Kategoria: syvällistä

ajatuksia · oma elämä · onnellisuus · syvällistä

Lämpimäksi rakastettu.

ElinaYksi kommentti

Mua on aina rakastettu todella paljon. Tuntenut ja tiennyt mä olen sen koko matkan pienestä isoksi –  ja silloinkin, kun viisivuotiaana heitin muovipussin selkään ja ehdin kulkea uhoamaani pakomatkaa hiekkatielle asti. Mä koen, että mut on kasvatettu siten lämpimäksi; mun ei ole tarvinnut koskaan hautoa tunteitani ja ehkä osin sen vuoksi tunteiden näyttäminen on mulle luonnollista. Perheen kesken mä olen saanut olla aina ehdoitta sellainen kuin mä olen. Vasta jälkeenpäin mä olen ymmärtänyt kaiken sen arvon. Ei ole itsestäänselvää, että välittäminen on niin vahvasti läsnä.

Rakastamalla lämpimäksi kasvattaminen on muovannut mua ja mun ajatusmaailmaakin varmasti paljon. Ainakin tahtoisin ajatella siten, ettei luonteeni empaattisuus tai tunneherkkyys ole ainoita selittäviä tekijöitä. Siis sille, että mun on vaikea ymmärtää esimerkiksi syyttä hyytävää suhtautumista. Rakastamalla sytytetty peruslämpö sisälläni on taannut sen, ettei vaikkapa kadehdinta heijastu suoraan itseeni tyytymättömyytenä ja siten ikävänä käytöksenä toista kohtaan. Kateus on mun mielestä inhimillistä ja tunne muiden joukossa – kyllä mä annan sillekin omassa päässäni tilaa. Pahantahtoinen suhtautuminen on kuitenkin pakostakin tullut tutuksi lukuisia ihmisiä kohdatessani. Sellaiseen käytökseen törmätessäni mä usein ihmettelen, mahtaako toisella olla kuinka kylmä sellaisen ajatusmaailman sisällä. Kaikkein varovaisimmillani mä olen oppinut olemaan ailahtelevien ihmisten lähettyvillä; mä en tiedä, kuinka vakaa peruslämpö toisen sisällä voi olla, jos päivittäinkin suhtautuminen muihin ihmisiin seilaa hyytävästä huoneenlämpöön.

blogi74

Lämpimäksi kasvattaminen on vaikuttanut myös mun ajatusmaailmaan. Mä en osannut edes kuvitella ennen aikuisuutta, että mitään arvokkaampaa kuin perheen yhteisiä peli-iltoja on olemassa. Vaikka en olekaan kasvanut täydellisen eheässä perheessä, en siis millään tavoin lintukodossa, rakkaus on ollut siltikin vahvasti läsnä. Niin vahvasti, etten mä näin kaksikymmentäneljävuotiaanakaan suostu uskomaan, että suuri talo, hieno auto tai paksu rahapussi olisi arvoltaan läheskään yhtä suuri kuin tunnelma pelilaudan äärellä. Toisin sanoen tunne oman elämän ydinihmisten keskellä. Lisäksi lämpimäksi kasvattaminen on vaikuttanut mussa kai siihenkin, että mä en ole kokenut tarvetta minkään muotoisille kulisseille, vaan aitous on viehättänyt mua aina eniten. Aidot tunteet, aidot ihmiset.

Musta tuntuu, että peruslämpö sisälläni on tehnyt sen, ettei mun ole koskaan tarvinnut ajatustyötä tekemällä sisäistää onnen luonnetta. Mulle on ollut aina itsestäänselvää, että monet asiat elämässä tuovat iloa, kuten kivat vaatteet ja pehmeä sohva, mutta onnellisuus syntyy kuitenkin loppujen lopuksi elämän sisältämästä rakkaudesta.

Mun äiti on ollut varmasti merkittävimmin kasvattamassa musta rakkaudellaan lämmintä ihmistä. En tiedä, tietääkö hän edes itsekään sitä. Näin äitienpäivän alla siitä on kuitenkin kiva kertoa.

ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä · terveys · ulkonäkö

Muotiton, koska omat muodot on.

Elina4 kommenttia

Yrittämällä olla mahtumatta muottiin mä paljastan todelliset muotoni.

Se on jotain, mihin koetan kovasti pyrkiä tänäpäivänä ja toisaalta se on juuri sitä, mitä pelkäsin monen monta vuotta. Omien muotojeni paljastamista.

