aitous · ajatuksia · Ruoka · ruokavinkki

Kaukana pliisusta.

Kun kerran olet tavannut hänet, niin et kyllä voi unohtaa.
Siis, että itsensä voi esitellä toiselle hersyvällä naurulla ja lämpimällä hymyllä. Että toisen mieleen voi jäädä tutkailevalla katseella ja innostuksesta hehkuvilla poskilla. Että maailmaan on mahdollista jättää jälkiä omilla ajatuksilla tai teoilla. Että pelkällä olemuksella voi saada toisen sydämen sykkimään. Että viehättävyys ja kiinnostavuus  syntyvät ihmisen omasta persoonasta.
Että silmät sidottuinakin sinä pidät häntä maailmankaikkeuden kauneimpana ihmisenä. Kuulet hänen äänestään paljon ja tunnet hänen aidon läsnäolonsa. Sinä et ole ollut kiinnittämättä hänen ulkonäköönsä huomiota sen vajavaisuuden vuoksi, vaan ainoastaan tarpeettomuuden takia: mitä väliä kääreillä, jos on nähnyt jo sisälle.
Voiko toisesta sanoa mitään kauniimpaa, sellaista, joka on samalla jopa merkityksellisempää?
Jos joskus käväisisin jonkun toisen ajatuksissa, haluaisin ehdottomasti minut muistettavan muusta kuin ulkoisista seikoista. Vaikka valoisasta luonteesta tai ymmärtäväisestä katseesta.
Älä huoli. Et sä ole pliisu. Sullahan on ajatuksissa vaikka mitä ja kuinka paljon. Sä sisällät hirveän paljon. Harvemmin ihminen on oikeasti pliisu. Kun ei se ole maantienharmaan värisiä hiuksia tai beesejä neuleita, vaan ihan jotain muuta. Sellaista välinpitämättömyyttä elämää kohtaan.
Tylsän näköinen, yksinkertainen, maultaan tuhannesti herkullisempi, kaikkea muuta kuin pliisu: 
savutofu-riisi-cashewpähkinäpata
Riisiä
Savutofua
Sipulia
Valkosipulia
Mustapippuria
(Suolaa)
Cashewpähkinöitä
Keitä riisi ja kuullota sipuli pannulla. Leikkaa tofu sopivan kokoisiksi paloiksi ja lisää kuuman riisin joukkoon. Lisää myös paistettu sipuli. Sitten mausta ja sekoita. Ripottele annoksen päälle ennen tarjoilua cashewpähkinöitä. 


No. Mistä sitä sitten tietää, ettei ole sisällöltään pliisu? 
Katsos, joukkoon ei ole tarvetta lisätä mitään. Edes ketsuppia. 

oma hyvinvointi · Ruoka · terveys

Voi avokado, minkä teit!

Täten tunnustan: en ole keskittynyt tarpeeksi pähkinöihin.

Minulla on yksi erityisen huono tapa. Se on kai pelkkä tottumus. Vahingossa elämään jäänyt pahe. Rasvattomuus. Ruokavalioni sisältää rasvoja, mutta ei riittävästi. Eikä etenkään oikeanlaisista lähteistä. Ei määrä, vaan laatu. Ainakin osin se kai voisi pitää paikkaansa, kun ajatellaan ravinnon rasvoja ja ihmisen rasvansaantia. 

Senpä vuoksi olen aloittanut projektin lisää rasvaa. Aivoille ja keholle. Monityydyttymättömiä ja pehmoisia. Pähkinäostoksilla kävin tässä jokunen päivä takaperin: cashewpähkinät ovat suosikkejani. Maapähkinöitä ostan toisinaan edullisemman hinnan vuoksi. Rasvahappokoostumus taitaa olla samaa luokkaa – maapähkinöissä on tosin hivenen vähemmän rasvaa. Olen tutustunut ensikertaa myös avokadon saloihin. Ystäväni taannoin kertoi heidän opiskelija-asuntolassaan levinneestä avokadovillityksestä; vähintään pussi päivässä vai miten se meni. Saatoin silloin ihmetellä hiukan. En kylläkään enää – koukuttaahan kermainen maku aika pahasti. Sopii hyvin salaattiin, riisikakun päälle, smoothieen, ruoan kuin ruoan sekaan ja ihan vain sellaisenaan lusikoitavaksi. Lisäksi olen opetellut lisäämään oliiviöljyä, no, vähän kaikkialle. Pienistä lorauksista lähdetään. 
Opintojen vuoksi – tai ansiosta – olen lähiaikoina lukenut rasvoista paljon ja kaikenlaista. Innostuin sitten Finelistäkin tarkastamaan parhaimmat monityydyttymättömien rasvojen lähteet. Itse asiassa yllätyin, että rypsiöljy oli kolmantena heti pellavaöljyn ja pellavansiementen jälkeen. Tyydyttyneitä rasvojakin oli vain vähän. Rypsiöljy kun ei kai ole ollut lähivuosina kovin trendikäs valinta.

