Mä olen opintojen puolesta tuijotellut – ja tehnyt – hyvin paljon erilaisia kuvaajia, kuten esimerkiksi viivoilla piirrettyjä käppyröitä, palkeilla havainnollistettavia kaavioita ja hämähäkinseittikuvia. Kiehtova ajatus sellainen, että pieneen kuvaan on ympätty informaatiotulvan lisäksi monien tuntien, usein varmasti päivienkin, uurastus. Siis pariin käppyrään koko tutkimustulos, hulluhkoa. Toisaalta kaikesta havainnollistavuudesta huolimatta kuvaajat jopa kauhistuttavat mua hiukan; ne tekevät niin monet virkkeet täysin tarpeettomiksi ja asiat pelottavalla tavalla yksioikoiselta tuntuviksi. Käppyröitä lukiessani mä joskus pelkään, etten näe riittävällä tavalla palkkien taakse.

Kaikesta huolimatta mä taidan pitää kovin kuvaajista. Ne saavat aikaan mussa istutaanhan alas ja katellaan -reaktion; vähän kuin mä mietin leffateatterissa aina ennen elokuvan alkua, että mitähän tällä pätkällä on mulle tarjota. Eniten pidän ehdottomasti x-akselin suuntaisesti etenevistä viivallisista kuvaajista. Mä ajattelen useimpia asioita jatkuvina viivoina – mun elämänlanka taitaa olla lähinnä nouseva ja laskeva viivakuvaaja. Kai sellainen Excell-tuotos on mun tapa hahmottaa omaa eloani, sen hyviä ja huonoja hetkiä.

Mun ajatuksissa ihmissuhteetkin ovat ihan käppyrällisiä. Kuullessani juttua parisuhteen alkuhuuman häviämisestä kyseisen parin kuvaajan viiva romahtaa mielessäni kuin entsyymimäärä inaktivoitusmislämpötilassa. Tai jos toinen kertoo ystävyyssuhteensa syventymisestä vuosien myötä, ajatuksiini nousee kuva tasaisen varmasti nousevasta viivakuvaajasta, joka on esitetty ajan funktiona. Tottakai tunnistan oman elämänikin ihmissuhdekäppyrät; ne piirtyvät omalla painollaan aina pienen matkaa eteenpäin ihan jokaisella kahvittelukerralla ja yhdessä vietettynä iltana. Parhaimmillaan suoraa tietä ylöspäin. Ja jos ajattelen parhaimpia ystäviäni, niin meidän välistä suhdettamme kuvaavia käppyröitä yhdistää yksi määrätty asia. Siis se, ettei äkkijyrkkiä tiputuksia x-akselin alapuolelle tarvitse edes pelätä. Kai se on juuri tosiystävyyttä. Sitä ikään kuin on täysin vakuuttunut, etteivät lopulliset välirikot ole mahdollisia, sillä molemmat tietävät, ettei toinen koskaan missään tilanteessa tarkoituksella loukkaa tai meinaa muuta kuin hyvää.

Joskus kuvaaja saattaa lähteä ihan lentoon. Nousukiitoon siis.

Itse asiassa mun mielestä kuvaajat ovat oiva tapa myös vertailla ystävyys- ja parisuhdetta. Onhan niitä useamman viivan kaavioitakin. Tunnusomaista hyvälle ystävyydelle taitaa olla juuri tasaisen varmasti käyrän nouseminen ystävyyden syventyessä. Kuitenkin toisinaan tuntuu, että sitä pidetään ihan normaalina, jos parisuhdetta kuvaava viiva etenee täysin toisella tapaa: alkaa alkuhuuman pisteestä, nousee ehkä loivasti suhteen syventyessä, saavuttaa siltikin aika nopeasti tasaisen vaiheen ja monesti vuosien saatossa valuu molempien huomaamattakin alaspäin ja alaspäin. Eikö ole järjetöntä, jos yhteiselon maksimikohta on alkupiste, vaikka koko koordinaatiston ulottuvuus on vasta edessä? Mä olen aina itse ajatellut, että nimenomaan epätoivotun laskevan suoran tilanteessa on suunnattava huomio koko käppyrän ohi sen taustalle. Kuvaajissa kun on ongelmana se, etteivät ne turhan usein kerro kulkuunsa vaikuttavia syitä – kunhan vain piirtyvät täsmällisesti.

Mä olen tosi onnellinen siitä, että mä olen ajatellut mun elämän käppyröitä vuosien saatossa suhteellisen paljon. Mä esimerkiksi olen tajunnut, että itsestäänselvyyksinä asioiden pitäminen romahduttaa aika nopsasti nousevien suorien kulun ja että tietyin väliajoin uudella tapaa tuttuihin asioihin tarttuminen tukee jyrkempääkin nousua.

Oman elämän kauniisti kulkevat kuvaajat ovat syystäkin ylpeydenaihe, koska kuten sanottu, ovathan ne tarjoaman tietonsa lisäksi aina yksi ympätty uurastus.