Voit ymmärtää sen juuri siten kuin sanat kirjoitin, siis tarpeena näyttää samalta kuin muut. Kai oma mieleni muovasi muotin kaikista vaikutteista, joita ympäriltäni sain, ja lisäksi uskotteli sen olevan muoto, johon tuli pyrkiä ja joka lähinnä puuttui itseltäni. Pelkäsin niin kovasti epäsopivuuden esilletulemista, etten edes itse katsonut ääriviivojani peilistä – en tunnustanut niitä omikseni. Kerroin itselleni iltasatuja, joissa oli mielestäni onnellinen loppu; vaatisi vain toimenpiteitä muottiin mahtuakseni. Nuo toimenpiteet todellakin saivat minut sujahtamaan muottiin, mutta samalla ne veivät yhä vain kauemmaksi todellisesta olemuksestani. Lopulta olin jo miltei liian pieni pystyäkseni täyttämään muotin. Silloin ehkä alkoi se räpiköinti, jotta en hukkuisi toimenpiteistäni seuranneiden vaatimusten syvyyksiin. Muotin reunoilla kaksinkäsin roikkuessani aloin ensikertaa kyseenalaistaa mahtumisen tarvetta – oikeastaan koko muotin olemassaoloa.

Voit itsekin tietää, mitä seuraa, jos ihminen ei uskalla paljastaa todellisia muotojaan edes itselleen. Se vaikuttaa omaan kehonkuvaan ja kykyyn nähdä ääriviivat, mutta lisäksi hirvittävän paljon syvemmällekin ihmisen mielessä. Itse asiassa kai kykyyn nähdä oma minä osana omaa elämää. Yrittämällä mahtua yhteen ja samaan muottiin saa samalla pyyhittyä tehokkaasti pois ihan kaikenlaiset viivat itsestä. Sitä ei välttämättä enää edes tunnista, mihin omassa elämässään sijoittuu.

Siten olen nähnyt tavoitteen olla yrittämättä mahtua muottiin laajemminkin kuin vain oman ulkoisen olemuksen suhteen. Kai sitä kutsutaan yksinkertaisesti ihmisen uskallukseksi olla tilanteesta riippumatta oma itsensä. Ja vain sillä tavoin, muottiin mahtumatta, kykenen näyttämään millainen oikeasti olen, omat muotoni. En minä esimerkiksi kuvailisi itseäni vain vahvajalkaiseksi, vaan lisäksi – erityisesti ennemminkin – innostujaksi, ideoijaksi ja nopealiikkeiseksi, mutta myös tarkaksi funtsijaksi.

Juuri sitä kautta olen aikanaan alkanut lähestyä uudelleen, jossakin mielessä ehkä ensikertaa, itseäni. Opin näkemään itsessäni sisäistä potentiaalia ja rakastamaan niitä puolia, jotka tekevät minusta juuri tämän muotoisen, esimerkiksi jopa pienesti kapinoivan halun ajatella asioita uusista näkökulmista.

Nykyisin taistelen sitä vastaan, etten aina mahtuisi kaikissa asioissa toisten kanssa samaan muottiin. Ei se vaivatonta edelleenkään ole, mutta toisaalta se on ainoa keinoa opetella näkemään oma uniikkius, omien ajatusten ja oman olemuksen ainutlaatuisuus.

6.5 vietetään Älä laihduta -päivää ja perinteisesti mä olen jakanut omia ajatuksiani asiaan liittyen. Tänä vuonna ohessa toteutetaan myös Älä mahdu muottiin -valokuvauskampanja. 

 

ajatuksia · itsetutkiskelu · oivallukset · oma elämä · syvällistä

Vähemmän yksinkertainen oma paikka.

ElinaYksi kommentti

Hei tässä on Elinan paikka. Tule Elina istumaan tähän ja valtaa oma pulpettisi.

Niinä aikoina oma paikka osoitettiin vielä sormella. Ihan jokaisella oli istumapaikkansa, vähän kuin oma vartioitava metri kertaa metri luokasta. Arpaa kukaan harvemmin kyseenalaisti, sitäkin harvemmin opettajan päätösvaltaa; istuit vaikka erkin vieressä, jos niin sanottiin. Useinhan minut rauhallisena taidettiin istuttaa eläväisemmän viereen. Eikä se sinänsä ahdistanut, koska päätös oli päätös – muissa kuin omissa käsissäni. Olin minä silloinkin hiljainen toisten seurassa, mutta en muista kuitenkaan niiltä ajoilta samankaltaista epävarmuutta kuin myöhemmiltä kouluajoilta. Näin aikuisena olen pohtinut, että oma paikka kai oli tuolloin kuin turvapaikka. Sen omistamiseen ei tarvinnut oikeutuksia tai etsintöjä.