 

Tätä kaikkea edelsi kuitenkin pieni tarina.
En. Ihan oikeasti en. En ollut leikannut sellaista koskaan aiemmin halki. Olin ehkä maistanut jossakin joskus jotain siitä tehtyä. Mutta ei minulla siltikään ollut selkeää mielikuvaa suutuntumasta. Tai mausta. Kuvista olin kyllä ihaillut ulkokuorta. Tosin olinhan minä yrittänyt tutustua. Kovastikin! Kaupasta olin muutamaankin otteeseen kiikuttanut kotiin. Aina ne lensivät kuitenkin pilaantuneina roskakoriin. Syitä löytyi moninaisia; liian kiire perehtyäkseni, liian monimutkaista valmistaakseni, liian outo viitsiäkseni. 

Tuli taas päivä, kun yksi sellainen nökötti keittiön pöydällä. Reppana, saatoin hiljaa mielessäni ajatella, kaipaa niin tulla syödyksi. Ja sitten sen tein – tartuin veitseen, leikkasin halki. Tunne oli kovin vapauttava; pitkän pitkä jahkailu sai päätöksensä viipaloidessani siivuja riisikakun päälle. Rouhaisin pippuria ja ripautin suolaa. Kas, se ei sen vaikeampaa sitten ollutkaan.

Avokadoneitsyys oli menetetty. 

Tarinan opetus tulee kuitenkin vasta seuraavassa.

Avokadoviipaleet syötyäni palasin kemian laskujen ääreen. Myös sen erityisen inhottavan ja vielä ratkaisemattoman. Eipä mennyt kauaakaan, kun istuin läpilasketut tehtävät edessäni. Voi avokado, minkä teit! Rasvasit mun aivoni ja ratkaisit mun laskuni. 


Eli. Syökää avokadoa. Rasvaa. Tämä ei takuulla nimittäin ollut sattumaa.
aamiainen · aamu · Ruoka · ruokavinkki

Banaaninen kesäkurpitsa.

Terveellistä.
Yksinkertaista.
Sokeristakin 
sellainen voi olla toisinaan.
Kaapin raaka-aineista.
Kuitenkin
erikoisempaa kuin aivan tavallinen.
Ei ennakkoluuloisille,
jos äidiltä kysytään.
Mielestäni
just heille.
Kekseliästä.
Taikatemputonta. 
Älykästä ja järkevää
leivontaa.
Vehnäjauhoilla, kermalla, voilla ja sokerilla saa lähes aina hyvää. On helppoa onnistua. Jännitys kylläkin kai puuttuu. Mutta jos avokadosta ja bataatista tehtäisiinkin kakku. Kuinka silloin taikinaa vaivattaisiin? 
Leivoin pitkästä aikaa kesäkurpitsasta, banaanista ja kaurajauhoista. Leipää. Seuraavana aamuna totesin tekeväni samoista aineksista aamupalaa. Puuroa. Mikäs siinä. Banaani on hyvää. Kesäkurpitsa menee aina. Ja kaurahiutaleet nyt kuuluvat kaikkialle.

Banaaninen kesäkurpitsaleipä
2 oikein kypsää banaania
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Noin 4 dl kaurajauhoja (jotka voi tehdä kaurahiutaleista)
1,5 tl leivinjauhetta
Vajaa 1 dl mantelimaitoa
3 rkl öljyä
Ripaus suolaa
Ehkä myös kanelia

Muussa bansku. Raasta kesis. Lisää märät aineet. Sekoita kuivat aineet ja yhdistä kaikki. Kaada öljyllä siveltyyn vuokaan. Paista reilu 30 minuuttia – riippuen leivän paksuudesta. 

Nauti vaikka maapähkinävoin kanssa.


Samettinen kesäkurpitsapuuro

1 dl kaurahiutaleita
1,5-2 dl mantelimaitoa
Sopiva pätkä kesäkurpitsaa
Banaania oman maun mukaan
Ripaus suolaa

Keitä puuro tavallisesti. Lisää loppuvaiheessa kesäkurpitsaraaste ja jatka keittämistä.
Pilko banaani valmiin puuron päälle. Tai halutessasi muussaa keittovaiheessa puuron sekaan.

