kuin saamalla maailman parhaat kaasot koko päiväksi omaan käyttöön?

Päiviä on onneksi vielä jäljellä ruhtinaallisesti. Sellaisessa uskossa ainakin elin vielä ennen viime viikonloppua. Sunnuntaina olin nimittäin plompsauttaa silmät päästäni aamupuuroon, kun luin toisten valokuvaajien olevan jo varattuja jokaisena kesän 2018 viikonloppuna. Ja minä kun luulin, että olen tavalliseen tapaani vain yltiöpäisen innokkaana aikaisin liikkeellä – ehei ja noway. Toisaalta oli aika kiva kuulla, että enää ei tarvitse selitellä tai puolustella kenellekään omaa hömpöttelyä, vaan pian on oikeasti toden teolla aloitettava koko hömppääminen. Mutta toisaalta taas. No niin. Kaikkihan tiedämme, mitä hömppääminen tarkoittaa. Tulevan aviomiehen näkökulmasta ainakin tuhansia ootsäjoottanutselvää-puheluita töihin vaimon pomppiessa tasajalkaa luurin toisessa päässä. Siis innostuksesta vain. Hömppääminenhän tarkoittaa kirjaimellisesti hääjärjestelyiden keskellä pomppimista.

blogi62

Tällä hetkellä taidan olla hääjärjestelyiden kanssa vielä keskellä kuherruskuukautta; realismi ei ole vielä aivan täysin astunut mukaan kuvioihin, sen sijaan kaikenmoiset mahdollisuudet – tai mahdottomuudet – ovat vallanneet tilaa suunnitelmalistalta. Tässä vaiheessa sitä vielä haaveilee pizzahääkakusta ja donitsitorneista ja heppakyydityksestä, vaikka reilun vuoden aikana ne ehtivätkin kuulemma muuntua juustokakuiksi, lusikkaleiviksi ja Audiksi. Saa nähdä, kuinka pitkälle vuotta uskallan kulkea donitsitornit mielessäni.

Pari äärimmäisen tärkeääkin päätöstä olen ehtinyt jo tehdä. Muun muassa sen, että myönnyin hunnulle (jonka saa tarvittaessa viskattua tanssilattian nurkkaan).

Hei Rinkeli. Tänään pari ylöskirjausta: selvitä, mistä saa viulisteja ja huilisteja luikauttamaan häävalssin sekä suunnittele ja tilaa save the date -kortit.

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · vähän runoo

Ootsä tosissas.

ElinaKommentoi

Ootsä tosissas.
Kysellyt minä olen
työpaikan tarjoajalta,
tulevalta aviomieheltä,
eniten
elämältä.

Mulle kaikki
on minulle
mulleko kaikki.
Kyselemättä olen
vastaanottanut
ainoastaan taakat.

Elämä, mitä sä haluat.
Vastapalvelukseksi.
Käsittämättömän hyvistä
hetkistä ja
saduntuntuisista
ajanjaksoista.

Tukon
olen valmis tarjoamaan.
Maksuvalmius on hyvä
tällä onnen määrällä.

Miksi
koen olevani velkaa
itsetehdystä työstä.

blogi61

En edelleenkään ymmärrä, miksi valtava onni synnyttää ohessa aina myös valtavaa epävarmuutta. Kun vuosia sitten kohtasin vaikeuksia elämässäni ja aloitin parantumisprosessin, en muista koskaan aiemmin tai jälkeenpäinkään olleeni yhtä luottavainen ja varma omasta etenemisestäni; vaikka olin kuin vuoristoradan holtittomasti poikkoileva viimeinen vaunu, varmuus päätepysäkistä oli siltikin läsnä jokaisessa kurvissa. Sen vuoksi on hämmentävää, että täydelliseltä tuntuva onnellisuus kulkee käsi kädessä epävarmuuden kanssa.

Kai kyseessä on ikuisuuskysymys siitä, kuinka paljon ihmisellä itsellään saa olla ennen kuin omastaan on laitettava jakoon luopumalla. Vaikka kaiken olisikin omilla ponnistuksilla ansainnut, toisten mielestä se ei reiluuden nimissä ole oikeutus siitä nauttimiseen. Onnen suhteen taidan itse kertoilla itselleni juuri sellaisia juttuja. Ja ehkä sen vuoksi olen näin onnellisena jatkuvasti valmiustilassa, valmis luopumaan omastani ja vastaanottamaan onnen tilalle vähemmän arvokkaampaa.