Jossakin kohtaa oman paikan osoittaminen kuitenkin loppui. Sitä sai valita luokasta paikan mistä vain – oli tietysti kirjoittamattomia sääntöjä liittyen määrättyihin paikkoihin,  mutta muuten oma paikka oli oma vain aina tunnin kerrallaan. Ja sellaista se on ollut siitä asti: oma paikka on etsittävä itse. Monesti se on jopa tehtävä itse. Meni pitkän aikaa tajuta, että määrätynlainen epävarmuus itsessäni liittyy juuri omasta paikasta epäröimiseen. En nimittäin ole aina ollut rohkea valtaamaan itselleni paikkaa – oli kyse sitten tilasta, tapahtumasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Enkä sitä ole kai kovasti vieläkään, mutta ymmärtänyt olen sen tärkeyden.

Kukaan ei tässä elämässä tule enää osoittamaan eturivin paikkaa, vaan sinne halutessaan on hakeuduttava riville yksi itse.

Myönnän, että jännitän edelleen oman paikan etsimistä uusista yhteisöistä tai tilanteista. Sillä on käynyt sellaistakin, että yrityksistäni huolimatta olen ikään kuin ajautunut ylös piippuhyllylle. Silloin paikkajaossa on touhunnut tosin moni muukin samaa aikaa, eikä oman paikan valtaaminen ole siten ollut täysin riippumatonta toisista.

blogi65Parhaimpien ystävien suhteen olen onnellisessa asemassa, sillä oma paikka on ollut aina itsestäänselvyys.

Oman paikan löytäminen on helppo tehdä toiselle hankalaksi – toisaalta myös helpoksi. Ei sitä oikeastaan edes ajattele etsimisenä tai valtaamisena silloin, kun yleinen ilmapiiri tukee vielä vapaiden paikkojen istuttamista tai pidempiaikaista asuttamista. Olen minä kohdannut ihmisiä, jotka käytöksellään laittavat toisen taistelemaan paikan jokaisesta sentistä, jotta siitä tulisi oma. Enkä ole sellaisia ihmisiä ymmärtänyt koskaan. He kun pitävät oman paikkansa lisäksi omina varasijoinaan loppuja. Ehkä alakouluikäisenä sitä olisi kutsuttu arvostelevasti omimiseksi. Lähinnä se kai on ajattelematonta tai vaihtoehtoisesti tarkasti ajateltua ilkeyttä.

Kyllähän minä tiedän, miksi tällaiset asiat nousevat mieleeni juuri nyt toukokuun alussa. Aloitan pian työt uudessa paikassa. Sen lisäksi, että ajatus uudesta työyhteisöstä tuntuu kiehtovalta ja innostavalta, on se samalla myös ison jänskäämisen paikka. Lähinnä kai, että millainen oma paikka tulee olemaan.

 

 

ajatuksia · onnellisuus · pienet hetket · syvällistä

Mitä mahtuu katkoviivojen väliin.

ElinaKommentoi

Isi piirsi aarrekartan. Rypisti sen ruttuun. Avasi sitten vanhuudesta ryppyisen kartan nähtäväksi. Harvoin kartta kertoi suoraa tietä määränpäähän, aarrehan paikassaan aina odotti. Katkoviivojen väliin mahtuu paljon, minulle on saatettu muistuttaa. Piti pohtia piilotettuja vihjeitä, luottaa omaan aavistukseen, kokeilla eri reittejä. Kartta opetti löytämään paljon muutakin kuin vain aarteen oman paikan.

Sellaisena minä ainakin aarrekarttaleikit muistan; mahanpohjaa kutkuttavina seikkailuina, joissa jännittävintä aarteen sijaan oli kirjoittamattomien merkitysten löytäminen. Ehkä jo silloin opin ajatuksen piilomerkityksistä, siis siitä, ettei katkoviiva ole vain pätkitty viiva, vaan paljon enemmän kaikine väleineen. Vaikka näin aikuisena kukaan ei piirtele minulle enää karttoja, samankaltainen ajatusmaailma on yhä tallella mielessäni enkä koe lainkaan haastavaksi nähdä elämääni isona aarrekarttana.

Elämä on kuin aarrekartta. Ai, kuinka? Hei kumpikin sisältää hurjan määrän piilomerkityksiä. Lisäksi kiehtovinta kummassakin on juuri piilomerkitysten löytäminen eli kaikki se, joka jää sanojen ulkopuolelle. Sitä voi piirtää kaikenlaista, kirjoittaa ihan kaikenmoista, puhuakin ihan mitä vain, mutta siltikin kaikkien niiden ulkopuolelle jää hurjasti informaatiota. Ehkä sellaistakin, joka on todella tarkoitettu löydettäväksi, vaikkakaan ei välttämättä määränpääksi.

blogi2Puiden takaa saattaa pilkistää.