Kesoa kylkeen.
Näillä eväillä uuteen viikkoon. Mahtavan makoisaa maanantaita. 
joulu · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Helpotusta suklaaövereihin.

Se hetki voi olla nyt, tänään. Mutta toisilla se saattoi yhtä hyvin olla jo eilen. Toivottavasti ei kuitenkaan ollut vielä aattona. Parhaimmassa tapauksessa se on huomenna. Ylihuomenna. Tai sitten se antaa odottaa  – siis saapuu vasta loppiaisena. Kyllä hetki sieltä kuitenkin tulee. Jossain muodossa ja useimmissa tapauksissa. Vaikka ei toivoisikaan. Yleensä aikalailla loppusuoralla, mutta kuitenkin ennen enää-marsipaanitäytteiset-jäljellä-tilannetta.
Ja juuri kyseistä hetkeä ajatellen väkräsin joululahjaksi jotakin sellaista, joka tuo lievitystä oloon. 
Suklaayliannostus. Sepä se. Kuuluu jouluun yhtä tiukasti kuin sinappi kinkkuun.
Kun kermanougatit tursuavat korvista ja pelkkä Geishan käärepaperi saa voimaan huonosti. Kokeile helposti hujahtavaa; suklaata juotavassa muodossa. Kylmänä tai kuumana, lämmikkeeksi tai viilennykseen – punaposkille kuitenkin. 

Lähtee millä on tullutkin.
Eikö?

joulu · juhla · Ruoka

Joulu ei tule muuten.

Jos tänä vuonna porkkanalaatikon tilalta rosmariiniporkkanoita?
No ei! Missään nimessä. Porkkana-, peruna- ja lanttulootaa pöytään. 
Ihan sama, vaikka ne olisi ostettu Stockalta.
Eihän tänä vuonna kuusta jaksa sisälle raahata?
Ok, ostan sitten itse oman pikkukuusen. Kyllä, haluan imuroida hirveästi niitä neulasia nurkista.
Kävimme eilen kuusikaupoilla; onhan se vähän kapoinen ja hivenen säälittävä, mutta kuitenkin oikein hyvä meille.
Ah, aattona nukutaan pitkään ja rentoudutaan, vai mitä?
Ei kyllä nukuta aaton ohi. Varsinkaan Joulupukin kuumanlinjan ja Lumiukon.
Aattoaamun tunnelma on ehkä parasta koko päivässä. Ei aaton ilmapiirin kuulu olla löysä ja hidas, vaan innostunut ja jännittynyt. 

Joo. Tämä onkin ihan poikkeus. Että piparit ovat minimuffinsimuodossa ja pääraaka-aineena taatelit.

Joku 30 kpl taateleita (200 g)
1,5 – 2 dl mantelijauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 kananmuna
2 tl piparkakkumaustetta
ripaus suolaa
(kanelia)
Ja tarjoiluun homejuustoa kylkeen!

Mitä sitä keksisi jouluaterian jälkiruoaksi?
Mites, jos kuitenkin joulutorttuja. Ja pipareita. Paradisen suklaakonvehteja.
Luin minä reseptin piparipirtelöstä ja keksin itse luumurahkapullat. Mutta kyllä perinteinen sittenkin vie voiton. Tänäkin vuonna.
Niinhän, että tänä vuonna ei lahjoja?
Ei, ei. Eei. Tai no. Niin. Tuota. Ihan pienet?
Ajattelin ensin, etten osta yhtään lahjaa. Sitten mietin, että voisinhan harkita ihan muutamaa itsetehtyä. Kunnes huomasin väkränneeni kätösilläni kunnioitettavan kasan pieniä paketteja. Opiskelijalla ei ole ehkä rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän.

No, mitä jos kumpikaan ei saa puurosta mantelia?
Jatketaan syömistä. Kyllä se jossain vaiheessa löytyy.
Pienempänä oli ehkä vähän helpompaa. Kun maha alkoi täyttyä ja mantelia ei siitäkään huolimatta kuulunut, äiti tarttui kauhaan täältä tulisi vielä pieni annos. Aika usein se äidin puurokauhallinen sisälsi mantelin. Lieneekö mistä sitten johtunut.
Olikos nyt kaikki pöydässä?
Katsotaan. Laatikot. Rosolli. Miljoona eri sillipurkkia. Lohta. Perunat. No joo, kinkku. Limppu. Joulujuusto. Hei, karjalanpiirakat! 
Oli juhla mikä tahansa, karjalanpiirakat kuuluvat pöytään. Se on ihan sukujuurissa. Niin joo. Sitten ne herneet. Mummilta ne unohtuivat aina kattilaan. Meillä ne jäävät ihan joka joulu mikroon. Sukujuurissa varmaan sekin.