Koska tällä hetkellä tunnen olevani onnellinen. Onnellinen monen menneen vuoden edestä. Sellaisten vuosien, joihin olisi mahtunut älytön määrä onnea, mutta jotka olivat täysin tyhjiä. Voinko siis itsekään kuvitella tätä onnen ryöppyä?

ajatuksia · itsetutkiskelu · oma elämä · vähän runoo

Tasajalkaa pomppiva vaimo.

ElinaKommentoi

Yksi polvistuminen.
Hei sitä mennään jo.
Olin itse kelannut vasta
ensimmäisen kesän jätskikiskalle.

Yksi kyllä.
Olisko sitten shampanjaa vai murrettua.
Nytkö tämä sanotaan ääneen:
okei. Haaveilin pikkutyttönä vitivalkoisesta.

Yksi rinkula.
Toinen sitten rivitimanteilla.
Rinkelin sormi se kai edelleen.
Isoin toive olisi se herkkupöydän
donitsitorni.

blogi59

Tiedän, että toiset ovat sellaisia, joita kuvaillaan helposti muutosvastaisiksi. Tuttuun samaan vanhaan tapaan on paitsi turvallinen ajatus, niin usein kai myös oikeasti heidän parhaaksi näkemänsä toimintatapa. Vaikka muutosten käsitteleminen ei ole minulle ollut koskaan keveää puuhaa, tunnistan itsessäni kuitenkin puolen, joka kaipaa jatkuvasti uudenlaisia näkökulmia elämään – ja niitä ennen kaikkea edestäpäin. Lisäksi koen, että olen lähes koko eloni ajan ollut sykleittäin pienessä muutoksessa; jokaista kulunutta vuotta jälkikäteen miettiessäni huomaan itsessäni muutakin muutosta kuin iän tuomaa kokemusta. Kai osin pyrin toisaalta kehittämään itseäni ja toisaalta taas läpikäydyt asiat ovat pakottaneet minut muutokseen.

Kyllä, vastasin. Se teki minusta tulevan vaimon, sovitti jo valkoista päälle ja toista sormusta nimettömään. Ei ajatus omasta identiteetistäni ollut ensimmäinen mieleen noussut asia, ehkä kymmenes kaikkien onnen ja epäuskon täyttämien tunteiden jälkeen. Eikä se ollut varsinaista kyseenalaistamista, vaan ennemminkin vain ihmetyksissäni kyselemistä. Voinko edelleen suuttua kuin pikkusisko? Saanko vielä nauraa kuin räkättirastas? Pystynkö olla menettämättä lapsenomaista uteliaisuutta?

Sen jälkeen, kun vastasin uudemman kerran kyllä, tällä kertaa itselleni esittämiini kysymyksiin, ymmärsin, miksi muutokset ovat monesti olleet minulle kuormittavia. Turhan usein olen nimittäin kulkenut niitä kohti identiteetti edellä. Toisin sanoen tarjonnut identiteettiäni muutokselle sen sijaan, että olisin kohdannut ne identiteetilläni.

Siten tuleva vaimo on kai oikeutettu yhtenä isona innostuksena pomppimaan tasajalkaa donitsitorni mielessä.

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus

Onnen kukkula.

ElinaKommentoi

Onnen kukkuloilla.

Olen juuri kavunnut. Huipulle auttavan käden avustamana, toisen perässä, johdattamana, melkein houkuttelemana. Koska olen arka voimakkaassa viimassa. Korkealla kun kuitenkin käy aina kasvoille tuuli. Tunteiden puuska pöllyttää hiuksia. Olen suojassa syleilyssä. Siltikin puhun itselleni kukkulan valloituksen oikeutuksesta; voimme iskeä lippumme tänne ja valloittaa onnen, vaikka pienen lipun tikusta eivät kaikki pääsekään kanssamme pitelemään kiinni. Se olisi mahdotonta.

Tarvitsen toisen pitelemään minua, tasapainottelemaan kukkulan huipulla kahden. Sillä olen palaamassa heti askeleita alas huomatessani, etteivät kaikki pääse perässämme aivan ylös. Tahtoisin, että kaikki pystyisivät yhtä aikaa valloittamaan onnen ja iskemään lippunsa tikun kanssamme maahan. Anelisin kapuamista, jos se jotakin auttaisi. Kai jokaisella on hetkensä kukkuloilla. En tee palvelusta luovuttamalla omaamme. Minua muistutetaan.

blogi54

On moni ollut auttamassa kapuamista; joku on pystytellyt kannustuskylttejä ja toinen huudellut itseluottamusmietteitä. Siksi niin mielelläni kädelläni osoittaisin, että ota jalansijaa onnemme kukkulalta, täältä löydetään kyllä tilaa.