En epäile hetkeäkään, etteikö yksi puolen sekunnin katse voisi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa ja etteikö tuo katse voisi kertoa merkitykseltään jotakin sellaista, mihin sanat eivät koskaan tulisi riittämään. Sen vuoksi on iso sääli, etteivät kaikki huomaa viivojen väliin jääviä alueita. Ne kun saattavat sisältää suhteellisen tuhdilla tavalla tärkeitä merkityssisältöjä tai ainakin sellaisia merkityksiä, joilla on paljonkin tekemistä elämän rikastumisen kanssa.

Kuten pienenä aarrekarttaleikeissäkin saattoi käydä, piilotetun vihjeen tulkinta ei aina johda aarteen luo; piilomerkitys voi olla moniselitteinen tai sillä voi olla yksi mahdollinen merkitys, jota on hankalampi käsittää.  En kuitenkaan usko, että piilomerkitysten itseisarvo on oikeimman tulkinnan hoksaaminen, vaan ennemminkin itselle sopivimpien tulkintojen löytäminen. Minun mielestäni yksityiskohdiltaan rikas elämä syntyy juuri uskalluksesta tehdä vähemmän vakavia, itselle sopivia tulkintoja joista nauttia. En todellakaan ole aina varma, tarkoittaako määrätty pään nyökäytys tai tietty äänen intonaatio luulemaani, mutta on siltikin kiva ajatella niiden kenties tarkoittavan esimerkiksi oman kokemuksen esiintuomista tai ymmärryksen jakamista.

Eikä elämän aarrekartta rajoitu vain ihmisiin ja olemuksiin, vaan aivan kaikkeen ympäröivään.

ajatuksia · itsetutkiskelu · onnellisuus · rakkaus · syvällistä · ulkonäkö

Samoista syistä kuin toista.

Elina3 kommenttia

Rakastuin sussa samankaltaisuuteen ja päinvastaisuuteen. Samanpäisyyteen eli samanlaiseen itsepäisyyteen. Tykästyin sun elämän kirkkaisiin väreihin, myös tummanpuhuvampiin sävyihin. Rakastun edelleen joka päivä sun tapaan kohdata maailma; mutkattomaan uteliaisuuteen ja vilpittömään valoisuuteen. Ihailen sun määrätietoisuuden rentoutta ja itsevarmuuden kehityskaarta. Rakastan sun tapaa opettaa, osin tiedostamattasikin, mulle näistä asioista.

Mikä tekee niin vaikeaksi rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista?

Jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun, vastaa seuraavaan kysymykseen: millainen osa rakkautta toisen ulkonäkö oli? Oli varmasti osa, mutta kuinka iso. Minä nimittäin uskon siihen, että ulkoiseen olemukseen suuntautuva rakkaus häviää toisen ihmisen sisäisen maailman synnyttämälle rakkaudelle. Ihan jo tunteen intensiteetiltäänkin. Mutta jos olet joskus ollut rakastunut johonkuhun kauemmin kuin viisi vuotta, vastaa tähän seuraavaan kysymykseen: kuinka paljon uutta tutustumisenarvoista olet vielä viidennenkin yhteisen vuoden jälkeen löytänyt toisen kasvoista, hiuksista tai jaloista verrattuna ulkokuorta syvempään.

Sananlaskun mukaan ulkonäköön ihastutaan ja sisimpään rakastutaan. Niinhän? Niinkö? Luulen, että sellaisessa tilanteessa, jossa rakkautta tuntevalle rakkauden kohdentaminen on epäselvää tai haasteellista, ulkonäköön myös kyllästytään nopeammin ja suhteellisen nopeasti. Ihmisen sisin ei nimittäin ole muuttumaton, kuten vaikkapa hiusväri tai silmien väritys, vaan tarjoaa yhteisten vuosien saatossa jatkuvasti uutta tarttumapintaa rakkaudelle. Kuinka monessa vuodessa sellaiseen voi kyllästyä? Vaatii se ainakin enemmän aikaa kuin naamaan tympääntyminen.

blogi1

Tiedätkö, minkä vuoksi pohdin ulkonäön merkitystä rakkaudessa? Koska olen toistellut lähipäivinä itselleni kysymystä siitä, miksi tuntuu niin haasteelliselta rakastaa itseä samankaltaisista syistä kuin toista. Rakkauden ottaessa askelia syventymällä toista kohtaan se ei omalla kohdallani koskaan kohdistu muuhun kuin toisen sisimpään ja meidän yhdessä luomaamme maailmaan; on yksi suuri mahdottomuus minulle ylläpitää vain ulkoiseen olemukseen ankkuroitua rakkautta. Siltikin olen monet vuodet asetellut itselleni määrättyjä ulkoisia muuttujia, joiden toteutuessa olisin mahdollisesti valmis rakastamaan itseäni edes jollakin tasolla. Siis täysin päinvastoin kuin rakkaudessani toisia ihmisiä kohtaan. Kun olen yrittänyt opetella kulkemaan käsikynkkää itseni kanssa, olen tarrannut kiinni väärästä kohtaa. Ulkonäön tulisi kulkea ainoastaan rinnalla, ei käsikynkkäkaverina.