Mitä ilman joulu ei tule?

Viis porkkanalaatikoista ja lahjoista. Tärkein tekijä meidän joulussa on perhe.

ajatuksia · höllää · oma elämä · oma hyvinvointi · Ruoka · ruokavinkki · selviytymisvinkit

Hösötysputki päättyy sämpylöihin.

Arvelen, että flunssan yksi tarkoitus on katkaista pitkä hösötysputki.
Ensiksin. On tehtävä ero stressin ja hösötyksen välillä. Hösötys ei nimittäin millään tapaa ole stressaamista. Se on pikemminkin stressin sisar, toinen siskoksista, se kiltimpi ja lauhkeampi. Stressi on voimavarojen ja vaatimusten ristiriita ihmisen sisällä, kuluttava ja hyvinvointia laskeva. Hösötystä taas kuvaillaan osuvimmin ehkä esittämällä kysymys onks sulla muurahaisia pöksyissä? Se on tiettyyn pisteeseen asti voimavara, vauhdikkaan – usein mielekkäänkin – elämänvaiheen tulosta ja useissa tapauksissa innostuksen aikaansaamaa. Pitkittyneenä hösötys kuitenkin saattaa saada stressinkaltaisia piirteitä; kuka tahansa väsyy ennen pitkää tukka putkella juoksemiseen. Mielekkyys ei tee ikiliikkujaksi. Ja itse asiassa. Ei ikiliikkuja edes kykenisi niin moninaiseen touhuamiseen kuin hösöttäjä.
Toiseksi. Hösötystä on vaikea hallita. Stressinhallintakeinot ovat kaikille tuttuja; tiedosta tilanteesi ja tee asioille jotain – tai ehkä paremminkin ole tekemättä ja sen sijaan rauhoitu. Hösötys on hankala ilmiö sen vuoksi, ettei sitä tunnista kuin vasta jälkikäteen. Huh, olipas menoa, kun tarkemmin ajattelee. Kuin näkymätön viitta harteilla; sen jollain tapaa tuntee, vaikka sitä ei millään tapaa tiedostakaan. Se tuntuu ei-miltään aina siihen saakka kunnes joku tai jokin nappaa käsivarresta kiinni ja pakottaa pysähtymään. Nyt olisi niin kuin pakko hetkeksi ottaa seis. Puolikin sekuntia saattaa riittää lopettamisen alullepanemiseen. Siitä se lähtee, kuten dominopalikat konsanaan. Hösötykseen sekoittuu vahvasti ilo ja innostus, minkä vuoksi sitä on selitetty myös malttamattomuudella; ei millään malttaisi innostukselta rauhoittua edes päivien välissä.
Toisaalta. Hösötys on nykyisin yleinen aikuisten ongelma ja huomattavasti harvinaisempi lasten keskuudessa. Jos hösötys on innostuksesta johtuvaa, on se yhtä lailla myös velvollisuuksien aiheuttamaa. Stressi alkaa usein sanoilla apua, olisi sitä, tätä ja tota. Hösötys taas naurahduksella haha, olisi niitä, näitä ja noita.
 Hösöttäjän sämpylät
~ Silleen sopivasti jauhoja.
~ Yhtä sopivasti nesteeksi maitoa, piimää tai vettä.
~ Suutuntumaa pähkinöistä, siemenistä tai leseistä.
En kai mä muuta sitten laittanut?
Ai joo. Hunajaa hiukan, jos haluaa.