Toisaalta tajuan, että olen itsekin heilutellut lippua alhaalta käsin, juhlinut monen huipullepääsyä. Kun olin vasta konttaamassa mäenrinteen alkupäätä. Pohdiskelin, kuvittelin, haaveita maalarin lapsenlapsenlapsena siveltimellä vetelin. Onneni kukkuloita minä vasta hahmottelin. En kai uskonut kapuamistaitoihin. Tiesin, etten ole ihminen, joka kukkuloille halajaisi yksin.

Jos et kanssamme aivan huipulle, jää edes askelta alemmalle tasolle. Pidän kiinni olkapäästä. Voin kertoa tarkoin tunteesta, kun tuuli ottaa vallan hiuksista. Kyllä sinä muistat ja tulet vielä kokemaan.

ajatuksia · ihmissuhteet · kihlaus · kiitollisuus · vähän runoo

Puoliksi viimeinenkin pala.

Elina2 kommenttia

Jaan sun kanssa
jokaisen palan,
jonka mun kanssa leikkaat.

Lupaan ottaa vastaan
sun tarjoamista paloista
jokainen kerta paksuimman.

Nautitaanhan.

Kakuttomien vuosiemmekin
edestä.
Kuin viimeistä kakkua
vietäisiin.

Suut sokerissa
ja mä tiedän,
kuinka hellästi katsot mun
lautasta.

Tahtoisin antaa sulle
kymmenellä lusikalla
yhtä aikaa ja parhaasta.

Olethan mun rinnalla
vastedeskin
suklaakakun äärellä.

blogi53.jpg

Santtu on aina antanut omasta palastaan mulle. Sellaisinakin vuosina, kun mä olen ehdottomuudellani kieltäytynyt. Ja juuri se on sellainen juttu, joka on jo aiemmin merkinnyt samaa kuin sormusten vaihtaminen tällä viikolla: leikkaan puolestasi, kun et pysty. Siten tahdon luvata itsekin hänelle.

Tästä kakusta on kuitenkin huomattavasti helpompi jakaa. Myös perheelle ja ystäville. Juhlistaa yhteistä onnea ihmisten kanssa, jotka synnyttävät onnentunteita meidän onnestamme. En ole ajatellut onnea koskaan kovin yksityisenä asiana, toisissa tilanteissa onnen aikaansaajaa ehkä. Joskus olen pohtinut, kuinka paljon omaa onnea on soveliasta jakaa – toiset kun eivät edes kieltäydy, vaan eivät vain halua ottaa vastaan. Sillä onnen pitäisi saada kuitenkin aikaan lisää hyvää eikä missään tapauksessa mitään pahaa.

Vaikka kihlaus on hyvin paljon kahden ihmisen keskinäinen, intiimikin, tapahtuma, onneamme on lisännyt hurjasti perheen ja ystävien halu jakaa kanssamme tämä onni.

 

ajatuksia · häät · kihlaus · onnellisuus · vähän runoo

Tämä tuleva vaimo.

Elina5 kommenttia

Tämä
tuleva vaimo

pellin pyöräyttää välillä,
paistaa kyljyksiä
max.
kerran vuodessa.

Hoitaa pyykit
pienellä viiveellä,
saattaa odotuttaa
mm.
villakoiria.

Ei nyt pyhinä.

Mutta tämä
tuleva vaimo

lupaa kantaa huolta arjesta.
Hoitaa oman osansa
naurusta
plus
töihinlähtöhaleista.

Yrittää olla muuta kuin vaikee,
kun on haikee
olo
viikonlopun reissuerosta.

Tämä
tuleva vaimo

tahtoo ottaa homman haltuun siten,
että kotiinpaluu työpäivän jälkeen on vaihtoehdoista
mieluisin.

Mahdollisuuksien mukaan myös siten,
että liesi on edes välillä
lämmin.

Hassua. Yhtäkkiä seitsemän vuoden jälkeen tapahtui. Sinä yhtäkkisenä kaikki muuttui, vaikka mikään ei muuttunut. Hassua, kuinka lupasin sanoa reilun vuoden päästä tahdon ja se sai tärisemään vielä seuraavanakin päivänä, vaikka loppuelämän elo yhdessä on ollut molemmille jo selvää. Hassua. Yksi kysymys ja yksi vastaus ja kaksi sormusta tuntuivat saavan vuoretkin liikkeelle, vaikka arkinen keskiviikko tuli aamulla aivan ajallaan.