Kaunis mieli. Miksi en etsi sitä, kun katson itseäni peilistä. Tai mieti sitä, kun esittelen itseäni toisille.

ajatuksia · itsetutkiskelu · NLP · oma hyvinvointi · syvällistä

Tarina tuolista Malmilla ja paksuista kerroksista.

ElinaKommentoi

Kuinka paksun materiaalin sanat voivat lävistää? Tämä tarina kertoo nimittäin juuri siitä.

Ajattelen, että kunkin ihmisen ympärillä on määrätynpaksuinen materiaali. Materiaali, joka koostuu kerroksista. Kerroksien lukumäärä taas määräytyy yksilön mukaan. Toisilla on useampia ja paksuhkoja; ne ovat voineet olla lapsesta saakka tai niitä on voinut muodostua elämän mittaan. Toisilla kerroksia on vähemmän ja ne saattavat olla kuin riisipaperia, heiveröisiä. Uskon tavanneeni myös heitä, joilla on ainoastaan yksi kerros, joka on kuitenkin ollut paksuudeltaan aivan omaa luokkaansa.  Ajattelen, että ihmistä ympäröivän materiaalin kerrokset ovat heijastus kaikesta koetusta – materiaali on osa ihmistä ja siten aina myös täysin ainutlaatuinen. Ehkä riisipaperikerrokset ovat ohuita, koska niitä ei ole mikään elämässä kovettanut; ei ole ollut tarvetta suojata sisimmän arvokkainta. Kai yksi häkellyttävän paksu kerros kertoo jostakin hyvin kohdennetusta.

Istuin maanantai-iltana Malmilla eräällä penkillä vajaa kolme tuntia. Tuon illan aikana minulle alkoi valjeta seuraava; jos minut haluaa lävistää sanoilla, on onnistuakseen päästävä useamman tiiviin kerroksen läpi. Vaikka olen todella herkkä ja esimerkiksi ympäristö vaikuttaa minuun vahvasti, herkkyyteni lähtee siltikin sisältäpäin. Sanoilla voi kieltämättä satuttaa minua hyvinkin helposti, mutta sanoilla sanoman saattaminen minulle onnistuu vasta, kun otan ne omakseni. Ja se taas vaatii useampien kerrosten läpäisyä – muulla tavoin kuin kipeästi pistämällä.

blogi704

Sinä iltana ensimmäinen kerros ohitettiin ehkä kymmenen minuutin jälkeen. Tiedätkö, mikä kerros se oli? Ennakkoluulon kerrostuma. Vaikka toistelen äärimmäisen usein itselleni tahtovani olla ennakkoluuloton ja avoin, joudun aina kuitenkin myöntämään olevani vain ihminen. Ennakkoluuloni saattavat syntyä mitättömästä ja yhtäkkisestikin; sanavalinta tai esimerkiksi ohimenevä kliseinen elehdintä.

Toinen kerros on akateemista perua. Se on syntynyt lukuisten tieteellisten tekstien ja tutkimusten lukemisesta. Itse asiassa kerros hämmentää itseänikin toisinaan, sillä sekoitus tieteellisesti todistetun tiedon nimeen vannomista ja toisaalta omia henkilökohtaisella tasolla todettuja tuntemuksia on häkellyttävä kombinaatio, jonka koen sisältävän ristiriitaakin. Tämän vuoksi tuona iltana toisen kerroksen läpäisy kertoi minulle paljon; sanat olivat matkalla juuri sinne, missä säilytin jo todettuja tuntemuksia.

Kerroksia näiden lisäksi on lukuisia. Kuten esimerkiksi kerros jännityksestä, joka kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on yksi haastavimmista kai läpäistä. Vaikka sanat pääsisivätkin aiempien kerrosten alle, jännityksestä koostunut kerros pysäyttää kovin tehokkaasti. Sitä kyllä kuulee, mutta ymmärtämättä jää. Tuona iltana Malmilla tuoli oli vieras, tila täysin uusi, toiset ihmiset tuntemattomia.