Kuinka se ilmenee tavallisessa arjessa? Kyllä minä myönnän, että harvoin, varsinkaan hösötysputkessa, maltan katsoa kokonaista jaksoa telkkarista alusta loppuun ilman, että touhuan välissä jotakin. Nykyisin kirjoja lukiessani muutaman rivin mittaisen tylsän pätkän sattuessa eteen saatan hypätä huolettomasti seuraavalle sivulle. Lehtiä selatessani helposti vain silmäilen, en syvenny. Valmistan lounaan mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti silloinkin, kun en ole kuolla nälkään. Hitaasti ja hartaudella haudutettu pata kuulostaa lähinnä kirosanalta. Valmistautuessani lähtemään jonnekin viimeiset puoli tuntia käytän epämääräiseen pyörimiseen. On lähes mahdotonta yrittää istuutua aloilleen. Hösötys kerää listaa päähän monista tehtävistä asioista, sellaisistakin, joita olisi velvollisuuden sijaan kiva tehdä. Samaan aikaan se luo kuitenkin myös saamattomuutta – moni asia kun edellyttäisi alas istumista ja suunnittelua. Joko ymmärsit, miksi muurahaisia pöksyissä kuvaa hösötystä parhaiten?
Tilannehan usein laukeaa vasta, kun törmää täysillä päin stop-merkkiä. Harvoin, jos koskaan, hösötystä tajuaa itse lopettaa. Sen vuoksi luulenkin, että flunssan sivutehtävä on hösötysputken poikkaisu. Pakkopysähtyminen. Eilen konkreettisesti tuntui pakkopysähdykseltä, kun istuin keittiön lattialla ja tuijotin uunissa kohoavia sämpylöitä. Kun ei nuhaisena voinut oikein muutakaan touhuta. Ihan pienenä minulla oli tapana useinkin istua uunin edessä ja katsella pellillä paistuvia pullia. Nykyisin samankaltainen paikoilleen rauhoittuminen tuntuu välillä aivan hirvittävän hankalalta. Ihan liian yksinkertaiselta puuhalta.
Olen viikonloppuna sämpylöiden tuijottelun lisäksi lukenut kirjoista ihan jokaisen sanan. Malttanut jopa syventyä tavaamaan englanninkielistä kemian kirjaa. Olen vain maannut ja tuijotellut kattoa, välillä vähän joitain turhia telkkariohjelmia. Siten ole tajunnut kuluneen puolivuotisen olleen huh, miten vauhdikasta menoa. Kaipa voisin aloittaa hösötyksen vasta ensi vuoden puolella ja yrittää joulun alla useamminkin kököttää risti-istunnassa keskellä keittiötä.

aamiainen · aamu · brunssi · lifestyle · Ruoka · ruokavinkki · ystävät

Salaiset ainesosat ja sinihomejuustoiset taatelit.

Omat vinkkini ruoanlaittoon? Leipomiseen? Salaiset ainesosat?
Kirjaa kauppalistaan.
Ensiksikin. Alustus on tärkeää. Tarpeeksi jauhoja, joo, ettei taikina tartu pöytään kiinni. Mutta sitäkin oleellisempaa on pohjustaa itse syöjää. Mikään muu ei toimi paremmin kuin kevyt urheilusuoritus ja kunnon jäähdyttely ennen ruokailua. Suihkunraikkaana ruokapöytään; ei-välttämättä-tällä-kertaa-niin-onnistunut-tuotos maistuu takuulla aivan uskomattomalta.
Ja toiseksi. Aivan ehdottomasti paras mauste on nälkä. Se sopii sekä trendileivoksiin että perinneruokiinkin. Ehkä ihan vähän paremmin suolaisiin luomuksiin kuin makeisiin. Nälän on oltava sellainen sopivasti mahanpohjassa kurniva, ei missään nimessä totaalista tyhjyyttä kouriva. Leikittelevä, vähän jopa ärsyttävä, mutta ei sietämätön.
Kolmanneksi. Ajoitus. Se on kaiken aa ja oo. Omasta mielestäni lähes poikkeuksetta ruoka kuin ruoka maistuu paljon paremmalta aamulla tai aamupäivällä. Vatsassa ei vielä paina päivän muut sapuskat ja suu on lähes hammastahnanraikas. Kohdesyöjät tietysti vaikuttavat ajoituksen suunnitteluun; toiset kokevat suurimmat makuelämyksensä vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. On tietysti myös myöhäissyöjiä, joille päivällinen tarkoittaa kello kahtakymmentäyhtä.
Neljättä kikkaa en ole itse oppinut. Luulen, että en ehkä tule koskaan oppimaankaan. Se on mum’s touch. Vaikka lukisi tarkoin reseptistä, seuraisi tunnollisesti kohta kohdalta, lopputulos ei ole koskaan samanlainen kuin äidin ruokapöydässä. Jotain se äiti heittää aina mukaan soppaan. Ripauksen rakkautta, ehkä.
Kun illalla tein jo toista satsia uutta bravuriani, sinihomejuusto-taateleita, innokkaalle syöjälle, luulen niissä maistuneen kuitenkin Elina’s touch hivenen.

Täytetyt taatelit
Taateleita
sinihomejuustoa
Taateleita
cashewpähkinää
hiukan hunajaa

Pesto-Keso-saaristolaisnapit
Saaristolaisnappeja/ruisnappeja
Kesoa
Pestoa
Koristeluun esimerkiksi yrttejä tai kurkkua

Brunssi on siitä kiva juttu, että se yhdistää helposti kaikki kolme vinkkiä. Alustus; hyvin ehtii käydä heittämässä lenkin ennen herkuttelua. Mausteeksi nälkää; todellakin kasvaa aamupäivää odotellessa. Ja ajoitus puoliltapäivin; täydellistä. Itse asiassa eilen brunssilla tyttöjen kanssa toteutui neljäskin kohta; munavoi mun äidin tapaan. Heh ja nam. 
Eikä tietenkään sovi unohtaa seuraa. Rento, rauhallinen ja rakas. Lauantai ei kai voi alkaa paremmin?