Pari päivää kosinnasta. Tiedäthän, ajatukseni ovat jo täynnä. Liian pitkä vieraslista, ihan pösilö kirkon varaussysteemi, hääpaikan katsastamistilaisuus, häämekosta haaveilua, meikkaajan etsiskelyä, rentojen musisoijien metsästystä, koristeiden suunnittelua, teemavärien valkkausta, vaivaannuttamattoman ohjelman mietiskelyä, avunpyyntöajatuksia.

Onneksi häävalssin olen jo valinnut pikkutyttönä.

Muutenhan puolessatoista vuodessa saattaisi jopa tulla kiire. No ei. Kaikki on just nyt ihanaa.

 

aitous · ajatuksia · itsevarmuus

Sanat rautojen välistä suoruuteen.

Elina3 kommenttia

Kai sä olet huomannut, kuinka kai on mun juttu.

Mä en ole ehkää vailla, mä olen aika usein vain.

Mun puheessa esiintyy vähän kuin,

vaikka mun elämä on täysin.

Tahdon sinut, tismalleen, mun jokapäiväiseen sanavarastoon.

Viedä mielipiteen rautojen välistä suoruuteen.

Mä olen ihminen, joka pelkää suututtamista. Sellaisen ihmisen, tällaisen näin siis, painajaisissa suututetaan tahattomasti toinen, nimenomaan lopullisesti. Olen mä joskus ollut hereilläkin tilanteessa, jossa väärinkäsityksen oikominen on ollut kuin suossa karhua pakoon juoksemista; vilpitön ja kova yritys ei ole johtanut juutuksista yhtään mihinkään. Kuuroille korville oman tarkoituksen hyvyyden todistelu saa mun ihon kananlihalle – toivottomuuden tunne on ehkä yksi niistä ainoista tunteista, jota vastaan en jaksa käydä keskustelua.

blogi44

Ehkä juuri sen vuoksi suoraan puhumisesta on tullut ruotsiakin haastavampaa mulle. Vaikka en ole – toivottavasti ja tietojeni mukaan – kovin montaakaan ihmistä ehtinyt kovasti suututtaa eloni aikana, jo painajainenkin on riittävä syy pelolle. Ja kain, ehkän ja vähän kuin viljelylle.

Mä olen seurannut sivusta suoraan puhumista. Olen kuullut, kuinka kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Ilman kaita ja ylimääräisiä täytteitä. Ja vaikka mä olenkin vain ollut sivullinen korva puheluissa, olen mä joutunut välillä hengittelemään syvään ja hokemaan vähän kuita. Samaan aikaan mä olen kuitenkin huomannut myös suoraan puhumisen viehätyksen. Se on vähän kuin hieroisi sormien välistä muljuvaa, jumista lihasta; periaatteessa aika raakaa, mutta periaatteessa tekee vain hyvää.

Mä olen tajunnut, ettei mullekaan ole välttämättä aina puhuttu suoraan. En mä varsinaisesti ole oppinut kiertelijäksi, paremminkin hienovaraiseksi. Kai mä olen pienenä pähkäillyt jotenkin niin, että suoraan puhuminen satuttaa – myös suututtaa. Ravistelevaahan se on aikuisena tajuta, että taitaa olla osin juuri toisinpäin.

blogi41

Suoraan puhuminenkin on luultavasti taitolaji, jota voi tehdä monella tapaa. Mulle suoraan puhuja edusti aika pitkään töksäyttelyä, ajattelemattomuutta ja empatian puutetta, vaikka nyt ymmärrän sen voivan olla harkittua, järkevää ja hienovaraistakin. Taitava suoraan puhuja on mulle iso ihailun kohde, sillä suoralla puheella toiselle hyvän tunteen jättäminen todella vaatii taitoa.

Koska mä olen kova kehittämään itseäni, tai ainakin pyrkimään sellaiseen toimintaan, haastan itseni käyttämään suoristusrautaa – niin mielipiteisiin kuin muihinkin ääneen sanottavaksi soveltuviin ajatuksiin. Veikkaan, että siten myös todellisen minäni – ajatusteni, ideoideni, kykyni – esiintuominen vieraampienkin ihmisten seurassa muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Jos mä jo silmiin katsomalla viestitän suoruuttani, miksi en voisi toteuttaa samaa sanavalinnoillanikin.