Viimeistään puoli yhdeksältä pystyin kuitenkin itselleni kertomaan, että sanat olivat varmuudella läpäisseet viimeisenkin kerroksen; sen aidompaa kuin kyyneleet minussa ei ole. Illan aikana kerros kerrokselta etenevät sanat saivat palaamaan jo koettuun, ne saivat ajattelemaan vielä korjausta odottavia asioita ja tuntemaan toiveikkuutta tulevaisuudesta. Lähinnä se, että joku puhui minulle juuri sellaisista asioista, joita itsekseni olen viimeiset kuusi vuotta toden teolla miettinyt, kosketti jollain tapaa syvältä. Jopa kouraisi.

blogi703

Tuon Malmilla istutun illan jälkeen olin häkeltynyt; kerrosten läpi pääseminen oli melkoinen suoritus. Harvemmin tällaisten asioiden äärellä otan vastaan yhtään mitään mistään muualta kuin omista pohdinnoistani – en ole koskaan kokenut elämätaito-oppaiden tai verkkokurssien tarjoavan minulle mitään merkityksellistä.

Tämä tarina oli Malmilla vietetystä illasta, tarkemmin ilta NLP:stä (neuro-linguistic programming). Sen järjesti  valmennusyhtiö True Hearts. Lisää NLP:stä voi lukea esimerkiksi täältä.

elämänasenne · haaveet · oivallukset · oma elämä · onnellisuus · syvällistä · tavoitteet · uusi vuosi

Avaimia alkavaan vuoteen.

ElinaKommentoi

Mä satuin näkemään uutisotsikon, jossa kerrottiin, ettei ihminen menesty – esimerkiksi työssä tai urheilussa – jännittämällä ja ylisuorittamalla, eivätkä uudenvuodenlupauksetkaan pidä, jos lupaa tehdä jotain sellaista, josta ei nauti.

Pysäyttäväksi uutisoinnin teki se, että juuri samaista asiaa mä olen ihan itse paljon pohtinut. Vieläpä tullut samanmoiseen loppupäätelmään – ehkä osin kokemuksenkin, kantapään, kautta. Ja oikeastaan tällä hetkellä mä luulen, että tuo ajatus on ainoa tarvitsemani avain ensi vuoteen; mun mielestä työ voi työn lisäksi kuvastaa laajemmin elämää ja urheilu taas urheilun lisäksi elämässä tehtäviä suorituksia.

Ja kai kaikki päätyy lopuksi siihen yhteen tuttuun: pidä sydän mukana, mitä ikinä teetkin.

IMG_20161230_201934.jpg

Toivon, että ensi vuosi ei ole niinkään kasvunpaikka, vaan ennemminkin sellainen, että saan jatkaa kasvamista rauhakseen yhä vahvemmaksi, omaksi itsekseni. Samalla toivon täysin samaa usealle muullekin.

Ensi vuodelle mä en toivo miljoonia taskuun, vaikka välillä huomaankin hirvittävästi toivovani miltei yhtä mahdottomia: että mä pystyisin kovasti, kovasti omiin ajatuksiini uskomalla vaikuttamaan positiivisesti myös toisiin ihmisiin, heidän mietteisiinsä, ja voisin auttaa heitä löytämään samanlaisia oivalluksia kuin itse olen saattanut viimeisen vuoden aikana löytää. Sillä mun elämässäni on olemassa ihmisiä, joille haluaisin – ja jotka ansaitsisivat – niin paljon puhtoisinta hyvää, ettei maailmankaikkeuden rajattomuuskaan taida riittää kuvaamaan sitä määrää.

Sellaisia toiveita mä heitin eilen yleisömereen. Ehkä vain siksi, koska ajattelin maagisen tunnelman olevan otollisin aika sellaisille. Haaveille, jotka tarvitsevat toteutuakseen jotakin hivenen suurempaa.

aitous · ajatuksia · elämänasenne · syvällistä

Ennakkoluuloton ihminen.

Elina2 kommenttia

Lähiaikoina mä olen todella miettinyt sitä, millaisia ihmiset piirteineen ja ominaisuuksineen ovat.

Mun elämääni kuuluu eräs ihminen, jolla on hieno taito. Itse asiassa semmoinen, jonka tahtoisin itse kovasti täysin omaksua. Ehkä se on juuri taito, ihan hyvin se voisi olla myös asenne tai päätetty suhtautumistapa, voi se liittyä luonteenpiirteisiinkin jollakin tapaa. Kuitenkin yhtä kaikki, vilpitöntä ja kuitenkin opittavissa, siten uskon ominaisuudesta.

Sitä voisi kuvata seuraavasti;

hänen ennakkoluulottomuutensa ja sen toisille osoittaminen olemalla ainoastaan se mitä oikeasti on.