Oikeastaan. Jos saisin päättää, jokainen päivä alkaisi rauhallisella brunssilla; vatsa suloisen täynnä sitä jaksaisi porskuttaa pitkänkin päivän erittäin tyytyväisenä ja hymy huulilla. Uskoisin.

Toteutettu yhteistyössä Petran ja Marissan kanssa. Kiitos. ❤

aamiainen · aamu · huumori · Ruoka · ruokavinkki · yliopisto

Tutkivaa journalismia: maista luomu.

Niin kumpaa tämä oli? Okei. Siis nam. Kyllä vaan huomaa eron. Selkeästi. Maun lisäksi tässä suutuntumassa. Oikeastaan koostumuksessakin. Mmmmh. Jotenkin, jotenkin. Joo just, puhtaamman makuista! Ei yhtään tunkkaista, eikä – no tuon toisen kaltaista. Tulee mieleen iloisesti kasvavat korret. Ja sellainen huivipäinen tyttö keräilemässä niitä hymyillen.
Se oli mielipide. Makuelämyksen kuvailu. Kai. Johon vastaus voi olla jotain seuraavanlaista.

Ai, ihanko sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen tyttö poimimassa kaurankorsia pellolta? Olisikohan nimi vielä Elovena. Hah. Nyt kyllä kuvittelet kaiken. Ihan samaa tavaraa maultaan. Joo ja siltä suutuntumaltaan. Ei näitä pysty erottamaan edes koostumukselta. Liisteri, mikä liisteri –  mikrotettuna meinaan. Mielipiteesi perustuu puhtaaseen tietoon, ei aistittuun makueroon. Oikeasti. Pöhkö. 

Joo paitsi. Nimi ei voinut olla Elovena. Kaurahiutaleeni ovat aina merkkiä Rainbow.
No katsotaan! Varmana tiedän, mitä maistan. Että niih. Tehdään sokkotesti.

Aikamoinen dilemma. Eroaako luomu ratkaisevasti maultaan? Voiko luonnonmukaisesti kasvatettua maistaa? Jos voi, onko se tietoon vai todellakin makuaistimukseen perustuva havainto? Kun äiti jo aikoinaan opetti, ettei makumieltymyksistä tai mielipideasioista voi kiistellä. Silti meillä kiistellään vähän. Ja sen vuoksi oli pakko yrittää ottaa selvää. Onko luomukaurahiutaleiden tunnistus tai tunnistamattomuus edes mielipideasia, makukysymys? 

Okei. Asia todellakin on tässä taloudessa hivenen kiistelty ja kiistanalainen. Mutta sitäkin enemmän se on mielestäni hyvinkin mielenkiintoinen. Yliopistolla opintopolkuani miettiessäni ole pohtinut erilaisia suuntautumisvaihtoehtoja; yksi kiinnostavista on juurikin aistinvarainen tutkimus. Puhtaasti aistittavan laadun tutkimisen lisäksi minua kiehtoo kovasti ruokamieltymykset ja niiden muutokset sekä geneettinen tausta.
Katsotaan vain.

Kulho vesikaurapuuroa. Toinen kulho luomukaurapuuroa, veteen tehty sekin. Ei mausteita, lisukkeita, ei mitään ylimääräistä. Kummassakaan. Kaksi koehenkilöä. Minä ja hän. Ennakko-oletuksia kaksi myös; pystyn-erottamaan-piste ja en-pysty-erottamaan-piste. Testikertoja kolme eli kuusi lusikallista puuroa. Kummallakin. Mitähän sitä veikkaisi tulokseksi?

Koehenkilö yksi, joka ei uskonut tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hänen arvauksensa osui nappiin. Silkkaa tuuria.
Toisella kierroksella hän tiesi myös aivan oikein. Oho, mikä munkki.
Kolmannella yritykselläkin luomupuuro tunnistettiin hienosti. Hups.
Koehenkilö kaksi, joka uskoi tunnistavansa.
Ensimmäisellä kerralla hän todellakin tunnisti oikean puuron. Hahaa.
Toisella kierroksella hän tiesi myös epäröimättä. Juuri näin.
Kolmannella yrityksellä tuli kuitenkin virhearvio. Ainoastaan keskittymisenpuutetta.