Nykymaailmassa yksi isoimmista haasteista itsellenikin on kyky olla menettämättä ennakkoluulottomuutta erilaisten kokemusten jälkeen. Sivusta seuranneena mä olen kuitenkin nähnyt, mitä kaikkea hienoa sellaisella asenteella voi saada aikaan niin omassa kuin toistenkin elämässä. Kai sen vuoksi mä aina vain koetan uudemman ja uudemman kerran soveltaa jokaiseen kohtaamaani ihmiseen ennakkoluulotonta ajattelumallia.

blogi651.jpg

Mä olen nähnyt, että ennakkoluuloton suhtautuminen on ihmisille äärettömän tärkeää, vaikka he eivät itse sen tärkeyttä edes sinänsä tunnistaisikaan; ennakkoluulottomasta – etenkin vieraasta tai vasta tuttavasta – on helppo ja turvallista pitää.

Ennakkoluulottomat ovat helposti lähestyttävissä, matalan kynnyksen tuttavia.

Mun mielestä ennakkoluulottomuus on toisen silmiin katsomista samalta tasolta.

Ennakkoluulottomuuden tulisi olla aina lähtökohta. Se ei ole yhtä kuin sinisilmäisyys, vaan paremminkin toiselle mahdollisuuden tarjoava – tarkoittaen kai mahdollisuutta tulla kohdelluksi ilman ennakkoluuloja kunnes toisin todistetaan. Ennakkoluuloton lähestymistapa ei tosin poista harkinnanvaraisuutta.

Mä olen huomannut ennakkoluulottomuuden olevan yksi suurimmista avaimista ihmisen omaan menestykseen – käytännössä ja kuvainnollisesti. Ennakkoluulottomuus nimittäin usein ohjaa otollisten tilaisuuksien luo.

Ennakkoluulottomuudella on mahdollista ansaita. Kaikkein eniten kai toisten ihmisten syvää hyväksyntää vastavuoroisesti itselle.

Ennakkoluulottomuuden yhtä aikaa haaste ja hienous on vilpittömyys. Sillä ilman vilpittömyyttä, ennakkoluulottomuuden ydintä, sillä ei tee paljoakaan.

Yksinkertaisesti: ennakkoluulottomuus sopisi ihan kaikille. Se tekee ihmisestä ulkoisestikin puoleensavetävän, viehättävän, vastustamattoman.

aitous · ajatuksia · itsetutkiskelu · syvällistä

Ilmenemisestä.

ElinaKommentoi

Aina toisinaan sitä kuulee kärkästä puhetta kulissien pystyttämisestä ihmiselämässä. Myönnän – ihan mielelläni – minullakin olleen ajoittain joitain ajatuksia sellaisesta omalla taipaleellani. Joskus sellainen lavasteiden kasaamisen tarve saattaa edelleen ottaa hetkellisesti vallan, vaikka en näyttämön keskellä koskaan erityisemmin ole tahtonutkaan nököttää. Esilläolemisen kaipaamattomuudesta huolimatta  tarve ilmenee minussa heiveröisenä harkintana pystyttää isoja juttuja, linnoja ja lipputankoja, joissa liehuu kultaiset viirit. Yleistä painetta esitellä oman elämän riittävyyttä? Voi olla, ennemmin siltikin epäilen. Ehkä tarve on ollut kuin kiertotie haaveiluun sellaisina hetkinä, kun en ole kummemmin uskaltanut unelmoida. Kyllä, nätisti ajateltuna moinen on mahdollista. Kuitenkin arvelen tarpeen osin olleen tuon pikkuruisen tekosia, joka minussa edelleen jossakin syvällä oleilee – tunnetko kontrollifriikin?

Havainnollisinta on kuvata tarvetta riittävän konkreettisella ja ymmärrettävällä tavalla, kuten asunnon sisustamisen avulla, vaikka se ei suinkaan ole ainoa ilmenemismuoto. Pikkuruinen friikki haluaa valkoisia ja minimalistisia lavasteita. Mahdollisimman selkeitä linjoja ja mahdotonta puhtautta. Sen ajatus ei ole kaukana steriilistä tai sisustuslehden kuvista. Ylväästäkään. Tunne on toissijainen sisustuselementti, esittelykelpoisuus aikalailla ykkösprioriteetti.