Oli, miten oli. Maistui, miltä maistui. Koskaan ei kannata tokaista lopuksi mitä mä sanoin.
 

Virheprosentti; 2%. Tutkimus toteutettu aamupöpperössä. 

elämä · Ruoka · ruokavinkki · syvällistä

Voi spaku minkä teit.

Hivenen suolaa. Ripaus pippuria. Noooo-in. Muutama hypähdys ja perjantain kunniaksi loraus ruokakermaa. Silppuaa, raastaa, paistaa ja kiehauttaa. Ai että, miten ihanaa! Porina korvissa ja tuoksut nenässä – ihan vähän ehkä käryä silmissä. Oijoooo-i. Kauha pyörii keittiön johtajan kädessä, veitsi viuhaa vähän turhankin vikkelään. Käännös satakahdeksankymmentä, nokka kohti pannua – ei millään jaksaisi odottaa sipulin ruskistumista. Reseptiin lisätään aimo annos innostusta.
Siis näytti miltä ulospäin?
Hups. Rakettispagetit kiehui just hellalle. Ja oho. Vetäisinpäs pannulta pitkän hiuksen. Ääk. Raastoin peukkua, en porkkanaa. Sitten taas hups ja sama rundi uusiksi. Rakettispagetit eivät vieläkään asettuneet aloilleen. Neljä raaka-ainetta ja olen silti ihan pulassa. Kertaakaan ei kuitenkaan itkettänyt.
Sipulin näemmä leikkasin oikein.
Sitä voi sitten jokainen miettiä, mikä oli todellisuutta. Miltä näytti Rinkelin kokkailu ulkopuolisen silmin, miltä se Rinkelistä tuntui. Mielestäni aitoa tunnetta todellisempaa ei tosin ole olemassa.
Olen oikeasti aika harvoin kunnollinen kokki –  usein taas kovin malttamaton, nälkäinen ja pikkuisen kiireinen. Minkä vuoksi valmistan harvoin reseptiä – tai aikaa – vaativaa ruokaa. Edes helppoa sellaista. Säveltäminen on aina ollut enemmänkin minun juttuni; kaikki tuntuu hienommalta itse luodessa ihan alusta asti. Niin, ainakin onnistuessani, sillä tykkään hirveästi syödä. Ei-nyt-niin-kärähtänyttä-ruokaa. Ruoanlaitto tuntuu turhan usein kuitenkin vain ylimääräiseltä vaivalta. Mieluummin leivon vaikka pakkopullia kuin valmistan edes yhden ruokalajin illallisia.
Päädyin eräs ilta kuitenkin erinäisten toiveiden siivittämänä valmistamaan perjantaiateriaa. Hyvin yksinkertaista ja monelle ehkä mäteentänsilmätkiinni-tasoa. Siltikin luin tarkasti ohjeista – spaku valmistuikin suuren innostuksen vallassa. Hääräsin keittiössä haltioissani ja kuuntelin sivukorvalla pääni sisällä juttelevaa äitiä; laita Elina porkkanankuoret samantien roskiin ja kata se pöytä tässä odotellessa. Naureskelin alitajunnalleni ja muistelin lapsuuden lauantaiden jauhelihakastikkeita. Ja kun lopuksi katselin aikaansaannostani, kattilan rakettispagetti-jauheliha-sörsseliä, kielen päällä oli vain yksi tyytyväinen toteamus; vitsit mä oon emäntä