Mutta sitten tämä toinen puoli, jota oikeasti tahtoisin itsessäni kannustaa. Ei se ole sillä tavoin todellinen boheemi tai hippijutun tapainen. Vaan sellainen vain, joka esimerkiksi ripustaa valoverkon kattoon, jotta tähtitaivasta voisi tuijotella sisälläkin. Ja sellainen, jolle lampun merkin sijaan merkitsee valon väri: kirkas sinertävä luo maagisen tunnelman, lämpimämpi kellertävä taas tupamaisen tilan. Tunne on kaikki kaikessa, kulissien sijaan tämä toinen puoli haluaa rakentaa ainoastaan kotoisaa tunnelmaa.

blogi648

Hassua. Suurimman osan ajasta en ole kumpaakaan. Mutta stressin painaessa mielessä tahtoisin kaiken kotona valkoiseksi ja minimalistiseksi. Lisäksi voisin olla koko ajan siivoamassa, jopa tavalliset koriste-esineet ärsyttävät liiallisuudellaan. Kuitenkin sellaista paripäiväistä stressiaaltoa seuraa aina kapina, joka mielellään levittäisi värikkäitä pahviviirejä pitkin olohuonetta ja muuttaisi kaiken pussilakanoista lähtien maanläheisemmäksi – kunhan on levollista olla.

Hassua siis erityisesti sen vuoksi, että ennen pitkää kaikki laantuu. Tavallaan ihan tavallisen tasaiseksi. Ja silloin kiitän itseäni, etten ole koskaan ruvennut sen suurempiin käytännöntoimiin minkään asian suhteen. Sillä luulen sellaisen ailahtelevuuden olevan vain tapa ilmentää hetkellistä sisäisen eheyden koettelua.

Ei liene vaikeaa löytää analogiaa tällaisen ja muidenkin elämän osa-alueiden välillä?

aitous · ajatuksia · lifestyle · oivallukset · syvällistä · ystävät

Suoraan sanoen.

ElinaKommentoi

En tiedä, miksi en itsekään sitten käytä suoria sanoja sen enempää.

Kun kyllähän kaikki tunnistavat eleiden ja epäsuorien viittausten mutkaisuuden; vastuu on aika usein kuulijalla, tulkitsijalla. Mutkan taakse on hankalampi nähdä etenkin, jos eleen on tarkoitus viestiä jotakin itse tulkitsijasta. En yleisyydestä ole varma, mutta ainakaan minä en kovin herkästi lähde epäsuoria viestejä tulkitsemaan omaksi edukseni, esimerkiksi siihen tapaan kuin ”pieni pään nyökäytys taitaa kertoa halusta ystävystyä”. Omassa mielessäni sentapainen konkreettiseen pohjautumaton päätelmä on suhteellisen riskialtis ja epävarma. Jätän sellaisen mieluummin arvailun varaan tai paremminkin kai oman onnensa nojaan.

blogi642.jpgHauva ei epäröi heittää epäluuloista katsetta. 

Yleisesti ottaen yksiselitteisten sanojen kertomaa on sen sijaan helpompi uskoa. Itse asiassa on ihan naurettavan helppoa saada vilpittömästi toiselle mukava olo muutamilla sanoilla, kuten ”hei sun kanssa on tosi kiva jutella”. Miksi se siltikin vaikuttaa olevan niin vaikeaa? Ja harvinaista? On ihan hassua, että tuntuu todella, todella kömpelöltä kertoa ääneen toiselle, että ”kuule, mä haluaisin tehdä sun kanssa tämän työn”. Tilanteessa haluta-verbi tuntuu ilman painotuksiakin äärettömän – melkein liian – vahvalta sanalta, joka lisäksi jättää vain vähän tulkinnanvaraa. Ehkä juuri sen vuoksi se tuntuu jopa pelottavalta, kun hiljaa mielessä ei voi enää lohdutellen ajatella ”mutta enhän mä mitään sillä tarkoittanut”. Huomattavasti turvallisempaa olisi ujuttaa päätös huomaamattomasti toiselle kysymällä epäsuorasti esimerkiksi ”tehtäiskö me sitten yhdessä”. Kuin se olisi aikalailla samantekevää.

Vaikka itse ainakin olen ihminen, jolle mikään on harvoin ihan sama. Tai ainakin useammin oma suhtautumiseni on ennemminkin vahvasti myönteinen.

Toisinaan koen kyllästymistä monien asioiden sanatonta luisumista kohtaan eli äänettömään olettamukseen kaiken sujumisesta kuin aina aiemminkin. En sano luisumisen olevan ikävää tai välteltävää. Ennemminkin tarkoitan sitä, että vaikka kaikki olisi aina tehty tottumuksesta samalla tavoin ja tehtäisiin jatkossakin, voi toiselle siltikin kertoa ääneen ”tänäänkin tahtoisin tehdä tämän sun kanssa”. Sellainen jollain tapaa päivittää tilanteen ja lataa uudelleen vanhan tutun jutun.

Minulle sanat merkitsevät hirveästi, sillä teot ja eleet puhuvat kuitenkin aina osin eri kieltä.