Marissan herkullisen ohjeen mukaan spakua; jauhelihaa, rakettispagettia, sipulia, mausteita ja ruokakermaa. Oma lisäys oli porkkanaraaste. Koska no. Piti päästä säveltämään. 
Nautitaan suuren nälän ja ketsupin kera. 
Pitkä lenkki aiheutti kaksi santsauskierrosta. Suosittelen!
Tuli kiva olo. Mutta oli kiva olo jo kokatessa. En tiennyt, että hurmoksen valtaan voi heittäytyä kauha kädessä. Olen tottunut kokemaan flow’n vain hikisenä ähistessäni – salilla ja juostessa. Endorfiinit jylläävät ja olo tuntuu hitsin supersankarilta. Se, että tuohon olotilaan voi päästä muullakin tavoin kuin urheilemalla, on minulle aika uutta. Yksi spaku sen opetti. Tajutonta.
Urheilu vie helposti mukanaan. Minut ainakin. Se on ihana tunne. Sen synnyttämä flow ja mielihyvä ovat vastustamattomia. Koukuttavat ja pahasti. Hyvästi. Yleisesti ajatellen koukkuun jääminen on toivottavakin pahe. Kyllä, pahe kaikesta huolimatta. Sillä ajattelen itse, ettei mihinkään maailmaan ole hyvä uppoutua aivan täysin, etenkään pitkäaikaisesti. Täydellisen omistautuneena sitä kun kääntää selkänsä aina kaikelle muulle. Siis sille muulle, joka väistämättä jää koko tajunnan täyttävän tunteen ulkopuolelle; oma maailma muuttuu suhteellisen suppeaksi. Ehkä ahdistavankin ahtaaksi. Liian syvälle uppoutuminen kääntyy ennen pitkää ihmistä vastaan, imaisee järkeä myöten kaiken mukaansa ja alkuperäinen idea innostuneesta intohimosta katoaa; omistautuminen voi jopa sairastuttaa. Työ, ruoka, opiskelu, urheilu. Ne voivat olla intohimoja, mutta yhtälailla liiallisena jonkin pahan aikaansaajia. Avara katse ja uteliaisuus, kunpa ne pysyisivät aina mukanani.
Mielihyvä maistuu parhaimmalta ja takaa parhaimmat tulokset, kun sitä nauttii erilaisista lähteistä. Se tuntuu mukavalta ajatukselta.
aamu · Ruoka · ruokavinkki

Snickers-pallukat eli tahmapallot eli räpellyspyörykät.

Mitä sä teet. Hei, touhuatko jotain. Huhuu. Mitä sä duunaat?
Mä olen keskittynyt. Hyvin keskittynyt.
Mutta en tiedä. Oikeastaan en tiedä, mitä olen tekemässä. Jaa, no. Tiedän ehkä sittenkin, jos ihan tarkkaa määrittelyä ei haeta. Mä räpellän. Tiedätkö sen tunteen? Kun tekee mieli tehdä ihan hirveästi. Ei vain tiedä, että mitä. Kunhan vaan jotain. Joten sitten sitä räpeltää.
Räpeltäminen. Tiedätkö, mikä siitä tulee mieleen? Toivottomat räpylät, niin kuin käsien tilalla. Ihan hirveän kova yritys, vaikka mikään ei kuitenkaan pysy kasassa. Ja kaikki tietävät sen. Kun on ne toivottomat räpylät. Siihen kuuluu Aku Ankan äänellä vähintäänkin yhtä kova selostus. Että kyllätääaiemminonnistu ja heiheinytnytkato. Ja sitten katsotaan tarkasti. Räpeltämisen seuraaminen sivusta on aina säälin ja naurun yhdistelmä. Että vooooi toista pöhköä. Räpeltäjän innostus kerää sympatiapisteet epäonnistumisesta huolimatta. Hyvä yritys hei!
Tänään aamulla se iski minuunkin. Räpellys. Kello oli jotain vaille seitsemän. Teki mieli räpeltää keittiössä. Sörssätä, murskata, pruutata ja silputa. Äääh. Ihan mitä vain! 
Joten. Sitten minä murskasin riisikakkuja. Tahmasin hunajalla. Kaivoin lusikalla maapähkinävoita. Lopuksi vielä ripottelin – vähän kaikkialle – raakakaakaojauhetta. Pyörittelin toivottomilla, hyvin tahmaisille räpylöilläni aineksista palloja. Yleensä räpellykset eivät onnistu. Tänä aamuna oli kai jokin poikkeus. Koska äidin pistäytyessä käymään pienen hetken päästä, minulla oli tarjota aika onnistunutta räpellysherkkua, tahmapalloja.
Niistä tuli vähän mieleen lapsuuden herkku. Ne omin pikkuräpylöin tehdyt riisimuro-suklaapallot, jotka törkättiin lopuksi pakastimeen jähmettymään. Odottaminen oli aina aika haastavaa.

Snickers-pallukat tai tahmapallot tai räpellyspyörykät

* Murennettuja riisikakkuja
* Aika paljon (luomu)hunajaa (meillä on ihan aitoa, suoraan tuottajalta tullutta ja maku on sen mukainen, nam)
* Sopivasti maapähkinävoita
* Oman maun mukaan raakakaakaojauhetta

Kaikki sekaisin ja palloksi pyörittely. Hunajaa on oltava aika reilusti, jotta pallurat pysyvät kasassa. Lopuksi vielä hetkeksi sinne pakastimeen jähmettymään. Jos vain millään malttaa. 

Hups. Oli unohtua se oleellisin vinkki. Muista nuolla. Lusikat, astiat ja kaikki mahdollinen.

Suhteellisen makeaa torstaita!